Foucault ja vaara

 

Foucault

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 1.2. ja 2.2.

Michel Foucault (1926-1984) käytti usein sanaa vaara. Hän puhui mm. vaarallisen yksilön käsitteen kehittymisestä 1800-luvun oikeuspsykiatriassa. Foucault analysoi myös turvallisuusmekanismien kehittymistä 1700-luvun yhteiskunnallisessa ajattelussa uudenlaisen populaatioihin kohdistuvan hallitsemisen yhteydessä.

Hän ei kuitenkaan puhunut vain vaaroista, joita menneisyyden dokumenteissa otettiin huomioon ja joita tahdottiin nostaa esiin. Vaaran käsite oli olennainen hänelle itselleen ja se orientoi hänen kysymyksiään ja analyysejään. Foucault tunnettiin valtaa – normalisointia, kuria, vankilaa – käsittelevistä kirjoituksistaan. Monet kokivat filosofin analyysit masentavina. Oli kuin ihminen olisi koko ajan, alusta lähtien, ansassa ja pahan vallan kuritettavana. Foucault toteaa keskustelussa Paul Rabinowin ja Herbert Dreyfusin kanssa vuonna 1983 (On the Genealogy of Ethics), ettei hän ajattele kaiken olevan pahaa; hän ajattelee kaiken olevan vaarallista. Se ei ole sama asia, ja kaiken näkeminen vaarallisena ei tee passiiviseksi tai alistuneeksi, vaan aktivistiksi (yliaktiiviseksi, vaikka pessimistiseksi aktivistiksi).  ”Jos kaikki on vaarallista, niin silloin aina jotain tehtävää”, Foucault sanoo.

Toinen esimerkki vaaran käsitteen käytöstä on lyhyt lehtikirjoitus Vous êtes dangereux (Liberatión, 10.kesäkuuta 1983). Olosuhteet olivat kuumeiset. Foucault ja joukko muita intellektuelleja, toimittajia ja taiteilijoita oli tukenut julkisesti ryöstöstä tuomittua vankia, jonka nimi oli Roger Knobelsbielss. Hänet oli tuomittu viideksitoista vuodeksi vankilaan kahdeksansadan frangin ryöstämisestä. Korkein oikeus totesi lopulta, että tuomio oli liioiteltu. Kun herra jäi kiinni uudestaan ryöstöstä, mediassa käynnistyi kampanja, joka oli suunnattu ”vasemmistolaisten intellektuellien vastuuttomuutta” vastaan. Vaikka Foucault ei yleensä vastannut tällaisiin hyökkäyksiin, hän teki poikkeuksen.

Foucault toteaa kirjoituksessaan, että suhteutetumpaa oikeutta vaatineiden sanotaan erehtyneen. Kampanjoivat puhuvat myös petoksesta. Lyhyessä artikkelissa on paljon mielenkiintoisia asioita, mutta kiinnitän huomioni vain sanoihin vaara ja vaarallisuus. ”Missä ovat vaarat?” Foucault kysyy. Hän myöntää, että rikollisuudessa on vaara, mutta lisää heti perään vaaran piilevän myös vallan väärinkäytössä sekä ”spiraalissa, joka ne yhdistää”.

Ketä Foucault puhuttelee kirjoituksen otsikossa? Hän puhuttelee arvostelijaa, hyökkääjää, joka ajattelee, että nykyisyydessä tehty rikos oikeuttaa menneisyyden tuomiot. Foucault, joka oli filosofi kaikesta huolimatta, toteaa, että näin ajatteleva ei osaa argumentoida tai järkeillä. Ranskalaisfilosofi kirjoittaa: ”Te olette vaarallinen meille ja itsellenne.”

Foucault´n puhuttelema ihminen on vaarallinen myös itselleen, jos tahtoo, ettei saa päälleen oikeuslaitosta, joka nukkuu mielivaltaisuudessaan. Foucault puhuu historiallisesta vaarasta: ”Te olette historiallinen vaara.” Foucault puhuu näin, koska oikeuslaitoksen täytyy kyseenalaistaa jatkuvasti itseään samalla tavalla kuin koko yhteiskunnan ja sen instituutioiden; ne eivät voi elää ilman että työstävät itseään.

Sanaa vaara on käytetty monella tavalla ja varmasti väärin. Aisopoksen Poika joka huusi sutta on totta ja toistuu. Kun katsoo sanan merkitystä Foucault´n kirjoituksissa, vaara ei ole enää jotain, joka on ilmassa. Se on ihmisen toiminnassa, tuudittautumisessa, vallan väärinkäytössä. Jotkut ihmiset ovat vaarallisia. Mutta eivät vain ne, jotka eivät parane vankilassa ja tekevät ryöstöjä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Missä meitä kuunnellaan?

