”Mitä voin toivoa?” Näin kysyi Immanuel Kant. Ehkä ei voi toivoa mitään. Ehkä meillä ei ole toivoa kaiken tämän hulluuden keskellä. Mutta epäilijä, siis ajattelija, joka etenee epätoivoisen näköisenä, ei ole epätoivoinen. Miksi hän etenisi? Miksi hän vielä ponnistelisi, jos hän ei toivoisi, että voi muuttaa jotain? Monta kertaa epäilijöiden puheet salaavat toivon; heidän toivonsa on salainen.
Toiveet pidetään salassa monista eri syistä. Kun kertoo toiveensa, se joka ne kuulee, pääsee valtaan. Ainakin psykonalyytikko. Jos joku saa vallan tietäessään toisen toiveet ja käyttää niitä hyväkseen, toiveiden kautta tulevat ne asiat, joita olisi ehkä halunnut välttää. Tästäkin syystä ollaan hiljaa ja on syytä olla hiljaa.
Joku toivoo, että voisi hoitaa asiansa kuntoon, asettua aloilleen ja olla varma ja vakiintunut. Tätä on helppo hyväksikäyttää. Näin ihmisille myydään asunto, asuntolaina ja avioliitto. Vakiintumisen, asettumisen, avulla ihminen on saattanut haluta välttää kiirettä ja stressiä, mutta nyt hänellä on laina ja avioliitto. Olisi siis opittava varomaan toivoa, sillä monta kertaa se on kiihotin, jonka avulla hallitaan.
Epäilijät saavat helposti sellaisen maineen, että heillä ei ole toivoa. He näyttävät epätoivoisilta. Kaikissa puutarhoissa he näkevät käärmeen. Mutta hän etenee, työskentelee, ponnistelee jonkun eteen – ei siis ole epätoivoinen. Hän on saattanut menettää vakaan pohjan. Tällaisessa tilanteessa voi tulla vähän epätoivoiseksi, alakuloiseksi, jopa lamaantuneeksi. Sen ansiosta, ettei hänellä ole enää vakaata pohjaa, hänellä on toivo, sillä nyt hän voi mennä itsensä yli – tai mennä ulos, toiseen maisemaan.
Joku toivoo voivansa hoitaa asiansa kuntoon ja asettua. Toivoa on silti vain, jos ei asetu aloilleen ja elää epävarmuudessa. Mutta se on toinen toivo. Olen tietoinen, että kuvaamani toivo muistuttaa kristillistä toivoa; siinä on on jotakin rakenteellista samankaltaisuutta. Giorgio Agamben on analysoinut Paavalin tekstejä, joissa toivo annetaan epätoivoisille. Jeesuksen kuolema merkitsi Paavalille toivon kuolemaa, mutta hänen ylösnousemuksensa uutta toivoa. Toivo annetaan epätoivoisille, mutta se on toinen toivo.
Mitä voin toivoa? Mikä toivo minulle voi olla asioiden muuttumisesta? Varomattomasti sanon siis, mitä toivon ja samalla kysyn, voiko tätä toivoa. Toivon, että ihmiset oppisivat elämään ilman myyttejä. Tarkoitan: kuvittelen mahdolliseksi, että ihmiset vapautuvat harhaluuloista, jotka välillä esiintyvät yleisinä totuuksina.
Hävittää jokin illuusio – siinä minun toiveeni... Yksi illuusio, jonka vallassa ihminen on elänyt ja elää on pysyvyyden illuusio. Totuudet, asiat, asioiden tilat nähdään pysyvinä. Samalla ihmisten keksinnöistä, luomuksista tehdään itsestään selviä, luonnollisia. Tämä voisi olla yksi mahdollinen tapa ymmärtää myytti. Kyseessä on kulturaalisen, tehdyn asian muuttuminen luonnolliseksi. Jonain päivänä huomaamme luonnottomuuden, kun näemme, miten se luonnottomuus tehtiin ja silloin opimme tekemään sen tekemättömäksi.
On tärkeää kestää, pysyä lujana. Toivo on pysymistä lujana. Se tarkoittaa, ettei luovuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti