Kuuntelemisesta

(Kierkegaard)
(Tämä on aiheena Torre del Marissa 5.12.)

Voimmeko oppia kuuntelemaan? Voisimmeko olla jonain päivänä niin kuin Kierkegaardin rukoilija? ”Mies rukoili ja aluksi hän ajatteli, että rukoileminen on puhumista. Mutta hän tuli yhä hiljaisemmaksi ja lopulta hän tajusi rukoilemisen olevan kuuntelemista.”

Kun haluaa harjoittaa itseään, on hyvä kuunnella. Joku voi sanoa jotain tärkeää: kohdattu ihminen tai luonto. Täytyy oppia kuuntelemaan. Mikä tahansa kuuleminen tai kuunteleminen ei auta. Monet antiikin ajattelijat korostivat hiljaisuuden ja kuuntelemisen merkitystä, varsinkin sen jälkeen kun sokraatikkojen meluisat keskustelut eivät olleet enää ainoa menetelmä kehittää itseään. Plutarkhosin mukaan hiljaisuudessa on jotain syvää ja salaperäistä. Hän sanoo jumalien opettaneen hiljaisuuden ihmisille.

Filosofit olivat myös huolissaan siitä, millaisia kuulijoita heillä oli. Epiktetos ei halunnut kuulijoidensa joukkoon parfymoituja nuorukaisia. Kuunteleminen oli myös erittäin poliittinen teema. Tyranniksi ajateltiin sellainen hallitsija, joka ei halunnut tai kyennyt kuuntelemaan totuudellisesti puhuvia neuvonantajiaan.

Kun kuulen äänen, jotain tunkeutuu minuun ja se keskeyttää minussa jotain. Kuuntelemisen taito voisi olla sitä, että kuunteleminen kumoaa tuttuuden, tunnistettavuuden; se pyyhkii pois pohjan, jonka varaan rakennetaan tuttuus. Olen kokenut, että kuuntelemisen taitoa on hyvä harjoittaa kuuntelemalla itselle, omalle kultuuriperinnölle, vierasta musiikkia. Myös vieraan ihmisen kuunteleminen on opettavaista; häntä en ymmärrä puolesta sanasta.

Kuuntelemista voi harjoitella. Kuunteleminen itsessään on harjoitus. Vaikeus on siinä, että vastaanotettu pitää toivottaa sillä tavalla tervetulleeksi, että se resonoi meissä, vaikuttaa meissä. Olisi luotava olosuhteita kuulemiselle. Lasta ei kuunnella, jos häntä lähtökohtaisesti halveksitaan siksi, että hän on lapsi. Hallitsija ei kuuntele ihmisiä, koska ajattelee heidän olevan lapsia. Jotta aikuinen kuuntelisi lasta tai hallitsija kuuntelisi ihmisiä, näiden suhteiden on täytynyt muuttua. Olosuhteiden luominen kuulemiselle on suhteiden muuttamista.

Totumme – meidät totutetaan – kuuntelemaan tietyllä tavalla. On opittava kuuntelemaan toisin. Oppia kuuntelemaan toisin on oman itsensä, oman subjektiviteetin, muuttamista.Mitä me kuuntelemme ja mitä me kuulemme, kun teemme kuuntelemisesta askeesia, harjoitusta? Se voi olla joskus meidän oma tarinamme, mutta toisella tavalla kuultuna – toisenlaisena, vieraana, yllättävänä. Silloin voimme muuttaa suhdetta itseemme, irtaantua itsestämme. Tämä irtaantuminen itsestä voi merkitä sitä, ettemme enää suhtaudu niin kiintyneesti itseemme tai se voi merkitä uudenlaista lempeyttä, pääsemistä vihasta ja itsesyytöksestä.

Wim Wendersin Paris, Texasin loppupuolella on kohtaus, jossa mies (Harry Dem Stanton) ja nainen (Nastassja Kinski) kohtaavat peep-showssa, lasi välissään. Asiakas alkaa kertomaan tarinaa, ja nainen lasin toisella puolella alkaa kuunnella. Hän ei näe miestä, vaan oman peilikuvansa. Puhelimeen puhuva mies ei katso naista; hän kertoo heidän tarinaansa niin kuin se olisi joidenkin muiden tarina. Nainen ei tiedä kenen kanssa hän keskustelee ja hän on tottunut kuuntelemaan.

Arkinen, teatraalinen ja keinotekoinen tilanne mahdollistaa, että nainen kuulee oman tarinansa. Lasi välissä mahdollistaa miehelle anonyymiyden ja sen ansiosta kuuntelijan. Kohtaus dramatisoi menneisyyden kohtaamisen, sovinnon, puhumisen ja kuuntelemisen vaikeuden. Voisiko nainen kuunnella, jos välissä ei olisi lasia? Pystyisikö hän kuulemaan?