 

Rasputin

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Job puhuu ja valittaa, mutta ei tule kuulluksi. Grigori Jefimovitš Rasputin vastustaa sotaa. Häntä ei kuunnella, Venäjä lähtee sotaan. Voiko tulla kuulluksi, jos nimi on Rasputin?

Voimme saarnata sata vuotta ja voimme esittää, että on hyvä pitää korvat auki ja sydän avoimena. Kuunteleminen ei siitä lisäänny. Epäilemättä kuuntelemista voi harjoitella, mutta on syytä tehdä kaksi muutakin asiaa kuuntelemisen lisäämiseksi. Toinen on analysointi. On analysoitava, ketä kuunnellaan ja ollaan valmiita kuuntelemaan kulloisessakin tilanteessa. Toiseksi meidän olisi luotava olosuhteita sille, että myös ne, joiden puhetta ei haluta kuunnella, voisivat tulla kuulluiksi.

Jobia ei kuunnella, koska hänen sanansa sotivat vallitsevaa kulttuuria ja hallitsevia käsityksiä vastaan. Jos Job kärsii, hänen on täytynyt tehdä syntiä. Rasputinia ei kuunnella, koska hän on siperialainen musikka. Vain tiettyyn luokkaan ja asemaan kuuluvan sana oli painava. Rasputin piti tappaa, koska hän oli rikkomassa järjestystä, jossa vain tiettyyn luokkaan ja asemaan kuuluvan puhe oli huomionarvoista.

Toistuva surkuttelun aihe on, ettei pientä tai tavallista ihmistä kuunnella. Suhteellisen pientä ja tavallista ihmistä kuunneltiin jopa salaa DDR:ssä. Jos meitä kuunnellaan kotona, se ei merkitse, että kaikki on hyvin. Kun Job, Rasputin, vähemmistö tai hylkiö haluaa tuulla kuulluksi, emme tarkoita mitä tahansa kuuntelemista. Tahdomme, että kysymys, valitus tai totuus keskeyttää käynnissä olevan puheen ja murtaa vallitsevien käsitysten vartiomuurin. Kun Marlon Brando lähetti Sacheen Littlefeatherin noutamaan Oscarinsa vuonna 1973, aktivisti oli oikeassa osoitteessa. Protesti oli (osittain) suunnattu Hollywoodia vastaan. Olosuhteet eivät kuitenkaan olleet otolliset. Häntä piti suojella, ettei häntä olisi lynkattu.

Käytännöllinen ja taktinen kysymys olosuhteiden luomisesta on vaikea. Voinko sanoa sen mikä minun täytyy sanoa? Missä voin sanoa sen? Missä meitä kuunnellaan? Välillä sanoille järjestetään näyttämöitä, jolle astuvat ihmiset uskovat tulevansa kuulluiksi, vaikka niiden tehtävä on toinen. Joskus ihmiset pistetään puhumaan. Heitä halutaan kuunnella.  Heidän annetaan puhua ja kaikki on järjestetty niin, että heitä kuultaisiin. Mutta vaikutukset ovat toiset.  Puhe neutralisoituu tai muuttuu merkiksi erehdyksestä, väärästä asenteesta, mielenterveydellisestä ongelmasta.

Hiljaisuus, aktiivinen korvien heristely, huomion kiinnittäminen ovat välttämättömiä. Olen aikaisemmin viitannut Cristina Campon tekstiin Attenzione e poesia, jossa runous on huomiota, huomion omistamista, todellisuuden eri tasojen lukemista. Campon kuvaama ja kehittämä huomio, attenzione, on vaativa asenne. Siinä ajatus on tyhjä ja alaston. Se avautuu kohteen alastomalle totuudelle. Samalla kun pyrimme kultivoimaan hiljaisuutta ja huomiokykyämme itsessämme, meidän on syytä etsiä keinoja parantaa niiden asemaa maailmassa.

Ensimmäinen askel on rikkoa vallitsevat skeemat ja kyseenalaistaa kategoriat, jotka aktivoituvat heti, kun joku puhuu. Ei saa olla itsestään selvää, ettei alaikäinen voi puhua asiaa. Toinen askel on vielä sotaisampi. On valloitettava näyttämöt tai tehtävä uusia näyttämöitä, joissa uudet kysymykset ovat mahdollisia. Tuota valloitustyötä ei tehdä yhdellä kertaa. Sekä naisten asemaa että ympäristöä ja ekologiaa koskevat kysymykset etsivät teitä, väyliä ja huomiota kymmenien vuosien ajan, etsivät yhä.

Missä meitä kuunnellaan? Jos pitäisi kritisoida mediaa, sen kritiikin pitäisi tapahtua mediassa. Paikka näyttää epätodennäköiseltä. Meitä pitäisi kuunnella, koska olemme kansalaisia. Tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä, koska me olemme enemmän kuluttajia. Itselle on tehtävä selväksi, etteivät oikeudet merkitse mitään, jos niitä ei käytä. Olisi näytettävä, että maailma on epäoikeudenmukainen, kun se mitätöi joidenkin puhujien sanat...

 

Cristina Campo

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Epistemologian paluu

 

Bachelard

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 18.1./19.1.

Otsikko ei ole paljon muuta kuin vitsi, joka ei naurata. Ei ole paluuta epistemologiaan, koska se ei koskaan lähtenyt mihinkään emmekä me ole päässeet epistemologiasta. Tieto-opilliset kysymykset ovat aina mukana. Otsikossa olisi järkeä, jos tieto-opillisten kysymysten pohdinta olisi johtanut muihin kysymyksiin ja sitten palattaisiin – systemaattisuuden ja metodologisuuden nimissä – alkuperäisiin kysymyksiin. Myöskään siitä ei ole kyse. Epistemologian paluu merkitsee minun tapauksessani sitä, että palaan aikaisemmin esitettyihin huomioihin ajatellakseni uudestaan ja – jos mahdollista – kysyäkseni kysymykset toisella tavalla.    

Olen toistanut ääneen ja kuiskaten tätä lausetta: ”Minkä tahansa asian sanominen ei ole merkityksellistä.” Toteamus on kysymys, johon ei löydy mitään helppoa vastausta. Kysymys koskee sitä, mikä olisi sen arvoista, että se täytyy sanoa. Minkä sanominen on merkityksellistä? 

Vaikka kysymys etsii vastausta, sen ei tarvitse olla lopullinen ja varmuutta täynnä. Kysymys on toisenlainen häirikkö ja vaatimus. Se ei vaadi vain vastausta, vaan sitä, että sen perässä kävellään. Kun tämän kysymyksen perässä kävelee, huomaa kysyvänsä uusia kysymyksiä, myös epistemologisia.

Nyt kysyn uudenlaisen epistemologisen kysymyksen: Mitä meidän tulisi tietää, jotta sanoisimme mitä meidän täytyy sanoa? Miten tätä kysymystä voisi lähestyä, mistä etsiä vastauksia? Ehkä ”vastaus” on epistemologia itse. Näin voisi ajatella, jos ottaa tosissaan sen, mitä argentiinalainen Marcela Renée Becerra Batán San Luisin yliopistosta kirjoittaa artikkelissa Epistemología Histórica y técnicas de sí (2018). Hän puhuu mahdollisuudesta, että epistemologinen valvonta (Gaston Bachelardin käsite) voi olla itseensä vaikuttamisen tekniikka (técnica de sí). Ajatus ei ole hullu. Epistemologinen valvonta on itsekasvatuksen väline, jonka avulla on tarkoitus voittaa oman mielen rajoittuneisuus, tietämisen esteet.

Kiinnittymättä liikaa argentiinalaiseen artikkeliin annan sen avata näkökulman kysymykseeni. Ehkä näemme mikä on ehto sille, että tieto, jonka hankin tai omaan voidakseni sanoa mitä minun täytyy sanoa, auttaisi. Ehto voi olla se, että tieto mahdollistaa tietynlaisen välineen tai tekniikan, jonka avulla voin vaikuttaa itseeni. Ilmastonmuutosta tutkiva tiedemies voi nähdä selvästi, mitä hänen pitää tietää sanoakseen jotain merkityksellistä. Sanottavan sisällön pitää olla uutta tietoa, ei vain vanhan toistoa. Poliitikko, joka yrittää omalta osaltaan vaikuttaa ilmastoa koskeviin päätöksiin, joutuu ottamaan huomioon strategisia tekijöitä. Hän voi sanoa merkityksellisen asian vain, jos hän tietää, millaisin ehdoin hän saa ehdottomansa asian neuvoteltavaksi. Kansalainen – tai filosofi – joka tahtoo sanoa jotain, tarvitsee ehkä muutakin kuin tietoa asioiden tilasta tai strategian kannalta olennaisesta tilanteesta. Hänen täytyy vaikuttaa itseensä tietääkseen tarvittavan asian ja sanoakseen sen.

Epistemologinen valvonta on autoanalyysiä, jossa subjekti jakaantuu ja tahtoo jakaantua; se jakaantuu tietävään subjektiin ja yliminään, joka arvioi tietävää subjektia. Ehkä tällainen jakaantuminen on edellytys sille, että voi vaikuttaa itseensä. Ilman sitä ei voi nähdä, mitä itsestä puuttuu, jotta voisi sanoa merkityksellisen asian: rohkeutta, tasapainoa ja ajatuksen kirkkautta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Liehuvat liput

 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Hinta:6 euroa/krt

Tämä aiheena 11.1./12.11.

Arto Melleri kirjoitti laulun draamasovitukseen George Orwellin romaanista 1984. Laulussa on säe: ”Liehuvat liput eivät suojaa tuulelta.” Sanat ovat protestoiva ele lähimenneisyyttä kohtaan. Uusi teatterisukupolvi irtisanoutui aikaisemmasta yhteiskunnallisesta tai poliittisesta teatterista. Protestoiva ele liikuttaa yhä jotain nyt, vuosikymmeniä myöhemmin.

Säe on totta. Silti monet tuntuvat etsivän suojaa ja turvaa liehuvista lipuista. Tämä voisi olla melkein pirun määritelmä (niin kuin Ambroce Biercen mestariteoksessa The Devil´s Dictionary) ideologialle: ”Enimmäkseen ennakoluuloihin perustuvien uskomusten järjestelmä, josta syvästi loukkaantuneet ihmiset kuvittelevat saavansa lohtua ja turvaa.”

Säe on yhä mielenkiintoinen. Vieläkin kohtaamme ihmisiä, jotka tuntuvat uskovan, että ideologia, iskulause tai lippu suojaa tuulelta, vaaroilta ja epävarmuudelta. Säe nostaa esiin kysymyksen: Tarvitsemmeko jotain liehuvien lippujen sijalle? Ei ole varmaa, ovatko ne vaarat, joilta halutaan suojautua, täysin todellisia. Jos ne ovat enemmän mielikuvituksen tuotetta, tarvitsemme toisia välineitä, toisenlaista ajattelua, suojautumaan näiltä tuulilta.

Liehuvat liput eivät suojaa tuulilta, mutta silti ne sulkevat ihmisen – niin kuin hän menisi suojaan. Ollessaan suojassa niin kuin koteloitunut ihminen kadottaa kaiken kykynsä olla avoin uudelle, kokemuksille, ajatukselle. Olen ennenkin maininnut Anton Tšehovin kuvaaman koteloituneen ihmisen. Kreikankielen opettaja Belikov piti kalosseja ja vuorattua takkia myös kesällä. Hänellä oli aina sateenvarjo ja pumpulia korvissa. Miehellä oli halu sulkeutua koteloon, piiloutua todellisuudelta ja nykyisyydeltä, jota hän inhosi. Belikov valvoi koko kaupunkia, oli mielellään kieltämässä kaiken. Osa Tšehovin tarinan voimaa on siinä, että Belikov ei ole vain yksi surullinen tapaus. Mies vaikuttaa voimakkaasti ympäristöönsä. Kukaan ei uskalla järjestää enää mitään eivätkö papit pelata korttia. Ihmiset ikävystyvät miehen seurassa, pelkäävät häntä ja myöntyvät.

Ajatuksen ei tarvitse suojata kaikilta tuulilta eikä sen tarvitse näyttää, minne menemme. Se näyttää, missä olemme nyt. Tulevaisuus pysyy avoimena. Kun heilutamme vähemmän lippuja, opimme ehkä itse pysymään avoimina avoimelle tulevaisuudelle.

Voisimme oppia ehkä, ettei yhteiskunnan muuttaminen ole lippujen heiluttelua. Orwellin kuvaamassa maailmassa ihmisiä valvotaan. Yleistä mielipidettä muokataan vallanpitäjien edun mukaiseksi. Ei kuulosta kovin vieraalta ta mielikuvitukselliselta. Voisimme vastustaa Orwellin kuvaaman maailman totetutumista heiluttelemalla lippua? Olisiko aika oppia enemmän vastarinnasta?

Belikovin tarinan kuuleva Ivan Ivanitš esittää Tšehovin novellin lopussa kysymyksen, eikö kaikkien meidän elämässä ole koteloitumista. Eikö se, että puhumme ja kuuntelemme kaikenlaista roskaa, ole koteloitumista? Koteloituneen ihmisen myrkky leviää kaupunkiin. Joudumme myös kysymään, eikö tuota samaa koteloitumista ole kaikkialla, myös meissä itsessämme. Jos tahdomme oppia tekemään vastarintaa, on aloitettava itsestä. Ainakaan emme saa koteloitua... 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila