Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)
Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)
Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin
Linkki zoom-tapaamisiin:
https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09
Tämä aiheena 18.1./19.1.
Otsikko ei ole paljon
muuta kuin vitsi, joka ei naurata. Ei ole paluuta epistemologiaan, koska se ei
koskaan lähtenyt mihinkään emmekä me ole päässeet epistemologiasta.
Tieto-opilliset kysymykset ovat aina mukana. Otsikossa olisi järkeä, jos
tieto-opillisten kysymysten pohdinta olisi johtanut muihin kysymyksiin ja
sitten palattaisiin – systemaattisuuden ja metodologisuuden nimissä –
alkuperäisiin kysymyksiin. Myöskään siitä ei ole kyse. Epistemologian paluu
merkitsee minun tapauksessani sitä, että palaan aikaisemmin esitettyihin
huomioihin ajatellakseni uudestaan ja – jos mahdollista – kysyäkseni kysymykset
toisella tavalla.
Olen toistanut ääneen ja
kuiskaten tätä lausetta: ”Minkä tahansa asian sanominen ei ole
merkityksellistä.” Toteamus on kysymys, johon ei löydy mitään helppoa
vastausta. Kysymys koskee sitä, mikä olisi sen arvoista, että se täytyy sanoa.
Minkä sanominen on merkityksellistä?
Vaikka kysymys etsii vastausta,
sen ei tarvitse olla lopullinen ja varmuutta täynnä. Kysymys on toisenlainen
häirikkö ja vaatimus. Se ei vaadi vain vastausta, vaan sitä, että sen perässä
kävellään. Kun tämän kysymyksen perässä kävelee, huomaa kysyvänsä uusia
kysymyksiä, myös epistemologisia.
Nyt kysyn uudenlaisen
epistemologisen kysymyksen: Mitä meidän tulisi tietää, jotta sanoisimme mitä
meidän täytyy sanoa? Miten tätä kysymystä voisi lähestyä, mistä etsiä
vastauksia? Ehkä ”vastaus” on epistemologia itse. Näin voisi ajatella, jos
ottaa tosissaan sen, mitä argentiinalainen Marcela Renée Becerra
Batán San Luisin yliopistosta kirjoittaa artikkelissa Epistemología Histórica y
técnicas de sí (2018). Hän puhuu mahdollisuudesta, että epistemologinen
valvonta (Gaston Bachelardin käsite) voi olla itseensä vaikuttamisen tekniikka
(técnica de sí). Ajatus ei ole hullu. Epistemologinen valvonta on
itsekasvatuksen väline, jonka avulla on tarkoitus voittaa oman mielen
rajoittuneisuus, tietämisen esteet.
Kiinnittymättä liikaa
argentiinalaiseen artikkeliin annan sen avata näkökulman kysymykseeni. Ehkä
näemme mikä on ehto sille, että tieto, jonka hankin tai omaan voidakseni sanoa
mitä minun täytyy sanoa, auttaisi. Ehto voi olla se, että tieto mahdollistaa
tietynlaisen välineen tai tekniikan, jonka avulla voin vaikuttaa itseeni.
Ilmastonmuutosta tutkiva tiedemies voi nähdä selvästi, mitä hänen pitää tietää
sanoakseen jotain merkityksellistä. Sanottavan sisällön pitää olla uutta
tietoa, ei vain vanhan toistoa. Poliitikko, joka yrittää omalta osaltaan
vaikuttaa ilmastoa koskeviin päätöksiin, joutuu ottamaan huomioon strategisia
tekijöitä. Hän voi sanoa merkityksellisen asian vain, jos hän tietää, millaisin
ehdoin hän saa ehdottomansa asian neuvoteltavaksi. Kansalainen – tai filosofi –
joka tahtoo sanoa jotain, tarvitsee ehkä muutakin kuin tietoa asioiden tilasta
tai strategian kannalta olennaisesta tilanteesta. Hänen täytyy vaikuttaa
itseensä tietääkseen tarvittavan asian ja sanoakseen sen.
Epistemologinen valvonta on
autoanalyysiä, jossa subjekti jakaantuu ja tahtoo jakaantua; se jakaantuu
tietävään subjektiin ja yliminään, joka arvioi tietävää subjektia. Ehkä
tällainen jakaantuminen on edellytys sille, että voi vaikuttaa itseensä. Ilman
sitä ei voi nähdä, mitä itsestä puuttuu, jotta voisi sanoa merkityksellisen
asian: rohkeutta, tasapainoa ja ajatuksen kirkkautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti