Ilo on kaikkien hyveiden äiti

(J.W.Goethe)

"Ilo on kaikkien hyveiden äiti”,  Johann Wolfgang Goethe kirjoitti. Tarkemmin sanottuna hän kirjoitti: ”Viini ilahduttaa ihmisen sydäntä, ja ilo on kaikkien hyveiden äiti.” F.Nietzsche, joka ei välittänyt viinistä, siteerasi vain jälkiosaa, mutta siihen oli syvempi, filosofisempi syy kuin haluttomuus juoda. Lausahduksen jälkimmäinen osa vastaa Nietzschen omaa ajattelua ja on hyökkäävässä suhteessa pitkään, hartaaseen, outoon perinteeseen länsimaisessa ajattelussa.

Aikanaan ajateltiin, että hyve takaa onnellisuuden. Ateenalainen ajattelija ja vanhatestamentillinen Job ovat eri maailmoista, heidän hyveensä eivät olleet samat, mutta ajatusmaailmassa oli tiettyä, suhteellista vastaavuutta. Jobinkin maailmassa ajateltiin, että hurskas, kunnollinen, mies menestyy. Siksi – kun Job menettää kaiken (paitsi nalkuttavan vaimon), hän suuttuu, ja hänen ystävänsä epäilevät hänen tehneen jotain väärin. Hän ei ole tehnyt mitään väärin; Jumala on vain lyönyt vetoa Saatanan kanssa.

Vaikka myöhemmät ihmiset eivät ole jaksaneet uskoa tähän ajatukseen hyveen ja onnellisuuden yhteydestä, se on kummitellut jossakin, kun on hyökätty hyvettä vastaan siksi, ettei se taannut onnellisuutta, tuonut onnea. Rohkeaa kidutettiin, kohtuullinenkin sairastui, nöyrä tapettiin, viisas joutui perikatoon. Vaikka ei olla uskottu tähän yhteyteen, ollaan nähty ja koettu, että on väärin hyveellisen onnettomuus ja tuska. Tällaisessa hyökkäyksessä on kahdenlaista keskinkertaisuutta: 1)Siinä vihataan elämää. 2)Siinä on kurja käsitys onnellisuudesta; se ymmärretään joidenkin hyvien asioiden tapahtumiseksi meille.

Itse olen puhunut aiheesta, käynyt keskustelua menneisyyden varjojen, ajattelumme perinteen kanssa ja kirjoittanut:

”Aikanaan etiikan päämäärä oli hyvä elämä, onnellisuus. Johdonmukaisesti ajateltiin, että hyveet johtivat onnellisuuteen. Hyveet olivat määritelmällisesti jotain, joka takaa onnellisuuden. Me tietysti näemme tässä rakastettavaa naiiviutta, mutta kysymys ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä on mielenkiintoinen. Ehkä meidän ei tarvitse ajatella, että hyve johtaa onnellisuuteen ja voimme ajatella, että hyve on onnellisuus, hyvä elämä, mutta silloin meillä on uusi onnellisuuden käsite.”

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/03/todellisesta-ongelmasta-vapaudesta-ja.html

Goethen ja Nietzschen ajatus ilosta hyveiden äitinä on mielenkiintoisessa suhteessa tähän perinteeseen: se kääntää asioita ylösalaisin. Hyve ei johda onneen, ilo johtaa hyveeseen. Heidän takanaan seisoi filosofien prinssi Spinoza, jolle ilo oli onnellisuutta, ja onnellisuus hyvettä.

Goethen lause ei silti ole polemiikkia, sotaa; se on lausuttu onnellisessa viininjuonnin yhteydessä, kevyesti ja hyväntuulisesti. Voi kysyä silti vakavasti – ja mehän olemme vakavia hetkittäin – voiko lauseen ottaa tosissaan?

Jotkut havainnot ja kokemukset maailmasta saattavat tukea Goethen väitettä. On nähtävissä, että tietynlainen ilo parantaa meitä, tekee mahdolliseksi anteliaisuuden, hyväntahtoisuuden, auttamisen. Näemme myös, miten kärsimys ja kärsimyksen myötä lisääntyvä pelko tekee meistä sulkeutuvia, nuivia, väkivaltaisia, jopa sotaisia.

Jos väite olisikin totta, voi silti olla, että kärsimys jalostaa. Tämäntapainen ajatus on löydettävissä Nietzscheltäkin, ehkä jopa Goethelta. Nietzsche ei silti koskaan ajatellut, että kaikki kärsimys on hyvästä, että kaikki kärsimys jalostaa kaikkia. Kärsimyksestä huolimatta ja sen edessä täytyy olla hyväntuulinen, säilyttää hyväntuulisuutensa; sitä oli suuruus Nietzschelle.

Yksi syy Nietzschen merkittävyyteen oli tämä: hän näki hyveen eri tavalla, ei universaalina, vaan yksilöllisenä. Ariston Khioslainen sanoi: ”Hyve on sielun terveyttä.” Nietzsche totesi, että lause olisi hyväksyttävissä, jos se muotoiltaisiin toisin: ”Sinun hyveesi on sinun sielusi terveyttä.” Tässä oli mukana vielä se syvä lääkäri-filosofin kysymys terveydestä ja ymmärrys siitä, ettei terveyttä sinänsä ole olemassa...

Jos ilo olisi hyveiden äiti ja leikittäisiin hetken ajan, että tahdomme olla eettisiä, tulla hyviksi, paremmiksi, on kysyttävä: ”Miten tulla iloiseksi?” Ja Nietzsche sanoisi ihan varmasti: ”Ei ole tietä, on sinun tiesi.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Lyhyt tauko

(Johannes Moreelse: Demokritus)

Filosofiakahvila on tauolla pääsiäisiviikolla. Istunnot jatkuvat Fuengirolassa 7.huhtikuuta ja Torre del Marissa 8.huhtikuuta.

”Ilo on kaikkien hyveiden äiti.” – Johann Wolfgang Goethe

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Moninaisuus ja rakkaus

(Fernando Pessoa)

Aiheemme on yksi lause, jonka Fernando Pessoa kirjoitti: ”Minä tunnen itseni moninaiseksi.” Mitä hän tunsi? Mitä siitä seurasi?

Tunnetusti Fernando Pessoa – jonka sukunimi merkitsee persoonaa, naamiota – ei ollut koko ajan sama; hän vei moninaisuuden kirjoituksiinsa, ei luonut vain teoksia, vaan myös kirjailijoita, heteronyymejä: Alberto Caeiro, Álvaro de Campos, Bernanrdo Soares, Ricardo Reis etc. Pessoa kieltäytyi olemasta aina sama.

Kun kieltäytyy olemasta aina sama, sallii olla monen hengen asuttama ja väistää määritelmiä. Monet henget tekivät Pessoan elämästä sisäisen draaman, mahdollisesti tuhoisan. Ensisilmäyksellä hänen sielunelämänsä vaikuttaa hajonneelta ja rikkinäiseltä. Monen heteronyymin kautta tulee ilmi kuitenkin toinen viesti, toinen kokemisen tapa.

Se joka kieltäytyy olemasta yksi ja sama, saa kuulla moitteita. Häntä epäillään ehkä päättämättömäksi, ilman muuta ristiriitaiseksi. Jos jollakin on monta ”minää”, hän on varmasti rikki, skitsofreeninen tai jotain. Jos väistää määrittelyjä, on varmaankin häilyväinen tai pakoileva. Silti voi olla kyse oivalluksesta. Inhimillinen elämä on olemassaoloa avoimessa, avarassa maisemassa; moninaisuus merkitsee moninaisia mahdollisuuksia.

Pessoa ilmaisi, että voi elää kokonaisemmin, rikkaammin, jos hyväksyy moninaisuuden, lakkaa olemasta aina sama.

Heteronyymi Ricardo Reis kirjoitti:

Ollaksesi suuri, ole kokonainen: mitään

Omaasi älä liioittele tai sulje pois.

Ole kaikki kaikissa asioissa. Pane kaikkesi

Pienimpäänkin mitä teet,

Siksi kuu loistaa kokonaan

Kaikissa järvissä, koska korkealla se elää.

Mónica B.Cragnolini, argentiinalainen filosofi, kirjoittaa miten Robert Musilin Ulrich (Mies vailla ominaisuuksia) tulkitsee rakkauttaan ja tajuaa, että hän itse on monta; ei voi puhua rakkaudesta kahden välillä. Rakkaus merkitsee Ulrichille erilaisuuden myöntämistä – ja erilaisuus merkitsee, että toista ei voi tehdä omaksi. Siksi rakkaudesssa on jotain tyhjentymätöntä ja omiminen on päinvastoin tyhjentämistä, muumioimista.  

Rakkaus on – jos osaan tulkita oikein – voima, joka on pääsy moninaisuuteen, omaan ja toisen. Rakkaus ruokkii toisen moninaisuutta; hän on ikuisesti tavoittamaton, koko ajan määritelmää pakeneva.

Meitä on käsketty rakastamaan lähimmäistämme. Vieläpä Jumalan tähden. Miksi lähimmäistä? Mikä on lähimmäinen? Joku johon voimme samastua, joka on samaa tai tehdää samaksi. Lähimmäinen on lähimmäinen, koska hänet tuodaan lähelle, omaksi. Kohde on yksi ja yhtenäinen, ei monta. Mikä voisi olla epäilyttävämpää kuin rakkaus, joka on omistamista? Entä jos rakastaisi etäisintä – niin kuin Nietzsche, joka puhui tähtiystävyydestä?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nautintoon oppiminen

Miten voisimme oppia nauttimaan enemmän? Tämä kysymys voi olla monella tavalla merkityksellinen meidän aikanamme. Vuosisatojen ajan nautinto oli epäilyttävää, sitä yritettiin välttää. Nautinto menetti arvonsa. Se ei myöskään ollut moraalisen pohdinnan kohteena, sillä huomio kiinnittyi haluun, enemmän tai vähemmän salaiseen haluun, jonka viettelyitä yritettiin välttää ja siksi ihminen yritti selvittää, tuntea, mikä on hänen halunsa luonne. Nautinto menetti siis arvonsa ja merkityksensä myös moraalisessa ajattelussa ja eettisissä käytännöissä.

Nautinto on monenlaisten liikehdintöjen – avantgardististen liikkeiden, beat-sukupolven ja hippien – myötä tullut takaisin; se on yritetty nostaa uudestaan esiin. Tässä näkevät tietysti jotkut suuren vaaran, ja tänäkin päivänä monet moralistit pitävät aikamme sairautena nautintoon pyrkimistä, hedonismia. Kysymys, miten voisimme oppia nauttimaan enemmän, ei välttämättä ole silti pyrkimystä restauroida hedonistista moraalia tai se ei välttämättä liity aikamme kulutussuuntautuneeseen, nautintokeskeiseen elämäntapaan. Ajattelen, että se voisi olla vapaampi yritys kysyä uudestaan kysymys nautinnosta ja elämäntavastamme.

Kysymys nautinnosta voisi olla näkökulma siihen, mistä jotkut esimerkiksi ranskalaiset filosofit käyttävät nimitystä jokapäiväisen filosofia (quotidien, the everyday). Tämä jokapäiväisyys on varmasti ymmärretty eri tapauksissa eri tavalla. Jossakin mielessä on nähtävissä, että kyseessä on vastaavanlainen operaatio kuin teologiassa 1900-luvun alussa, kun alettiin puhua ”pyhyyden tien” jokapäiväisyydestä: kristityn ei tarvitse olla luostarissa, hän voi tehdä pyhyyden tien tavanomaisissa olosuhteissa, jokapäiväisessä elämässä. Samalla tavalla ollaan alettu ajatella, että filosofisuuden ei tarvitse ilmetä poikkeuksellisissa olosuhteissa.

Tietenkin jokapäiväisyys on merkinnyt myös filosofisten ongelmien ja teemojen tuomista arkipäivään, tutkittaviksi ja käsiteltäviksi jokapäiväisen elämän kautta. Kolmas ulottuvuus on halussa siirtyä filosofian ikuisuusongelmista lähemmäksi ihmisten ”oikeaa elämää”.

Miten tahansa jokapäiväisyys on ymmärretty filosofiassa, tämä uusi muoti – joka on ja jonka täytyy olla enemmän kuin muoti – mahdollistaa toisaalta jokapäiväisen sfäärin arvostamisen ja myös uudenlaisen jokapäiväisen elämän problematisoinnin. Kysymys nautinnosta, nautinnon lisäämisestä, nauttimaan oppimisesta, voisi olla esimerkki filosofian tuomisesta jokapäiväiseen elämään. Nautinto on jotain jota teemme joka päivä, jokapäiväisessä elämässämme töissä, kotona, kahviloissa, rannalla, kävelyretkellä jne.

On mahdollista antaa jonkinlainen, luonnosmainen vastaus kysymykseen, miten voisimme oppia nauttimaan enemmän. Voidaan sanoa, että nauttiminen tietoisesti, tietoisemmin, voi lisätä nautintoa. Juomme kahvin ajatellen muuta, emme muista nauttia. Emme tee asioita tietoisesti ja siksi osaamme nauttia niin vähän. Montaigne, jota tuskin voi leimata hedonistiksi, puhui siitä, miten monille nautinto on katoavaa, haihtuvaa ja hän kehottaa tutkimaan sitä, maistelemaan sitä, kiittämään niitä jotka suovat nautintoa. Hän siis kultivoi hereilläoloa, tietoisuutta, jotta voisi tehdä nautinnosta intensiivisemmän.

Tämä luonnosmainen vastaus voi olla kahdella tavalla merkityksellinen. Toisaalta se voi antaa meille opastusta siihen, mitä meidän on tehtävä oppiaksemme nauttimaan enemmän: osaamme sanoa mihin suuntaan meidän on kehitettävä harjoitteluamme. Tämä luonnosmainen vastaus voi olla merkityksellinen myös jokapäiväisyyden filosofian näkökulmasta; me voimme kiinnittää huomiota tekemisen ja toiminnan keskinkertaisuuteen, tiedostamattomuuteen. Voimme siis problematisoida  jotain jokapäiväisessä elämässämme ja sitä kautta avata uusia mahdollisuuksia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ylimielisyyden lajit

(Roland Barthes)

Jos jotain sanotaan ylimieliseksi, häntä moititaan, hänen sanotaan menneen yli. Emme silti aina tiedä, minkä yli ollaan menty, millaiseen kohtuuttomuuteen ollaan langettu. Esimerkiksi Roland Barthes piti ylimielisyyttä pahana asiana. Mutta on kysyttävä, mistä ylimielisyydestä hän puhuu, sillä ylimielisyyttäkin on montaa lajia.

Barthes puhuu binaarisista vastakkainasetteluista (Mies/Nainen...), käsitteellisyyden reduktiivisuudesta, logiikan tai tiedon taipumuksesta muodostua väkivallan muodoksi. Opillisuus näyttäytyy hänelle poleemisena, sotaisana, väkivaltaisena. Ylimielisyys on tätä: varmuutta omasta ”totuudesta”, hyökkäystä toista vastaan. Tietenkin hän näkee sietämättömän ylimielisyyden myös yliopistojen ulkopuolella, esimerkiksi journalistien huomautuksissa. Puhe ja kieli eivät ole väkivaltaista ja ylimielistä yksinkertaisesti siksi, että joku esittää huomionsa. Ylimieliseksi sen tekee enemmän naamioituminen objektiiviseksi tiedoksi tai diskurssiksi. Ylimielisyys ilmenee dogmaattisuutena ja terrorismina, toisen nöyryyttämisenä ja pelotteluna.

Antiikin kreikkalaiset puhuivat totuuden puhumisesta, vapaasta puhumisesta, käyttäen sanaa parrhesia. Sanaa käytetään myös Uudessa Testamentissa, mutta varsin erilaisessa merkityksessä. Se ei ole niinkään verbaalinen aktiviteetti, vaan tietynlainen asenne, avosydämisyys, Jumalan edessä. Tämä avosydämisyys merkitsee luottamusta Jumalaan: kristityllä, uskovalla, ei ole hätää Viimeisellä Tuomiolla. Toki sanan käyttö tulee lähelle vanhempaa kreikkalaista merkitystä silloin kun puhutaan Jeesuksen nimeen saarnaavien rohkeudesta, esimerkiksi Paavalin rohkeudesta. Tietenkin myös varhaiskristittyjen marttyyrit olivat parrhesian harjoittajia: rohkeita toisten edessä, ei vain Jumalan edessä avoimia.

Tottelevaisuuden merkityksen kasvaessa kristittyjen keskuudessa myös idea luottamuksesta alkoi hämärtyä. Luottamus, ihmisen ja Jumalan tulemisen kasvokkain, alkoi näyttäytymään jonakin liian itsevarmana, röyhkeänä, ylimielisenä. Ajan myötä tämä luottamus, jota kristityt tunsivat, alkaa vaikuttamaan enemmän vaaralta, jopa synniltä; tilalle tulee Jumalan pelko. Luottamus, jota oltiin tunnettu, nimitetään toisin: se on itseluottamusta, sillä ihminen ei saa luottaa itseensä ja hänen pitää pelätä, tuleeko hän pelastetuksi. Toisin sanoen ylimielisyydeksi tässä tapauksessa sanotaan itseluottamusta.

Kolmas esimerkki voisi olla poliitikko – en sano edes vahingossa tyranni. Epäilemättä tämä ylimielisyys on rinnastettavissa Barthesin kuvaamaan ”tieteen ylimielisyyteen”, mutta siinä on muutakin. Poliitikon – ymmärrettynä sana laajasti – ylimielisyys ilmenee ennen kaikkea kuuntelemattomuutena ja oman (tai oman ryhmänsä) idean ajamisesta ilman minkäänlaista halua asettaa sitä keskustelun ja ajattelun testiin: poliitikon ylimielisyys on sokeutta.

Kaiken tämän jälkeen on siis todettava, että kun kuulemme sanan ”ylimielinen”, emme vielä tiedä, mistä puhutaan. Tiedämme vain, että jotain ihmistä moititaan. Ensimmäinen kysymys, joka on esitettävä: Kuka sanoo tämän sanan, kuka lausuu moitteen? Toisin sanoen tuomion, arvostelman, luonne on kiinni sen esittäjästä; se kertoo hänestä, ei välttämättä muusta.

Mikä lääkkeeksi? Mikä vastamyrkyksi? Näiden esimerkkien valossa sanoisin: Ensimmäinen askel ulos Barthesin kuvaamasta ylimielisyydestä on toinen ylimielisyyden laji: usko itseensä, itseluottamus. En tiedä, voiko sokeaa poliitikkoa pelastaa. Hänen olisi opittava sanomaan: ”En tiedä...”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila