Spinozan ilo

(Spinoza)


Filosofiakahvila alkaa Fuengirolassa 17.1. ja Torre del Marissa 18.1
Baruch Spinozalle (1632-1677) ilo ei ollut mikä tahansa riemastuttava tunne. Spinoza etiikassa hyvää on se mikä lisää potentiaa (voimaa, kykyä) ja huonoa se mikä vähentää sitä. Hän ymmärtää affektit tämän kautta: surulliset affektit (suru, pelko, kateus etc.) vähentävät potentiaa, iloiset lisäävät sitä. Affekti on vaikutus ruumiissa; se on tila, joka Spinozan sanoin lisää tai vähentää, auttaa tai estää ruumiin toimintakykyä. Kyse on vitaalisuuden lisääntymisestä tai elinvoiman vähenemisestä.

Miten välttää surullisten affektien – säälin, surun, pelon – vaikutuksia, niiden valtaa meissä? Spinozan näkemys oli, että ajattelu auttaa; se antaa adekvaattia (oikeaa, sopivaa) tietoa. Tarvitsematta ryhtyä syvälliseksi Spinozan tulkitsijaksi voi sanoa, että hänelle ajatteleminen oli olennainen osa hyvää elämää.

Ilo ja filosofia yhdistyvät harvoin. On paljon filosofointia, joka lähtee ahdistuksesta, ei ilosta. Spinozan hengessä voisi väittää, että tällainen on harhautumista. Toteuttaa voimaansa – sitä on vapaus, ja seuraus on ilo. Filosofoimisen pitäisi lisätä iloa, jos sen tehtävä on auttaa meitä hyvään elämään.

Olematta Spinoza-asiantuntija ja ollen spinozalainen ainakin jollakin tavalla kysyn: Mikä panee meidät surujen valtaan ja missä on ajattelua, joka tuottaa iloa? Surulliset affektit orjuuttavat meitä. Meitä opetetaan olemaan surujen vallassa, suruja ruokitaan. Osallistumme siihen itsekin. On olemassa vallankäyttöä, joka pyrkii lisäämään pelkoa. Spinozan lähtökohta panee ajattelemaan toisin yhteiskunnallisista asioista. Pelon lannistamia on helpompi hallita. Etiikan tehtävä on lisätä iloa, ihmisen voimaa. Itseään arvostava ja iloinen ihminen on vaara tyranneille: hän on liian vapaa.

Uskon, että ihminen voisi olla ylpeämpi ja onnellisempi. Se edellyttää, että ihminen käyttää vapauttaan (Spinoza sanoisi: toteuttaa voimaansa). Tähän tarvitaan ajattelemista: vapauden luomiseen. Ajatteleminen on jo vapauttamme, sen käyttöä. Sen avulla otamme etäisyyttä itseemme ja kokemuksiimme. On vaikea sanoa, missä on ajattelua, joka tuottaa iloa. Voi silti seurata joitakin polkuja, katsoa mitä löytyy.

Kaikilla meillä on omat demonimme, joiden kanssa kamppailla. Ilo voi olla vastamyrkky. Jonkun pitää voittaa epätoivonsa, jonkun pessimismi itsessään ja ympäristössä. Ilo – silloin kun siitä tulee näkökulma – voi auttaa surunkin keskellä. Aina on lupa etsiä ilon aiheita. Itse olen hyötynyt filosofiasta. Mistä minun tieni alkoi? Mitä minä aloin ihmettelemään niin paljon, että jouduin tähän loputtomaan suohon, filosofiaan? Olen aina lähtenyt liikkeelle shokista, repeämästä sielussa, joka syntyi yhdessä kysymyksien kanssa. Vastoinkäymisten, tuhonkin keskellä, meillä on vapautta, erilaisia mahdollisuuksia. Mitä voimme itsestämme tehdä? Mitä vaatii tehdä itsestään vapaa? Aika nopeasti huomasin myös, että vääränlainen vakavuus, ilottomuus, rypeminen surkeudessa, oli jotain jota vastaan halusin nousta viljellen toisenlaista, hyväntuulisempaa asennetta...

Spinozan ilo antaa mahdollisuuden ajatella toisesta näkökulmasta. Suru on se, joka tuhoaa. Ihminen voi olla aktiivinen, tehdä asioille jotakin. Iloa voi olla tuhoutumisessakin. Se minkä on hävittävä, on hävittävä – siihen ei ole hyvä jäädä kiinni. Nuoruuden pitikin mennä. Uusia ilon aiheita löytyy: María Zambranon käsittämätön valo, itselle sopivan hyväntuulinen valikoiminen, irtaantuminen perinnöstä, viattomuus...