(Fernando Pessoa)
Aiheemme on yksi lause, jonka Fernando Pessoa kirjoitti:
”Minä tunnen itseni moninaiseksi.” Mitä hän tunsi? Mitä siitä seurasi?
Tunnetusti Fernando Pessoa – jonka sukunimi merkitsee
persoonaa, naamiota – ei ollut koko ajan sama; hän vei moninaisuuden
kirjoituksiinsa, ei luonut vain teoksia, vaan myös kirjailijoita,
heteronyymejä: Alberto Caeiro, Álvaro de Campos, Bernanrdo Soares, Ricardo Reis
etc. Pessoa kieltäytyi olemasta aina sama.
Kun kieltäytyy olemasta aina sama, sallii olla monen
hengen asuttama ja väistää määritelmiä. Monet henget tekivät Pessoan elämästä
sisäisen draaman, mahdollisesti tuhoisan. Ensisilmäyksellä hänen sielunelämänsä
vaikuttaa hajonneelta ja rikkinäiseltä. Monen heteronyymin kautta tulee ilmi
kuitenkin toinen viesti, toinen kokemisen tapa.
Se joka kieltäytyy olemasta yksi ja sama, saa kuulla
moitteita. Häntä epäillään ehkä päättämättömäksi, ilman muuta ristiriitaiseksi.
Jos jollakin on monta ”minää”, hän on varmasti rikki, skitsofreeninen tai
jotain. Jos väistää määrittelyjä, on varmaankin häilyväinen tai pakoileva.
Silti voi olla kyse oivalluksesta. Inhimillinen elämä on olemassaoloa
avoimessa, avarassa maisemassa; moninaisuus merkitsee moninaisia
mahdollisuuksia.
Pessoa ilmaisi, että voi elää kokonaisemmin, rikkaammin,
jos hyväksyy moninaisuuden, lakkaa olemasta aina sama.
Heteronyymi Ricardo Reis kirjoitti:
Ollaksesi suuri,
ole kokonainen: mitään
Omaasi älä
liioittele tai sulje pois.
Ole kaikki
kaikissa asioissa. Pane kaikkesi
Pienimpäänkin
mitä teet,
Siksi kuu
loistaa kokonaan
Kaikissa
järvissä, koska korkealla se elää.
Mónica B.Cragnolini, argentiinalainen filosofi,
kirjoittaa miten Robert Musilin Ulrich (Mies vailla ominaisuuksia) tulkitsee
rakkauttaan ja tajuaa, että hän itse on monta; ei voi puhua rakkaudesta kahden
välillä. Rakkaus merkitsee Ulrichille erilaisuuden myöntämistä – ja erilaisuus
merkitsee, että toista ei voi tehdä omaksi. Siksi rakkaudesssa on jotain
tyhjentymätöntä ja omiminen on päinvastoin tyhjentämistä, muumioimista.
Rakkaus on – jos osaan tulkita oikein – voima, joka on
pääsy moninaisuuteen, omaan ja toisen. Rakkaus ruokkii toisen moninaisuutta;
hän on ikuisesti tavoittamaton, koko ajan määritelmää pakeneva.
Meitä on käsketty rakastamaan lähimmäistämme. Vieläpä
Jumalan tähden. Miksi lähimmäistä? Mikä on lähimmäinen? Joku johon voimme
samastua, joka on samaa tai tehdää samaksi. Lähimmäinen on lähimmäinen, koska
hänet tuodaan lähelle, omaksi. Kohde on yksi ja yhtenäinen, ei monta. Mikä
voisi olla epäilyttävämpää kuin rakkaus, joka on omistamista? Entä jos rakastaisi
etäisintä – niin kuin Nietzsche, joka puhui tähtiystävyydestä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti