perjantai 28. lokakuuta 2011

Sisäinen ääni ja sisäinen puhe

Mikä on sisäinen ääni? Jo Plutarkhos puhui sisäisestä äänestä, joka tekee itsensä kuulluksi, kun jokin kuohuttaa mieltä, estää säilyttämästä mielenrauhan. Antiikin ajattelijat halusivat sisäistää ”totuudellisia puheita”, pitää ne käsillään, valmiina - olla niiden avulla valmistautuneita. Näiden totuuksien ja hyvien periaatteiden tuleminen omaksi lihaksi merkitsee sitä, että ne aktivoituvat automaattisesti, kuuluvat äänenä sisällämme.

Maailma on täynnä erilaisia ääniä, jotka saattavat muodostua osaksi meidän ”sisäistä elämäämme”, tulla osaksi sitä taistelukenttää, jota sielunelämäksi sanotaan. Mistä tiedämme, mitä ääntä kuunnella? Mistä tunnistaa ”oikean” tai ”hyvän” äänen? Plutarkhos ja kumppanit rinnastivat sisäisen äänen ystävän ääneen. Oikea ja hyvä ääni meissä ei imartele, muttei myöskään koko ajan varoita, kiellä tai tuomitse, hoe: ”Et pysty.” Hyvä ääni on ystävä; se on totuudellinen, siis imartelematon, mutta vahvistava, tukeva, välittävä, huolehtiva.

Kuinka vähän on tällaisia ”ystävien ääniä”? Kuinka paljon sisällämme kuuluu ääniä, jotka moittivat, panevat rypemään, estävät, ahdistavat? Miten voisimme vaikuttaa sisäiseen äänimaailmaamme?

Stuart.J.Murray tekee mielenkiintoisen erottelun artikkelissaan The body of free speech: risk and the rhetorical practise of parrhesia. Hän erottaa sisäisen äänen (inner voice) tai omantunnon äänen (voice of conscience) sisäisestä puheesta (inner speech). Sisäinen puhe on radikaalimpi; se ei ole sisäisen äänen nalkuttaja, joka sanoo: ”Sinun pitäisi...”

Idea on yksinkertainen. Ihmisen suhde itseensä on dialoginen: puhumme itsellemme, keskustelemme itsemme kanssa. Tämä sisäinen puhe ei löydä sanoja valmiina. Kyse on muusta kuin moraalisesta koodista, joka on jo valmiiksi olemassa, sillä sisäinen puhe etsii sanoja, yrittää keksiä ne. Sisäinen ääni ymmärretään tässä sisäistetyksi ääneksi, papukaijaksi muuttuneeksi moraalikoodiksi. Sisäinen puhe on enemmän omaa toimintaamme, pyrkimystä keksiä ja luoda jotain.

Elämme erilaisten meihin vaikuttavien äänien ja voimien keskellä. Kuulemme koko ajan ääniä. Niiden keskellä lakkaamme helposti olemasta ”oma itsemme”, siis se erilaisuus, outous, joka olemme. Silloin meidän tulisi kuulla sisäinen ääni, joka sanoo: ”Et ole oma itsesi, nämä teot ja ajatukset eivät ole sinua.” Tätä ääntä emme kuule, koska emme puhu itsellemme. Meidän on puhuttava itsellemme; muuten ei ole mahdollisuutta itseään kuulla. Jos emme voi kuunnella itseämme, meissä on vain papukaija.

Miten me puhumme itsellemme? Olemmeko itsemme ystäviä? Osaisimmeko olla itsemme ystäviä? Ystävän ääni, vaikka ironinen ja kriittinen, ei ole ole hävittävä, pelkästään tuhoava; se auttaa, yllyttää. Ystävät eivät välttämättä ymmärrä toisiaan, ainakaan kaikessa. Se ei ole välttämätöntä. Tärkeämpää kuin ymmärtäminen on eräänlainen rikostoveruus, joka menee samanmielisyyden ohi. Parhaassa tapauksessa voidaan yhteisesti luoda yhteistä valmiutta ja halua asettaa kaikki kyseenalaiseksi.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Puheen ongelma

(Isokrates)


Miksi puhe on ongelma? Miksi se on filosofinen ongelma? Siihen on moniakin syitä. Voisi sanoa esimerkiksi, että puhe on olennaisesti inhimillinen asia ja se liittyy siis yleisiin kysymyksiin kielen ja kommunikaation luonteesta. En tarkastele asiaa tällaisesta yleisestä, antropologisesta näkökulmasta. Minulle puheen ongelma on käytännöllinen ja eettinen. Mitä sanoa? Miten sanoa? Kenelle sanoa? Kenen pitää sanoa? Mitä tehdä, jotta sanoisi mitä ajattelee, ajattelee mitä sanoo? Miten voisi yhdistää sanat ja teot, tehdä niistä yhtä?

Kun kreikkalaiset tai roomalaiset puhuivat totuuden puhumisen (parrhesia, libertas) ongelmasta, he näkivät sen viholliseksi imartelun. Imartelun takia kuulija ei voi tietää totuutta tilanteestaan tai itsestään eikä siksi opi olemaan oikeassa suhteessa itseensä. Seneca totesi monien olevan ”oman itsensä tyranneja” ja ”kaiken huipuksi he eivät koskaan ole yksin itsensä kanssa”. Lisäisin tähän, että kaunistelu on kuin asioiden imartelua ja koko maailman, ei vain yhden kuulijan, petkuttamista.

Imartelun ja kaunistelun lisäksi on kolmas retoriikan muoto, pelottelun retoriikka, joka vääristää suhdettamme maailmaan, tekee meistä avuttomia. Kreikkalainen puhetaidon opettaja ja puheiden kirjoittaja Isokrates arvosti demokratiaa, mutta tuskaili demoksen tuhkahduttavaa luonnetta. Demos, kansa, voi ja pystyy kuuntelemaan vain sellaista puhetta, joka imartelee sitä. Totuutta ei sille voi sanoa, sitä ei kuulla.

Näiden vääristävien puheiden ja tämän sankarillisen parrhesian kautta voimme nähdä jo jotain konkreettista puheen ongelmasta. Kyse ei ole vain sen ihmettelystä, että ihminen puhuu, päästää sanoja suustaan. Kyse ei ole myöskään siitä, että sanottaisiin: ”Tuolla on pelastus ja tie.” Filosofit, jotka sanovat kaunistelemattoman totuuden, sanovat vain: ”Et ole etsinyt.” Mutta tämän lyhyen, tylyn, lauseen merkitys on siinä, että se nostaa esiin kysymyksen, miten meidän pitää elää, itseämme muuttaa...

Puhe, joka peittää meidät ja maiseman, tulee selkämme takaa, menneisyydestä. Puhe virittää johonkin, synnyttää meihin virityksiä, joiden kautta näemme maailman. On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät – siis periytyneitä, valmiita virityksiä. Ajattelua tarvitaan uuden aloittamiseen. Siihen tarvitaan myös runoutta, joka aina irtisanoutuu valmiista, annetusta, peritystä... Tätä todistaa jo Jobin kirja.

Tässä perityssä puheessa, selän takaa tulevissa huhuissa, sanat ovat ei-kenenkään sanoja. Joku on ne sanonut, mutta emme tiedä kuka. Silti meillä on taipumus uskoa niitä, sillä niistä on tullut osa itsestään selvyyksiä. Meillä on siis yleisiä mielipiteitä, ei omia mielipiteitä, kokemukseen perustettuja. Kuulemme koko ajan huhuja ja juoruja. Tässä tilanteessa tuntuu välttämättömältä kysyä, voisiko totuus olla jotain muutakin kuin ”objektiivinen”: voisiko se olla ”subjektiivinen”?
Tarkoitan subjektiivisuudella muuta kuin totuuden suhteellisuutta. ”Subjektiivisuus” merkitsee, että totuutta ei voi erottaa äänestä; totuus on ”minun totuuteni”, joka lakkaisi olemasta totuus toisen huulilla tai ainakin se muuttuisi toiseksi.

Ehkä sanoissani voi aavistaa sukulaisuutta Kierkegaardin tunnettuun lauseeseen: ”Totuus on subjektiivisuus.” Kieltämättä minäkin yritän alleviivata sitä, että tiedolla tai totuudella on tai voi olla suhde sen tietäjään ja erityisesti totuuden sanojaan. Tästähän oli kyse myös parrhesiassa: puhujan sanat ja hänen elämänsä ovat yhtä.

Joudumme kuulemaan sanoja, jotka puhuvat toisten puolesta ja puhuvat toisesta. Ihminen - toinen - tullaan määrittelemään. Bahtin kirjoitti: ”Totuus ihmisestä vierailla huulilla, jotka eivät käänny dialogisesti hänen puoleensa, siis yksipuolinen totuus, muuttuu ihmistä alistavaksi ja kuolettavaksi valheeksi, jos käsitellään hänen ´pyhistä pyhintään´, ts. ´ihmistä ihmisessä´.” Siksi muotoilen nyt oman ”pienen totuuteni”: Ihminen on vapaa, vapaampi kuin uskookaan ja tekee itsestään holhouksen alaisen, koska ei tahdo tai uskalla tahtoa vapauttaan. Tästä ”pienestä totuudesta” voisi kasvaa jotain, jopa imperatiivi. Mutta ehkä se on todellisuudessa kutsu tai kehotus: ”Jokainen sanokoon omasta puolestaan.”

perjantai 14. lokakuuta 2011

Kiltteys

(F.Châtelet)


Miksi puhua kiltteydestä? Eikö hyvyys olisi perinteellisempi ja ymmärrettävämpi aihe? Ajattelen, että kiltteys olevan hyvyyden alkiomuoto, sen pienempi yksikkö. Kyse on hyvyyden minimaalisesta, joissakin tapauksissa hyvinkin passiivisesta ilmentymisestä. Ajatukseni on, että kiltteyden kautta voi saada jotain esiin, koska emme sekoita päätämme ison sanan, hyvyyden, kanssa.

Epäilemättä kiltteys on ymmärretty väärin; ajatellaan, että se on hassuutta ja tyhmyyttä. Jorge Luis Borges sanoi, että älykkyys on kiltteyttä. Tämä voidaan helposti tulkita kyynisesti, ajatella kiltteyden olevan oveluutta. Kiltteyden ajatteleminen hassuudeksi ja Borgesin väitteen tulkitseminen ilkeästi ovat aikamme kovuutta – itsekkyyden ja kilpailemisen korostamista.

Minä sanon enemmän: sanon itsekkyyden ja kovuuden korostamisesta puhumisen olevan kiltteyden puutetta. Kiltteyttä ei ole se, että antaa anteeksi. Kiltteyttä on se, ettei ole alunperinkään tuominnut toista – siitä huolimatta, että toinen on haavoittanut.

Maailma osaa luoda osuvan kuvan kiltistä ihmisestä: tuossa se on, vapiseva hassu. Kiltti on hassu, koska hän on antistrategi. Hän ei laskelmoi, mikä ele tai sana tekee oikean vaikutuksen. Dostojevskin Ruhtinas Myshkin, hyvä ihminen, oli idiootti. Kaikki sanoivat hänen olevan idiootti. Borges saattoi olla oikeassa sanoessaan älykkyyden olevan kiltteyttä, mutta silloin älykkyys ei ole silloin strategista kyvykkyyttä.

Mikä tekee kiltteyden mahdolliseksi? Näin kysyessäni jäljittelen Immanuel Kantia, joka kysyi, miten tietäminen on mahdollista. Millaiset aprioriset ehdot mahdollistavat kiltteyden? Minulla ei ole suurta luottavaisuutta siihen, että olisi historiatonta, universaalia, transhistoriaalista apriorisuutta. Siksi ajattelen, että olisi tutkittava niitä historiallisia tapahtumia, jotka ovat mahdollistaneet kiltteyden yllättävän ilmaantumisen maailmaan.

Jos voimme pitää kiinni siitä, että kiltteys on muutakin kuin idiotismia ja se on tuomitsemisesta kieltäytymistä, on vaikea nähdä merkkejä yleistyneestä kiltteydestä. Tuomitseminen on mahdollista niin kauan kun ihminen kykenee asettumaan elämän ulkopuollelle, tuolle puolen, johonkin transendentaaliseen ulottuvuuteen. Tämä jumalan asemaan asettuminen ei toteudu vain jumalan tai jumalien kautta. Samanlaisen tuonpuoleisena rakenteena voi toimia myös Tiede, Järki, Turvallisuus tai Työväenpuolue. Tästä meitä muistuttaa ranskalainen filosofi F. Châtelet.

Châtelet sanoo kaikkia transendentaalisuuksia, uskoa toiseen maailmaan, typeryydeksi. Tästä näkökulmasta Borgesin väite saa vahvistusta. Jos transendentaalisuus on typeryyttä ja se estää kiltteyden, älykkyys voidaan nähdä kiltteydeksi.

Vaikka on vaikea löytää merkkejä yleistyneestä kiltteydestä, on siellä ja täällä, välillä, ihminen onnistunut murtamaan tapaa asettua jumalan asemaan tuomitsemaan. Tämä on edellyttänyt kritiikkiä, kaikkea transendentaaliseen kohdistuvaa kritiikkiä. Kiltteyden historiallinen edellytys on siis kriittisyys - ajattelu, joka kyseenalaistaa uskomuksiamme ja tapaamme tuomita.

Meillä on syytä varoa ihmisiä, jotka loukkaantuvat kaikesta. Näille tuskaisille ihmisille kaikki tekee kipeää, kaikki haavoittaa. He ovat täynnä myrkkyä ja siksi he voivat milloin tahansa kääntyä vihaisesti ulkomaailman puoleen kostaakseen, pannakseen maailman maksamaan heidän kokemistaan vääryyksistä. Kaikki on hänelle hyökkäystä häntä vastaan. Mitään taakkaa hän ei saa riisuttua itseltään. Tällainen haavoittuvainen ihminen on viheliäinen. Hän ei tiedä mitä on kiltteys eikä siedä kilttejä missään, vaikka naamioituisikin kiltiksi ja uskoisi omaan naamioonsa.

Jotta ihminen voisi olla kiltti, hänen on opittava olemaan väistämättä tosiasiaa, että hän on ollut tuhma. Hän ei voi uskoa naamioonsa, teeskennellä itselleen. Kiltteyden mahdollisuus edellyttää siis myös sitä, että ihminen asettuu totuudelliseen suhteeseen itsensä kanssa.

Toinen, paljon vaikeampi kysymys on, mihin kiltteys riittää...

perjantai 7. lokakuuta 2011

Sokrates ja koetinkivi

(Logon suunnittelija: Klaus Welp)


Oli aika jolloin Sokrates näyttäytyi minulle vastenmielisenä ihmisten kiusaajana. Pidin häntä teennäisenä jaarittelijana ja epäolennaisten asioiden inttäjänä. Olin tarpeeksi sivistynyt tietääkseni, että on monta Sokratesta – Platonin monikasvoiset sokrateet, Xenopheen Sokrates, Nietzschen vähintään kaksi sokratesta... Olin myös tietoinen, että työntäessäni Sokratesta luotani paljastin hänen viettelevyytensä; lopulta hän on filosofian sankari, sankari-filosofi.

Jokainen filosofi luo jonkun (vaikka salaisen) suhteen Sokrateen hahmoon ja hänen sanoihinsa. Hän on esimerkki rohkeudesta, jopa uhrautumisesta. Hänen jälkeensä tulleet eivät ole voineet muuta kuin laskea katseensa. On haluttu katsoa Sokratesta ikään kuin filosofian primitiivisenä muotona. Sokrates ei kirjoittanut mitään. Sitäkin pidetään melkein merkkinä alkukantaisuudesta. On haluttu nähdä Sokrates erityisen sokraattisen metodin isänä. Olihan hän sentään taitava väittelijä ja kyselijä. Halveksiva tai kunnioittava suhde ovat melkein samanlaisia, koska niihin molempiin sisältyy maahan lasketun katseen sokeus: ei tahdota nähdä rohkeutta.

Mistä Sokrateen rohkeudessa oli kyse? Se ei ilmentynyt pelkästään loppusuoralla, oikeuden edessä, kun häntä uhkasi kuolema tai maanpako. Hän oli rohkea, koska hän teki sanoistaan kiviä. Sokrates tahtoi, että hänen puheensa eivät olisi vain sanoja, vaan koetinkiviä. Basanos, koetinkivi, oli Sokrateelle muuta kun kivi, jonka avulla testataan metallin aitoutta. Koettelu oli Sokrateen filosofian ydin. Hän tahtoi koetella oman totuutensa ja muiden totuuksien kestävyyttä.

Sokrateen kysely ei siis ollut vain teknistä taituruutta, ovelaa menettelyä, ihmisten kiusaamista. Hän halusi asettaa ihmiset vaikeaan tilanteeseen, katsomaan omaa elämäänsä, kohtaamaan itsensä. Tarkoitus oli asettaa vastakkain ihmisen sanat ja hänen tekonsa, mitata missä määrin ne ovat tasapainossa, harmonisessa suhteessa toisiinsa. Totuus, jota Sokrates kumppaniensa kanssa etsi, ei ollut ready-made, valmis totuus joka vain odottaa keksimistään; se oli jotain joka luotiin vaikeassa kohtaamisessa itsensä ja toisten kanssa.

Totuus oli epämukavan tilanteen inhottava seuraus: ihmiset näkivät, etteivät he tienneet mitään ja mikä pahinta he eivät huolehtineet olennaisesta, itsestään ja elämästään. Lopulta Sokrates puolustuspuheessaan sanoo vain tämän: Te huolehditte omaisuuksistanne, ette sieluistanne.
Sana koetinkivi ei ole siis pieni. Kuka tahansa joka kuvittelee ajatustensa ja näkökulmiensa olevan koetinkiviä, on suureellinen. Jos hän pistää sanan teoksensa tai blogin nimeen, hän on vähintäänkin hiukan mahtipontinen. Heti ajatellaan: ”Luulee kai olevansa Sokrates.”

En luule olevani Sokrates. Kuitenkin filosofia on tehnyt siinä mielessä tehtävänsä, että olen onnistunut tekemään itsestäni hiukan vaatimattomamman. En enää tee niin kevytmielisen halveksivia eleitä torjuakseni luotani ruman kreikkalaisen. Lopulta olen uskaltautunut omimaan sanan basanos, koska olen onnistunut muuttamaan itseäni.

Sokrates teki sanoistaan koetinkiviä ja ajattelusta tekoja. Tätä esimerkkiä on vaikea seurata ja sitä täytyy seurata. Miten filosofoimisella olisi muuten merkitystä? Jos kopautamme kivellä sanaa, tarkoitus on kuulla, onko se ontto.

Olen huolissani. En vain itsestäni... Haluaako joku poimia koetinkiven kädestäni? Minunkin lähtökohtani on kopautella kivellä sanoja ja asioita. Kysyn: Onko tämä tai tuo olemisen tapa parempi? Mitä kriteeriä voimme käyttää sen arvioinnissa?

tiistai 4. lokakuuta 2011

Filosofiakahvila alkaa

Filosofiakahvila alkaa! Ensimmäiset kerrat Fuengirolassa 11.10 ja 13.10 ja Nerjassa 19.10.

Tulen julkaisemaan alustuksiin liittyvän muistiinpanon etukäteen. Ensimmäinen löytyy tästä blogista viimeistään lauantaina 8.10.

Blaise Pascal: ”Tehdä pilaa filosofiasta on todellista filosofoimista.

Vicente Núñez: ”Naurun läpi katsottuna todellisuus ontuu.”

www.sofiaopisto.net