Sisäinen ääni ja sisäinen puhe

Mikä on sisäinen ääni? Jo Plutarkhos puhui sisäisestä äänestä, joka tekee itsensä kuulluksi, kun jokin kuohuttaa mieltä, estää säilyttämästä mielenrauhan. Antiikin ajattelijat halusivat sisäistää ”totuudellisia puheita”, pitää ne käsillään, valmiina - olla niiden avulla valmistautuneita. Näiden totuuksien ja hyvien periaatteiden tuleminen omaksi lihaksi merkitsee sitä, että ne aktivoituvat automaattisesti, kuuluvat äänenä sisällämme.

Maailma on täynnä erilaisia ääniä, jotka saattavat muodostua osaksi meidän ”sisäistä elämäämme”, tulla osaksi sitä taistelukenttää, jota sielunelämäksi sanotaan. Mistä tiedämme, mitä ääntä kuunnella? Mistä tunnistaa ”oikean” tai ”hyvän” äänen? Plutarkhos ja kumppanit rinnastivat sisäisen äänen ystävän ääneen. Oikea ja hyvä ääni meissä ei imartele, muttei myöskään koko ajan varoita, kiellä tai tuomitse, hoe: ”Et pysty.” Hyvä ääni on ystävä; se on totuudellinen, siis imartelematon, mutta vahvistava, tukeva, välittävä, huolehtiva.

Kuinka vähän on tällaisia ”ystävien ääniä”? Kuinka paljon sisällämme kuuluu ääniä, jotka moittivat, panevat rypemään, estävät, ahdistavat? Miten voisimme vaikuttaa sisäiseen äänimaailmaamme?

Stuart.J.Murray tekee mielenkiintoisen erottelun artikkelissaan The body of free speech: risk and the rhetorical practise of parrhesia. Hän erottaa sisäisen äänen (inner voice) tai omantunnon äänen (voice of conscience) sisäisestä puheesta (inner speech). Sisäinen puhe on radikaalimpi; se ei ole sisäisen äänen nalkuttaja, joka sanoo: ”Sinun pitäisi...”

Idea on yksinkertainen. Ihmisen suhde itseensä on dialoginen: puhumme itsellemme, keskustelemme itsemme kanssa. Tämä sisäinen puhe ei löydä sanoja valmiina. Kyse on muusta kuin moraalisesta koodista, joka on jo valmiiksi olemassa, sillä sisäinen puhe etsii sanoja, yrittää keksiä ne. Sisäinen ääni ymmärretään tässä sisäistetyksi ääneksi, papukaijaksi muuttuneeksi moraalikoodiksi. Sisäinen puhe on enemmän omaa toimintaamme, pyrkimystä keksiä ja luoda jotain.

Elämme erilaisten meihin vaikuttavien äänien ja voimien keskellä. Kuulemme koko ajan ääniä. Niiden keskellä lakkaamme helposti olemasta ”oma itsemme”, siis se erilaisuus, outous, joka olemme. Silloin meidän tulisi kuulla sisäinen ääni, joka sanoo: ”Et ole oma itsesi, nämä teot ja ajatukset eivät ole sinua.” Tätä ääntä emme kuule, koska emme puhu itsellemme. Meidän on puhuttava itsellemme; muuten ei ole mahdollisuutta itseään kuulla. Jos emme voi kuunnella itseämme, meissä on vain papukaija.

Miten me puhumme itsellemme? Olemmeko itsemme ystäviä? Osaisimmeko olla itsemme ystäviä? Ystävän ääni, vaikka ironinen ja kriittinen, ei ole ole hävittävä, pelkästään tuhoava; se auttaa, yllyttää. Ystävät eivät välttämättä ymmärrä toisiaan, ainakaan kaikessa. Se ei ole välttämätöntä. Tärkeämpää kuin ymmärtäminen on eräänlainen rikostoveruus, joka menee samanmielisyyden ohi. Parhaassa tapauksessa voidaan yhteisesti luoda yhteistä valmiutta ja halua asettaa kaikki kyseenalaiseksi.