Minä itse, pappilan musta sika

 Filosofiakahvilan aihe 2.4./3.4/4.4.. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sanskriitin kielessä on sana anātman (anatta), jota ei tietääkseni ole länsimaisessa kielessä. Sen tekninen käännös voisi olla epäsubstantiaalisuus. Se merkitsee sielun olemassaolemattomuutta tai epäsubstantiaalisuutta. Joskus näkee käytettävän sanaa Ei-Minä. Buddhalaisessa ajattelussa kaikki muuttuu, kaikki on väliaikaista ja ajatus aidosta minästä tai itsestä on harhaa.  Voimmeko siis ajatella buddhalaisesti, kun meillä ei ole tätä sanaa? Vai onko se jotain liian intialaista?

Sana on buddhalaisessa ajattelussa tärkeä, koska se merkitsee egottomuutta; sitä, että ajatus minästä ja itsestä ovat illuusioita. Me olemme niin kiinni egossa, että liitämme tämän epäitsekkyyteen. Sanaa ei kuitenkaan käytetä kovin moraalisessa mielessä, ainakaan länsimaisessa merkityksessä. 

Länsimaisessa, varsinkin saksalaisessa, filosofiassa on perinne, jota voisi nimittää hyvän egoismin traditioksi. Se alkoi (ehkä) Johann Gottlieb Fichtestä (1762-1814). Erityisesti Arthur Schopenhauer (1788-1866) kehitti ajatusta egoismista: ihminen yrittää tehdä kaikista hetkistä, kaikesta tapahtuvasta omaa. Tämä ajatus – niin kuvittelen – vaikutti esimerkiksi Max Stirneriin (1806-1856) ja Friedrich Nietzscheen (1844-1900). Schopenhauerin ajatus oli yhdenlaisen individualismin puolustusta ja vaikkei se ollut varsinaista itsekeskeisyyttä sanan arkipäiväisessä merkityksessä, hän muotoili tällaisen ajatuksen: “Kaikki minulle, muille ei mitään.”

Vaikka tämä hyvä egoismi ja sen perinne on synnyttänyt paljon väärinkäsityksiä ja sitä on tulkittu moralistisesti, on helppo nähdä, että “minä” ja “itse” ovat sillä tavalla keskeisessä asemassa länsimaisessa ajattelussa, ettei buddhalaisuus ehkä avaudu kovin helposti (siitä huolimatta, että Schopenhauerin, Stirnerin ja Nietzschen ajatuksista voi löytää jotain buddhalaista).

Ajatus epäsubstantiaalisuudesta ja toisenlaisesta näkökulmasta ei ole silti täysin vieras länsimaisessakaan ajattelussa. Usein se on liittynyt mystikkojen ajatuksiin tai ajattelijoihin, jotka ovat yrittäneet katsoa ylhäältä, kosmisesta näkökulmasta.

Nietzsche on häkellyttävä. Juuri kun luulet oppineesi tuntemaan hänet, hän ottaa kasvoilleen toisen naamion. Hän totesi jo varhain, että kun ihminen oppii ajattelemaan toisin, hän myös tuntee toisin. Lukija voi ihmetellä, millaista voisi olla toisella tavalla tunteminen. Nietzschen tekstit saattavat antaa sellaisen kuvan, että hän yksinkertaisesti antaa hyvän omantunnon olla egoistinen kyseenalaistaessaan vallitsevan moraalin. Hänellä on kuitenkin tekstikatkelma, joka sanoo: “Minun” ja “sinun” tuolla puolen. Tuntea kosmisesti!" Näkökulma ylittää sekä egoistisen että altruistisen perspektiivin, vaikka tämä ei varmasti ollut herran viimeinen sana.

Puhuin vuosia sitten Vicente Núñezin aforimista, joka lähentyy sanskriitin sanan ajatusta: “El ser no es sustancia, sino una relación.” Käänsin tämä teknisesti: ”Olento ei ole substanssi, vaan suhde.”

Sana ”substanssi” on yleinen, aika vaikea tekninen termi filosofiassa. Tieteellisessä sanastossa tai yleiskielessä se merkitsee ainetta tai ainesta, mutta filosofiassa pikemminkin itsenäistä oliota, olion olemusta; substantiaalinen on joku jolla on oma olemus. Aristoteles määrittelee substanssin (ousia) toisaalta materiaaliseksi substanssiksi, siis aineeksi ja toisaalta Metafysiikassa myös olennon tavaksi olla maailmassa; se merkitsee, että olento on subjekti, jota ei määrittele mikään muu. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Aristoteleelle olento on substanssi.

Núñezin sofismi on antiaristoteelinen väite. Hän sanoo: Olento ei ole substanssi; olento ei ole subjekti, jotakin erillistä ja määriteltävissä erillään muista olennoista.

Olento on suhde. Jos kaksi olentoa kohtaavat, tärkeää ei ole näiden olentojen olemus, niiden kristallisoitunut olemus – joka on vain fiktio. Tärkeää on näiden olentojen positio, tila ja asema suhteessa toiseen. Kohtaamisen luonteen määrittelee se mikä on olentojen välissä. Oleminen on suhteellista (relationaalista, ei relatiivista). Se ei siis ole substantiaalista. Voiko sanoa ”minä”? Kyllä, mutta ”minä” on suhde – suhde toiseen, toisen suhde ”minään” ja ”minän” suhde omaan itseensä. Ei pitäisi puhua identiteetistä, ainakaan mistään pysyvästä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofinen elämä

 

Sid Vicious

Filosofiakahvilan aihe 26.3./27.3./

Fuengirolassa ei ole kiirastorstaina 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio). Kiirastorstaina 28.3. ei ole.

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Olettakaamme, että voisimme pitää filosofía muutakin kuin oppiaineena, puheena, teorioina. Jotkut ovat sanoneet, että se on toimintaa, jotkut jopa puhuneet siitä elämäntapana. Voisiko puhua filosofisesta elämästä? Mitä se tarkoittaisi? Minkä näköistä on filosofinen elämä?

Diogenes Laertios, kreikkalainen historioitsija 200-luvulta (merkittävä lähde antiikiin tutkijoille), voisi olla avain. Hänen teoksensa Merkittävien filosofien elämät ja opit voisi antaa vihjeitä. Kirjoittaja puhuu filosofien ideoista ja opeista, mutta kuvaa myös sankareiden ulkonäköä, olemusta ja olemisen tapaa. Hän kertoo pieniä tarinoita, anekdootteja, joissa filosofit reagoivat johonkin tilanteeseen, jonkun sanoihin. Filosofinen elämä on totuuden osoittamista, muttei vain sanoissa, opeissa, vaan myös siinä, miten reagoi, toimii. Se ilmenee – sen täytyy ilmetä – myös olemisen tavassa.

Kun Diogenes Laertioksen tarinoita ja tekstejä lukee, huomiota herättää se, että monet ns. filosofit suhtautuivat erittäin varautuneesti, jopa torjuvasti, moniin aikalaisten tapoihin ja arvoihin. He eivät usein olleet kiinnostuneita kunniasta, maineesta tai rikkauksista. Ne olivat joidenkin, esimerkiksi Diogenes Sinopelaisen, mukaan paheen koristeita. Tässä mielessä punkkarit ovat kaikkein lähimpänä filosofista elämää meidän aikanamme.

Vaikka emme suostuisi hyväksymään ajatusta punkkareista filosofisena koulukuntana, voisimme ottaa tosissaan kysymyksen. Mistä tunnistamme filosofin, jos tutkinnot tai virka eivät takaa sitä, että ihminen olisi filosofi?

On kuviteltavissa, että filosofilla on samanlainen kriittinen tehtävä kuin Diogenes Laertioksen aikana? Ehkä hän vastustaa tyrannia yhä vieläkin. Silloin voisimme ajatella, että hän aktivisti. Kaikki aktivistit eivät varmaan silti ole filosofeja. Voimme ajatella, ettei hänen eleensä ole kaikki suureellisia. Ero saattaa olla jossain pienessä.

Filosofit vastustivat alusta lähtien yleistä mielipidettä. He tekivät jopa erottelun mielipiteen ja tiedon välillä. Kaikilla on mielipiteitä, myös filosofeilla. Ero voi saattaa näkyä epäilevässä asenteessa. Se saattaa näkyä myös mielipiteisiin kohdistuvassa väheksynnässä. Hän saattaa pitää tärkeämpänä pieniä poikkeuksellisia tekoja.

Filosofia on ajattelua. Mutta myös muut ajattelevat. Myös tavalliset ihmiset tuntuvat aika ajoin pohtivan ns. filosofisia kysymyksiä, esimerkiksi kun he pohtivat arvojaan, elämän mielekkyyttä ja kun he etsivät vapautta tai kysyvät, miksi maailmassa on niin paljon pahuutta.

Vakavat koulutetut ihmiset haluaisivat ehkä sanoa, että filosofilla metodi, hänellä on harjoiteltu taito tai sivistys, joka taka hänen ajatustensa merkityksellisyyden. Ero filosofin ja ei-filosofin välillä ei kuitenkaan välttämättä ole tässä. Sana filosofia tarkoitti alunperin viisauden ystävyyttä. Jos sana viisaus on hankala, niin on ystävyyskin. Se pitää sisällään idean, että jollakin on intohimoinen suhde tähän ns. viisauteen. Ero tavallisen ihmisen ja filosofin välillä saattaa olla innostuksessa, sen asteessa.

Jos filosofisen elämän erottavat tekijät ovat pienet eleet, pienet poikkeukselliset teot ja innostus, punkkari saattaa yhä olla eniten filosofi…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

 

Pascal lyö vetoa

Pascal

Filosofiakahvilan aihe 19.3./20.3./21.3. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Blaise Pascal (1623-1662) oli ranskalainen matemaatikko, filosofi, mekaanisten laskimien ja todennäköisyysteorian yksi kehittäjä. Hän joutui liikenneonettomuuteen (hevosvaljaat syöksyivät sillalta alas, kun hevoset jostain syystä pillastuivat). Hän selvisi, mutta tulkitsi tapahtuman Jumalan varoitukseksi.

Matemaatikko, todennäköisyyslaskija ja uskonnollinen ajattelija samassa ihmisessä. Hän kysyi: “Onko parempi uskoa Jumalaan vai olla uskomatta?” Pascalin järkeily oli yksinkertainen. Jos joku päättää uskoa, ja Jumala on olemassa, hän voittaa pelastuksen. Jos Jumala ei ole olemassa, hän ei ole menettänyt mitään. Kun joku ei usko, hän ei voita mitään, jos hän oikeassa, mutta ollessaan väärässä, hän joutuu kadotukseen. Pascal, looginen ihminen, päättelee, että kannattaa lyödä vetoa Jumalan olemassaolon puolesta.

Tämä on ollut monien vitsien aihe. Pedro González Calero sanoo: “Löisin vetoa, ettei Jumala pidä Pascalin vetoa hauskana.” Tämä on erityisen hyvä vitsi jo siksi, että kirjoittajan käyttämä sana hauskuudesta (gracia) merkitsee teologiassa muuta, Jumalan armoa.

Minäkin pidin  ideaa vain kuriositeettina kunnes (hyvinkin) ateistinen filosofi Gilles Deleuze avasi toisenlaisen näkökulman. Hän korostaa, että Pascalin ideassa on olennaista kysymys, millainen olemisen tapa on oikea. Deleuze onnistui katsomaan asiaa toisesta näkökulmasta, vähemmän kliseisesti, koska hän kiinnitti huomionsa kysymykseen, ei vedonlyöntiin tai päättelyyn.

Yrittämättä olla yhtä terävä kuin Deleuze, lähtien hänen huomiosta, totean: Jos Pascalin koomisena pidetyn vedonlyönnin takana on todellinen ongelma, kysymys olemisen tavasta, Pascal saattaa tuoda esiin menetelmiä koskevan ongelman. Pascal lyö vetoa, koska meillä ei ole mitään valmista kriteeriä. Ehkä ei ole edes hyvä etsiä uutta kriteeriä, kuvitella sen mahdollisuutta.

Tämä ei tarkoita, että arviointi olisi mahdotonta tai tarpeetonta. Meidät voidaan yrittää pakottaa johonkin elämäntapaan tai normiin, joka on sietämätön, tuskaa aiheuttava. Meillä voi olla jokin esimerkiksi kauneuden kaanon, normi, jonka mielivaltaisuus on näytettävä ja ymmärrettävä. Maailma voi sanoa minulle: “Sinun on tehtävä itsestäsi yritys.” En ehkä halua sitä tai tämän imperatiivin mukaan eläminen merkitsi, että poissuljen elämästäni nautinnon, kauneuden, luovuuden muotoja.

Vaikka pitäisin kriteerin luomista mahdottomana enkä näkisi edes moisen pyrkimyksen toivottavuutta, joudun ajattelemaan, miten voisin arvioida yhden ja toisen olemisen tavan eroa. Miten voin sanoa mitään tärkeää, jos minulla ei ole kriteeriä? Joudunko lyömään vetoa?

Voi olla, että voin luoda ja keksiä kriteerejä, vaikkeivat ne kelpaisi kaikille. Niiden ei ehkä kuulukaan kuulua kaikille. Olemme erilaisia ja meillä on oikeus olla erilaisia. Ehkä siitä voisi luoda jo jonkinlaisen kriteerin.  Deleuze sanoo monessa teoksessaan, ettei totuuden käsite ole olennainen. Se ei tarkoita, ettei hän käyttäisi sanaa eikä ettei hän uskoisi jonkinlaiseen totuuteen, vaikkei sitä määrittelekään. Hän sanoo, että välttämättömyys, tärkeys ja kiinnostavuus ovat olennaisempia.

Deleuze sanoo yhdessä tekstissään (Pourparlers 1972-1990, 1990) mielenkiintoisen asian. Välttämättömyys, tärkeys tai kiinnostavuus eivät asetu totuuden sijalle, vaan mittaavat sanotun totuutta. Jos haluan, ettei sanottu ole merkityksetöntä, olennaista ei ole katsoa, onko se totta vai ei, vaan onko sen sanominen  tarpeellista tai jopa välttämätöntä. Nämä saattavat tuntua subjektiivilta asioilta, mutta ne eivät ole sitä täysin…

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Shandy

Filosofiakahvilan aihe 12.3./13.3./14.3. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

(Lopussa loppukevään aiheet)

Enrique Vila-Matasin (1948) teoksessa Historia abreviada de la literarura portátil (1985) joukko 1920-luvun avantgardistisia taiteilijoita ja kirjailijoita perustaa shandy-salaliiton, salaseuran, joka edistää kirjallisuuden ja taiteen tekemistä kannettavaksi. Vila-Matas ei luonut vain käsitettä (shandy), vaan visioi toisenalaisen elämäntavan, jolla tietysti on tekemistä myös todellisten esimerkkien kanssa.

Vila-Matasin shandy on mielenkiintoinen myös filosofisesti, jos ja kun filosofia kysyy, miten meidän pitäisi elää. Sana shandy tulee Laurence Sternen (1713-1768) klassikkoromaanista The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman (1759-1767). Vila-Matas sanoo teoksensa alaviitteessä, että shandy on Sternen asuinpaikan, Yorkshiren murretta ja merkitsee iloista, vaihtelevaa ja tärähtänyttä. Salaliittolaisia yhdisti mm. innovatiivinen henki, äärimmäinen seksuaalisuus, suurten tavoitteiden poissaolo, väsymätön nomadismi, epäjuhlallisuuden viljely. Jokaisen jäsenen piti toimia poikamieskoneena (máquina soltera).

Salaseura on fiktiivinen, mutta monet sen jäsenistä oli aikansa todellisia avantgardisteja, surrealisteja ja dadaisteja.  Kristian Blomberg luettelee väitöskirjassaan René Charista surrealistiseen  elämäntapaa kuuluvia asioita: ”...halu omistautua runoudelle (erityisesti kielen ja oman maailmassaolon kokemuksen välisen suhteen luotaamiselle), pitkät keskustelut, harhailu, sattuma, haluttomuus työntekoon sekä surrealistien ryhmässä vallinnut erotiikalle myönteinen ilmapiiri.”

Joku voisi sanoa, että tässä kärsitään nyt vakavasta vakavuuden puutteesta. Miten shandy tai surrealistien elämäntapa voisivat olla vakavasti otettavia vaihtoehtoja? Kun kysymme näin, oletamme, että vakavuus on hyvä asia. Sterne sanoi: ”Vakavuus on kehon salaperäinen tila, jonka tarkoitus on salata sielun puutteet.” Vaikka emme uskoisi Sterneä, voimme todeta, että aika ajoin tietyn lajin vakavuus hymyilyttää, jos ei epäilytä.

Jotkut shandien tempauksista eivät ole vain vakavuuden, vaan myös syvällisyyden parodiointia. He viettävät päiviä prinssi Mdivanin vuokraamassa sukellusveneessä. Kertoja kertoo kahdesta tekstistä, jotka sisältävät tietoja noista päivistä, mutta hän toteaa, ettei prinssi Mdivanin tekstiin, voi luottaa, koska se on täysin sekopäinen. Tämän tekstin mukaan salaliittolaiset olisivat matkustaneet sukellusveneellä maailman ääriin, mutta kertojan tietojen mukaan se ei kuitenkaan liikkunut satamasta.

Taiteilija Paul Kleen teksti on kertojan mukaan luotettavampi, mutta Kleekin kertoo tekstissä mm. unesta, jonka hän näki poltettuaan opiumia. Sukellus, meneminen syvyyksiin, ei voi paljastaa shandeille mitään perustaa, vain perusteettomuuden.

Voimme lisätä shandien asenteen epäilyttävyyteen myös sen, ettei se tunnu vievän minnekään eikä auta ketään suunnistamaan. Shandeissä on kuitenkin jotain kiehtovaa samalla tavalla kuin Michel Tournierin henkilöhahmoissa: he löytävät elämästä jotain runollista tai maagista. Heidän elämässään tuntuu olevan sisäinen logiikka. Se ei poisulje epäonnistumista, tuhoutumista tai eksymistä. Siinä on silti jotain kaunista.

Voimme kysyä, voimmeko oppia jotain fiktiiviltä henkilöiltä? Voimme, tietenkin. Ihminen voi oppia Shakespearen Prosperolta. Voimme inspiroitua Sofokleen Antigoneesta. Mitä voimme oppia Vila-Matasin kevyiltä, kevytmielisiltä, vaeltavilta hahmoilta? Voimme oppia seikkailumielen, halun katsoa nurkan taakse.

Loppukevään aiheet:

Pascalin veto

Filosofinen elämä

Minä itse, pappilan musta sika

Oscar Wilde, rangaistus ja olemassaolon estetiikka

Näemmekö tunnustuksen?

Alaston Lear

Fuengirolassa ei ole filosofiakahvilaa pääsiäisviikolla eli 28.3.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tietoiseksi tuleminen

Filosofiakahvilan aihe 5.3./6.3./7.3. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Minussa on jokin vika. En ole kiinnostunut perinteellisistä filosofian aiheista, esim. tietoisuudesta ja tiedostamisesta. Tietoisuus haiskahtaa sielulta ja tiedostaminen paremmuuden hakemiselta. Minua kiinnostaa silti herääminen, tapahtuma tai prosessi, jossa ihminen herää tajuamaan itsensä, ympäristönsä tai tilanteen toisella tavalla.

Voisimme yrittää löytää omasta elämästämme hetkiä, jotka ovat tällä tavalla merkityksellisiä: hetkiä, jolloin heräämme tuntemaan, ajattelemaan, elämään enemmän. Esimerkkini on silti fiktiivinen; se on  

Antonio Tabucchin (1942-2012) vuonna 1994 ilmestynyt Sostiene Pereira (suom. Kertoo Pereira, 1996). Eletään vuotta 1938 Lissabonissa. Vanha ja lihava journalisti Pereira ei elä enää. Hän on muistojen vallassa ja puhuu vain kuolleelle vaimolleen. Pereira kohtaa kaksi nuorta, jotka osallistuvat maanalaiseen fasismin vastaiseen toimintaan. Se kylvää siemenen.

Päästäkseen todelliseen elämään Pereiran on avattava silmänsä ympäröivälle todellisuudelle, tehtävä jotain, löydettävä tahto, sanottava totuus. Uuden elämän mahdollisuus avautuu, kun uusi minä pääsee valtaan, ja Pereira osallistuu maailmaan ja nykyisyyteen, tulee ulos 1800-luvun ranskalaisesta kirjallisuudesta ja kauniista muistoistaan.

Pereiran tietoisuus ei herää salaman iskuun. Hänen poliittinen tietoisuutensa herää hiljalleen, koska hän kohtaa kaksi antifastiseen taisteluun osallistuvaa nuorta. Hän tulee tietoiseksi ruokavaliosta lääkärin, neurologin, tapaamisten ansiosta. Pereira tulee tietoiseksi erilaisista moraalisen omatunnon kysymyksistä kohtaamansa papin avulla.

Lihava toimittaja kävelee kuuman Lissabonin kaduilla. Hikoilu, väsymys ja pahoinvointi tekevät hänet tietoiseksi  muutoksen tarpeesta. Vaikka emme suodattaisi opetuksia Tabucchin kirjasta, voimme tehdä kaksi toteamusta tietoisuuden heräämisestä. Tärkeää ovat kohtaamiset – se että avaamme korvat, että avaamme oven maailmalle, emme sulkeudu omaan maailmaamme, emme puhu vain valokuvalle. Pienet tunteet, pahoinvointi, tekevät tietoiseksi. Pahoinvointi on Roland Barthesinkin mukaan poliittisen tietoisuuden siemen.

Tietoisuuden herääminen on mielenkiintoinen kysymys – ehkä mielenkiintoisempi kuin kysymys tietoisuudesta sinänsä tai kysymys sielusta – koska se nostaa kysymyksen siitä, mitä voimme tehdä. Se nostaa esiin kysymyksen asenteesta, tavoista, rutiineista. Otammeko vastaan maailman ja sen tapahtumat sulkien korvamme tarrautuen vanhoihin sääntöihin ja malleihin (esteettisiin ja moraalisiin)? Otammeko maailmaa ollenkaan vastaan?

Tabucchin kirja ei ole opas. Se ei näytä, miten taistella nousevaa fasismia vastaan. Se ei kerro, miten tulla sankariksi. Teos puhuu meille ihmisestä tietynlaisissa olosuhteissa: yksilön valinnoista kollektiivisten tapahtumien keskellä. Näin se auttaa meitä tulemaan tietoiseksi siitä, että kyse ei ole abstraktioista, opeista ja aatteista, vaan tapahtumista, joissa olemme mukana. Voimme mukautua tai tehdä vastarintaa. Voimme sulkea silmämme tai avata ne. Jos päätämme toimia, emme ehkä voita taistelua (Portugalin diktaattori kaatui vuosikymmeniä myöhemmin). Toimiminen tai toimimattomuus vaikuttaa kuitenkin ainakin siihen, minkälaisen elämän elämme...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila