(Roland Barthes)
Jos jotain sanotaan ylimieliseksi, häntä moititaan, hänen
sanotaan menneen yli. Emme silti aina tiedä, minkä yli ollaan menty, millaiseen
kohtuuttomuuteen ollaan langettu. Esimerkiksi Roland Barthes piti
ylimielisyyttä pahana asiana. Mutta on kysyttävä, mistä ylimielisyydestä hän
puhuu, sillä ylimielisyyttäkin on montaa lajia.
Barthes puhuu binaarisista vastakkainasetteluista
(Mies/Nainen...), käsitteellisyyden reduktiivisuudesta, logiikan tai tiedon
taipumuksesta muodostua väkivallan muodoksi. Opillisuus näyttäytyy hänelle
poleemisena, sotaisana, väkivaltaisena. Ylimielisyys on tätä: varmuutta omasta
”totuudesta”, hyökkäystä toista vastaan. Tietenkin hän näkee sietämättömän
ylimielisyyden myös yliopistojen ulkopuolella, esimerkiksi journalistien
huomautuksissa. Puhe ja kieli eivät ole väkivaltaista ja ylimielistä
yksinkertaisesti siksi, että joku esittää huomionsa. Ylimieliseksi sen tekee
enemmän naamioituminen objektiiviseksi tiedoksi tai diskurssiksi. Ylimielisyys
ilmenee dogmaattisuutena ja terrorismina, toisen nöyryyttämisenä ja
pelotteluna.
Antiikin kreikkalaiset puhuivat totuuden puhumisesta,
vapaasta puhumisesta, käyttäen sanaa parrhesia.
Sanaa käytetään myös Uudessa Testamentissa, mutta varsin erilaisessa
merkityksessä. Se ei ole niinkään verbaalinen aktiviteetti, vaan tietynlainen
asenne, avosydämisyys, Jumalan edessä. Tämä avosydämisyys merkitsee luottamusta
Jumalaan: kristityllä, uskovalla, ei ole hätää Viimeisellä Tuomiolla. Toki
sanan käyttö tulee lähelle vanhempaa kreikkalaista merkitystä silloin kun
puhutaan Jeesuksen nimeen saarnaavien rohkeudesta, esimerkiksi Paavalin
rohkeudesta. Tietenkin myös varhaiskristittyjen marttyyrit olivat parrhesian harjoittajia: rohkeita
toisten edessä, ei vain Jumalan edessä avoimia.
Tottelevaisuuden merkityksen kasvaessa kristittyjen
keskuudessa myös idea luottamuksesta alkoi hämärtyä. Luottamus, ihmisen ja Jumalan
tulemisen kasvokkain, alkoi näyttäytymään jonakin liian itsevarmana, röyhkeänä,
ylimielisenä. Ajan myötä tämä luottamus, jota kristityt tunsivat, alkaa
vaikuttamaan enemmän vaaralta, jopa synniltä; tilalle tulee Jumalan pelko.
Luottamus, jota oltiin tunnettu, nimitetään toisin: se on itseluottamusta,
sillä ihminen ei saa luottaa itseensä ja hänen pitää pelätä, tuleeko hän
pelastetuksi. Toisin sanoen ylimielisyydeksi tässä tapauksessa sanotaan
itseluottamusta.
Kolmas esimerkki voisi olla poliitikko – en sano edes
vahingossa tyranni. Epäilemättä tämä ylimielisyys on rinnastettavissa Barthesin
kuvaamaan ”tieteen ylimielisyyteen”, mutta siinä on muutakin. Poliitikon –
ymmärrettynä sana laajasti – ylimielisyys ilmenee ennen kaikkea kuuntelemattomuutena
ja oman (tai oman ryhmänsä) idean ajamisesta ilman minkäänlaista halua asettaa
sitä keskustelun ja ajattelun testiin: poliitikon ylimielisyys on sokeutta.
Kaiken tämän jälkeen on siis todettava, että kun kuulemme
sanan ”ylimielinen”, emme vielä tiedä, mistä puhutaan. Tiedämme vain, että
jotain ihmistä moititaan. Ensimmäinen kysymys, joka on esitettävä: Kuka sanoo
tämän sanan, kuka lausuu moitteen? Toisin sanoen tuomion, arvostelman, luonne
on kiinni sen esittäjästä; se kertoo hänestä, ei välttämättä muusta.
Mikä lääkkeeksi? Mikä vastamyrkyksi? Näiden esimerkkien
valossa sanoisin: Ensimmäinen askel ulos Barthesin kuvaamasta ylimielisyydestä
on toinen ylimielisyyden laji: usko itseensä, itseluottamus. En tiedä, voiko
sokeaa poliitikkoa pelastaa. Hänen olisi opittava sanomaan: ”En tiedä...”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti