(Logon suunnittelija: Klaus Welp)Oli aika jolloin Sokrates näyttäytyi minulle vastenmielisenä ihmisten kiusaajana. Pidin häntä teennäisenä jaarittelijana ja epäolennaisten asioiden inttäjänä. Olin tarpeeksi sivistynyt tietääkseni, että on monta Sokratesta – Platonin monikasvoiset sokrateet, Xenopheen Sokrates, Nietzschen vähintään kaksi sokratesta... Olin myös tietoinen, että työntäessäni Sokratesta luotani paljastin hänen viettelevyytensä; lopulta hän on filosofian sankari, sankari-filosofi.
Jokainen filosofi luo jonkun (vaikka salaisen) suhteen Sokrateen hahmoon ja hänen sanoihinsa. Hän on esimerkki rohkeudesta, jopa uhrautumisesta. Hänen jälkeensä tulleet eivät ole voineet muuta kuin laskea katseensa. On haluttu katsoa Sokratesta ikään kuin filosofian primitiivisenä muotona. Sokrates ei kirjoittanut mitään. Sitäkin pidetään melkein merkkinä alkukantaisuudesta. On haluttu nähdä Sokrates erityisen sokraattisen metodin isänä. Olihan hän sentään taitava väittelijä ja kyselijä. Halveksiva tai kunnioittava suhde ovat melkein samanlaisia, koska niihin molempiin sisältyy maahan lasketun katseen sokeus: ei tahdota nähdä rohkeutta.
Mistä Sokrateen rohkeudessa oli kyse? Se ei ilmentynyt pelkästään loppusuoralla, oikeuden edessä, kun häntä uhkasi kuolema tai maanpako. Hän oli rohkea, koska hän teki sanoistaan kiviä. Sokrates tahtoi, että hänen puheensa eivät olisi vain sanoja, vaan koetinkiviä. Basanos, koetinkivi, oli Sokrateelle muuta kun kivi, jonka avulla testataan metallin aitoutta. Koettelu oli Sokrateen filosofian ydin. Hän tahtoi koetella oman totuutensa ja muiden totuuksien kestävyyttä.
Sokrateen kysely ei siis ollut vain teknistä taituruutta, ovelaa menettelyä, ihmisten kiusaamista. Hän halusi asettaa ihmiset vaikeaan tilanteeseen, katsomaan omaa elämäänsä, kohtaamaan itsensä. Tarkoitus oli asettaa vastakkain ihmisen sanat ja hänen tekonsa, mitata missä määrin ne ovat tasapainossa, harmonisessa suhteessa toisiinsa. Totuus, jota Sokrates kumppaniensa kanssa etsi, ei ollut ready-made, valmis totuus joka vain odottaa keksimistään; se oli jotain joka luotiin vaikeassa kohtaamisessa itsensä ja toisten kanssa.
Totuus oli epämukavan tilanteen inhottava seuraus: ihmiset näkivät, etteivät he tienneet mitään ja mikä pahinta he eivät huolehtineet olennaisesta, itsestään ja elämästään. Lopulta Sokrates puolustuspuheessaan sanoo vain tämän: Te huolehditte omaisuuksistanne, ette sieluistanne.
Sana koetinkivi ei ole siis pieni. Kuka tahansa joka kuvittelee ajatustensa ja näkökulmiensa olevan koetinkiviä, on suureellinen. Jos hän pistää sanan teoksensa tai blogin nimeen, hän on vähintäänkin hiukan mahtipontinen. Heti ajatellaan: ”Luulee kai olevansa Sokrates.”
En luule olevani Sokrates. Kuitenkin filosofia on tehnyt siinä mielessä tehtävänsä, että olen onnistunut tekemään itsestäni hiukan vaatimattomamman. En enää tee niin kevytmielisen halveksivia eleitä torjuakseni luotani ruman kreikkalaisen. Lopulta olen uskaltautunut omimaan sanan basanos, koska olen onnistunut muuttamaan itseäni.
Sokrates teki sanoistaan koetinkiviä ja ajattelusta tekoja. Tätä esimerkkiä on vaikea seurata ja sitä täytyy seurata. Miten filosofoimisella olisi muuten merkitystä? Jos kopautamme kivellä sanaa, tarkoitus on kuulla, onko se ontto.
Olen huolissani. En vain itsestäni... Haluaako joku poimia koetinkiven kädestäni? Minunkin lähtökohtani on kopautella kivellä sanoja ja asioita. Kysyn: Onko tämä tai tuo olemisen tapa parempi? Mitä kriteeriä voimme käyttää sen arvioinnissa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti