Essentialismin vaarat

(Pico della Mirandola)

Essentialismi, olemusajattelu, on käsitys, että asioilla ja olennoilla on olemus, joka tekee niistä sellaisia kuin ne ovat. Tällaisella ajattelulla on pitkät perinteet Platonista ja Aristoteleestä Descartesiin ja Kantiin. Yksi sen versioista on tietenkin keskiaikainen kristillinen ajattelu, joka oletti, että ihminen on osa suurempaa, jumalaista suunnitelmaa.

Sekä kristillisenä että ei-kristillisenä essentialismi on ilmentynyt usein ajatuksena luonnonlaista. Tätä ideaa on sovellettu myös moraalifilosofisiin kysymyksiin: on ajateltu, että oikea ja väärä on johdettavissa luonnonlaista.

Essentialismi on ollut mukana moraalifilosofisessa ajattelussa, mutta jos ajatellaan essentialistisisesti, ei voida ajatella eettisiä kysymyksiä, sillä sen edellytys on, ettei ihmisellä ole mitään olennaista olemusta, valmista kohtaloa. Eettisyyden ontologinen edellytys on vapaus.

Jos ajatellaan essentialistisesti, yhteiskunnallinen ajattelu on taipuvainen fasismiin ja vähintään se vähentää ihmisten mahdollisuuksia. Miksi? Koska syötettäessä ihmisille ajatusta pysyvästä olemuksesta heille kerrotaan, että he toteuttavat itsensä ja olemuksensa seuraamalla tiettyjä kaavoja, lakeja, normeja. Essentialismi on radikaalisti universalistista ja ei-historiallista ajattelua; se olettaa historiattomia, ikuisia, universaaleja rakenteita, jotka ovat rikkomattomia ja ehdottomia. Ihmiselle luodaan kohtalo, tehtävä ja ohjelma.

Giovanni Pico della Mirandola (1463-1494), firenzilainen renessanssifilosofi, oli yksi ensimmäisiä länsimaisia ajattelijoita, jotka osasivat ajatella ihmisen olemuksen olemuksettomuutena. Hän liitti tämän olemuksettomuuden vapauteen, mahdollisuuksien määrään ja ihmisen arvokkuuteen. Pico della Mirandola uskoi, että ihminen voi valita, tuleeko hänestä peto vai enkeli. Ihminen on moninaisuus, jossa on monta siementä, ei vain yhtä kohtalonomaista olemusta. Tämäntapaisesti hän kirjoittaa kuuluisassa teoksessaan De hominis dignitate.

Ei-essentialistista ajattelua on löydettävistä itämaisista perinteistä, esimerkiksi zen-buddhalaisuudesta. Itse joudun kulkemaan työlästä, hidasta tietä. Meille on annettu niin monta ikuista piirrettä, niin syvälle uurrettu usko olemukseen, että joudumme tekemään kaivaustöitä löytääksemme tietä ulos.

Nykyisin tätä essentialismia ei levitä vain filosofit, joita kukaan ei lue; se on tyypillisesti tiedemiesten heiniä. Biologismi ja psykologismi ovat ihmisen vapauteen ja mahdollisuuksiin uskovien ensimmäiset viholliset. Kun siis sanon, ettei työ ole ihmisen olemus, en sano mitään työtä vastaan; puhun essentialismia vastaan. Jos en myönnä ihmisen olevan hyvä tai paha, myönnän jotain muuta: ihmisissä olevat mahdollisuudet, moninaisuuden.

Haavoittuvuus

Ihmisellä ei ole muuta voimaa kuin haavoittuvuutensa.
Siksi hän on lannistumaton.
Vicente Núñez

Kaikki herkkyys ei ole vaarallista, kaikki haavoittuvuus ei myrkytä meitä. Haavasta voi valua myrkky pois. Todellinen kyky, jonka avulla voimme irtaantua ja oppia, siis muuttua, mahdollisesti parantua, on kyky avautua ja kuunnella. Avautuminen ja kuunteleminen altistaa meidät. Avautuminen on haavoittumista.

Avautuminen mahdollistaa toisen kohtaamisen, pääsemisen kosketukseen toisen ihmisen ja maailman kanssa. Toisen toiseuden kokeminen merkitsee, etten ole enää keskittynyt itseeni, jäänyt oman suojani taakse. Irtaantuminen oman itsen keskuksesta on kasvatustieteen professori Max van Manenin mukaan mahdollista toisen haavoittuvuuden tajuamisen kautta. Omasta itsestä irtaantuu toisen haavoittuvuuden ansiosta ja samalla tulee itse avoimeksi, alttiiksi, mutta myös kykeneväiseksi toimiaan toisen hyväksi.

Voimme kiittää siis oppimisesta sekä omaa haavoittuvuuttamme että toisen haavoittuvuutta. Herkkyys ja jopa kipua aiheuttava haava näyttäytyvät hyvinä ja kiitettävinä. Olen tietoinen, että tämä näkökulma kuulostaa naiivilta. Monet hyväksikäyttävät haavoittuvuutta. Marx pyrki osoittamaan, miten kapitalistisen järjestelmän työntekijöihin kohdistuva hyväksikäyttö perustui heidän haavoittuvuuteensa. Nykyisinkin rakennetaan systemaattisesti sellaista tilannetta, ettei ihmisillä haavoittuvuutensa takia ole varaa sanoa vastaan.

Emme voi taistella hyväksikäyttöä vastaan yrittämällä pois haavoittuvuudesta. Jos joku onnistuisi tekemään itsestään iskunkestävän, hän syrjäytyisi jo pelkästään siksi, ettei järjestelmä saa hänestä mitään otetta. Haavoittuvuus tekee meistä alttiita hyväksikäytölle ja alistamiselle, mutta siitä täytyy tehdä voima. Haavoittuneena ei saa jäädä makaamaan, vaan täytyy itkeä, sanoa vastaan. Haavat antavat meille oikeuden kysyä ja kyseenalaistaa.

Jotta haavoittunut olisi alistumaton, lannistumaton, hän ei saa kehittää itselleen kuvitelmaa haavoittumattomuudesta tai yrittää turruttaa itseään, paeta haavoittuvaisuuttaan. Sanon kaiken tämän, jotta me vihdoin luopuisimme kuvasta sankarista, joka on terästä. Tottelemattomat vapisevat kiihkosta, ja kysymys ravistelee heitä.

On olemassa sietämättömiä haavoja, liian suuria haavoja. Kulttuureissamme ja yhteiskunnissamme viljellään moraalia, joka perustuu oikeuksille ja velvollisuuksille. Haavojen, vammojen, edessä seurataan vaatimusten ja korvausten logiikkaa. Mutta miten voidaan korvata sietämätön haava? Miten korvataan Auschwitz? Miten korvataan lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö?

Rosi Braidotti tarttuu tähän kysymykseen esseessään Affirmation versus Vulnerability: On Contemporary Ethical Debates. Rosi ei kiellä tuskaa ja kipua; päinvastoin hän uskoo kivun ja tuskan liittyvän aina tietoisuuden – myös eettisen tietoisuuden – heräämiseen tai ajattelutottumustemme kyseenalaistumiseen. Hän irtisanoutuu kuitenkin korvausten moraalista, yrittää viedä eettisen ajattelun toisenlaiseen, ”affirmatiiviseen” suuntaan.

Affirmatiivinen polku on toisenlainen. Se pyrkii tekemään mitä on tehtävissä. Se on muutoksen etiikkaa: elämän oma virtaavuus, elävyys, pyritään säilyttämään. Potentiaalisuudelle ollaan uskollisia. Mennään haavan, kivun ja epäoikeudenmukaisuuden tuolle puolen. Sen sijaan että kysyttäisiin tuskan lähdettä, alkuperää, kauhean tapahtuman syytä, kysytään, mikä voisi antaisi kykyä vapauteen, mikä lisäisi voimia ja iloa.

Spinozan ilo

(Spinoza)


Filosofiakahvila alkaa Fuengirolassa 17.1. ja Torre del Marissa 18.1
Baruch Spinozalle (1632-1677) ilo ei ollut mikä tahansa riemastuttava tunne. Spinoza etiikassa hyvää on se mikä lisää potentiaa (voimaa, kykyä) ja huonoa se mikä vähentää sitä. Hän ymmärtää affektit tämän kautta: surulliset affektit (suru, pelko, kateus etc.) vähentävät potentiaa, iloiset lisäävät sitä. Affekti on vaikutus ruumiissa; se on tila, joka Spinozan sanoin lisää tai vähentää, auttaa tai estää ruumiin toimintakykyä. Kyse on vitaalisuuden lisääntymisestä tai elinvoiman vähenemisestä.

Miten välttää surullisten affektien – säälin, surun, pelon – vaikutuksia, niiden valtaa meissä? Spinozan näkemys oli, että ajattelu auttaa; se antaa adekvaattia (oikeaa, sopivaa) tietoa. Tarvitsematta ryhtyä syvälliseksi Spinozan tulkitsijaksi voi sanoa, että hänelle ajatteleminen oli olennainen osa hyvää elämää.

Ilo ja filosofia yhdistyvät harvoin. On paljon filosofointia, joka lähtee ahdistuksesta, ei ilosta. Spinozan hengessä voisi väittää, että tällainen on harhautumista. Toteuttaa voimaansa – sitä on vapaus, ja seuraus on ilo. Filosofoimisen pitäisi lisätä iloa, jos sen tehtävä on auttaa meitä hyvään elämään.

Olematta Spinoza-asiantuntija ja ollen spinozalainen ainakin jollakin tavalla kysyn: Mikä panee meidät surujen valtaan ja missä on ajattelua, joka tuottaa iloa? Surulliset affektit orjuuttavat meitä. Meitä opetetaan olemaan surujen vallassa, suruja ruokitaan. Osallistumme siihen itsekin. On olemassa vallankäyttöä, joka pyrkii lisäämään pelkoa. Spinozan lähtökohta panee ajattelemaan toisin yhteiskunnallisista asioista. Pelon lannistamia on helpompi hallita. Etiikan tehtävä on lisätä iloa, ihmisen voimaa. Itseään arvostava ja iloinen ihminen on vaara tyranneille: hän on liian vapaa.

Uskon, että ihminen voisi olla ylpeämpi ja onnellisempi. Se edellyttää, että ihminen käyttää vapauttaan (Spinoza sanoisi: toteuttaa voimaansa). Tähän tarvitaan ajattelemista: vapauden luomiseen. Ajatteleminen on jo vapauttamme, sen käyttöä. Sen avulla otamme etäisyyttä itseemme ja kokemuksiimme. On vaikea sanoa, missä on ajattelua, joka tuottaa iloa. Voi silti seurata joitakin polkuja, katsoa mitä löytyy.

Kaikilla meillä on omat demonimme, joiden kanssa kamppailla. Ilo voi olla vastamyrkky. Jonkun pitää voittaa epätoivonsa, jonkun pessimismi itsessään ja ympäristössä. Ilo – silloin kun siitä tulee näkökulma – voi auttaa surunkin keskellä. Aina on lupa etsiä ilon aiheita. Itse olen hyötynyt filosofiasta. Mistä minun tieni alkoi? Mitä minä aloin ihmettelemään niin paljon, että jouduin tähän loputtomaan suohon, filosofiaan? Olen aina lähtenyt liikkeelle shokista, repeämästä sielussa, joka syntyi yhdessä kysymyksien kanssa. Vastoinkäymisten, tuhonkin keskellä, meillä on vapautta, erilaisia mahdollisuuksia. Mitä voimme itsestämme tehdä? Mitä vaatii tehdä itsestään vapaa? Aika nopeasti huomasin myös, että vääränlainen vakavuus, ilottomuus, rypeminen surkeudessa, oli jotain jota vastaan halusin nousta viljellen toisenlaista, hyväntuulisempaa asennetta...

Spinozan ilo antaa mahdollisuuden ajatella toisesta näkökulmasta. Suru on se, joka tuhoaa. Ihminen voi olla aktiivinen, tehdä asioille jotakin. Iloa voi olla tuhoutumisessakin. Se minkä on hävittävä, on hävittävä – siihen ei ole hyvä jäädä kiinni. Nuoruuden pitikin mennä. Uusia ilon aiheita löytyy: María Zambranon käsittämätön valo, itselle sopivan hyväntuulinen valikoiminen, irtaantuminen perinnöstä, viattomuus...

Haluan olla salakuljettaja

Ehkä ajatteleminen on mahdollista enää rajalla, kohdassa, jossa maailmat kohtaavat.

Todellinen taito olisi osata kanavoida, kuljettaa rajan molemmille puolille.

En halua olla saarnaaja tai profeetta tai tuomari. Haluan olla salakuljettaja.