Deleuze ja rakkaus

 

Deleuze

Spinozalaisen filosofin muistolle

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 1.12./2.12./3.12.

Gilles Deleuze (1925-1995) on nimi, jota ei ehkä heti liitetä rakkauteen. Hänet liitetään omaperäisiin kirjoihin filosofian historian hahmoista (David Hume, Baruch Spinoza, Henri Bergson jne.). Deleuze tunnetaan ontologina, joka puhui erosta ja moninaisuudesta, rihmastosta ja ajattelun kuvasta. Tarkempi lukeminen tuo esiin silti tosiasian, että rakkaus oli läsnä hänen ajattelussaan jo varhaisesta vaiheesta lähtien.

Marcel Proustia käsittelevä teos Proust et les signes (1964) on esimerkki. Tässä teoksessa rakkaus on herkkyyttä nähdä merkkejä. Rakastunut lukee rakastettua merkkinä. Merkki näyttää toisen tuntemattomana maailmana, moninaisuutena, mahdollisuuksien paljoutena.  Voisi ajatella, että Deleuze puhuu vain siitä, mitä rakkaus on Proustille tai mitä se merkitsee hänen teoksessaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Mutta ehkä Deleuze puhuu Proustin kautta ja luo omaa teoriaa rakkaudesta. (Tämän puolesta puhuu se, että Deleuze viittaa Proustiin myös myöhemmässä tuotannossaan puhuessaan rakkaudesta.)

Hannah Stark on yksi harvoista, joka on tarttunut rakkauden teemaan ranskalaisajattelijan tuotannossa. Stark omistaa pienen osan Deleuze´n ajattelua koskevasta väitöskirjastaan (Deleuze´s Differential Ontology and the Problems of Ethics, 2010) rakkaudelle. Kirjoittaja korostaa, ettei rakkaus ole keskeinen teema filosofin tuotannossa, mutta silti tärkeä; siitä todistaa se, että Deleuze palaa siihen yhä uudestaan. Stark ei kuvaa ranskalaisherraa minään romantikkona. Deleuze´n asenne on kriittinen. Rajoittuneet kuvat ja käsitykset rakkaudesta on syytä särkeä ja hylätä, jos haluamme nähdä rakkauden, halun ja yhteyden uusia muotoja.

Yhdessä pääteoksessaan Différence et répétition Deleuze kirjoittaa, ettei ole olemassa rakkautta, joka ei alkaisi ilman mahdollisen maailman ilmestystä. Rakastaminen merkitsee sitä, että kehittää tuntematonta maailmaa rakastetussa – maailmaa joka hänessä on kehittymättömänä. Huomio tuo mieleen Proust-kirjan huomiot tuntemattomasta maailmasta rakastetussa. Se tuo mieleen myös argentiinalaisen Mónica Cragnolinin kirjoitukset Robert Musilista. Niissä rakkaus ei voi olla omistamista, joka muumioi toisen. Rakkaus ruokkii toisen muuttumista toiseksi; se näkee moninaisuuden toisessa.

Deleuze´n huomiot rakkaudesta – samoin kuin Mónica Cragnollinin  kirjoitukset Robert Musilista – saavat minut palaamaan kysymykseen todellisesta rakkaudesta. Jotkut näkevät puheen todellisesta rakkaudesta  eräänlaisena fundamentalismina, perusteluna tuhoisille kielloille ja rajoituksille. Se on silti ollut Platonista lähtien yksi suuria länsimaalaisia teemoja ja kysymys, jonka kautta ollaan ajateltu todellista elämää. Ajatus tai kuvitelma ei ole ihan niin yksinkertainen, että todellisen rakkauden kautta pääsee todelliseen elämään. Pikemminkin länsimaalainen ihminen on nähnyt, että se mikä tekee rakkaudesta todellista tekee myös elämästä todellista.

Jos olisi mieltä puhua todellisesta rakkaudesta, esittää sitä koskeva kysymys, olisi mahdollista löytää inspiraatiota myös nykyfilosofeista. Olisi hylättävä valmiit käsitykset. Rakkaus ei välttämättä ole sokea. Se näkee maailmoja ja mahdollisuuksia. Olisi myös tutkittava, miten välttää rakkauden muuttuminen omistamiseksi.

Ehkä kysymys todellisesta rakkaudesta on kaikkein hedelmällisin, jos lähdemme kehittämään rakkauden filosofiaa. Länsimaalainen ajattelu on korostanut paljon tiedon merkitystä, ja siksi epistelemologia on niin tärkeä osa filosofiaa. Kun joku haluaa kehittää rakkauden filosofiaa, sitä ei ehkä kannata kehittää vaihtoehtona tiedon filosofialle, yrittää tehdä sitä irrallaan muista kysymyksistä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Moninaisuus ja rakkaus

(Fernando Pessoa)

Aiheemme on yksi lause, jonka Fernando Pessoa kirjoitti: ”Minä tunnen itseni moninaiseksi.” Mitä hän tunsi? Mitä siitä seurasi?

Tunnetusti Fernando Pessoa – jonka sukunimi merkitsee persoonaa, naamiota – ei ollut koko ajan sama; hän vei moninaisuuden kirjoituksiinsa, ei luonut vain teoksia, vaan myös kirjailijoita, heteronyymejä: Alberto Caeiro, Álvaro de Campos, Bernanrdo Soares, Ricardo Reis etc. Pessoa kieltäytyi olemasta aina sama.

Kun kieltäytyy olemasta aina sama, sallii olla monen hengen asuttama ja väistää määritelmiä. Monet henget tekivät Pessoan elämästä sisäisen draaman, mahdollisesti tuhoisan. Ensisilmäyksellä hänen sielunelämänsä vaikuttaa hajonneelta ja rikkinäiseltä. Monen heteronyymin kautta tulee ilmi kuitenkin toinen viesti, toinen kokemisen tapa.

Se joka kieltäytyy olemasta yksi ja sama, saa kuulla moitteita. Häntä epäillään ehkä päättämättömäksi, ilman muuta ristiriitaiseksi. Jos jollakin on monta ”minää”, hän on varmasti rikki, skitsofreeninen tai jotain. Jos väistää määrittelyjä, on varmaankin häilyväinen tai pakoileva. Silti voi olla kyse oivalluksesta. Inhimillinen elämä on olemassaoloa avoimessa, avarassa maisemassa; moninaisuus merkitsee moninaisia mahdollisuuksia.

Pessoa ilmaisi, että voi elää kokonaisemmin, rikkaammin, jos hyväksyy moninaisuuden, lakkaa olemasta aina sama.

Heteronyymi Ricardo Reis kirjoitti:

Ollaksesi suuri, ole kokonainen: mitään

Omaasi älä liioittele tai sulje pois.

Ole kaikki kaikissa asioissa. Pane kaikkesi

Pienimpäänkin mitä teet,

Siksi kuu loistaa kokonaan

Kaikissa järvissä, koska korkealla se elää.

Mónica B.Cragnolini, argentiinalainen filosofi, kirjoittaa miten Robert Musilin Ulrich (Mies vailla ominaisuuksia) tulkitsee rakkauttaan ja tajuaa, että hän itse on monta; ei voi puhua rakkaudesta kahden välillä. Rakkaus merkitsee Ulrichille erilaisuuden myöntämistä – ja erilaisuus merkitsee, että toista ei voi tehdä omaksi. Siksi rakkaudesssa on jotain tyhjentymätöntä ja omiminen on päinvastoin tyhjentämistä, muumioimista.  

Rakkaus on – jos osaan tulkita oikein – voima, joka on pääsy moninaisuuteen, omaan ja toisen. Rakkaus ruokkii toisen moninaisuutta; hän on ikuisesti tavoittamaton, koko ajan määritelmää pakeneva.

Meitä on käsketty rakastamaan lähimmäistämme. Vieläpä Jumalan tähden. Miksi lähimmäistä? Mikä on lähimmäinen? Joku johon voimme samastua, joka on samaa tai tehdää samaksi. Lähimmäinen on lähimmäinen, koska hänet tuodaan lähelle, omaksi. Kohde on yksi ja yhtenäinen, ei monta. Mikä voisi olla epäilyttävämpää kuin rakkaus, joka on omistamista? Entä jos rakastaisi etäisintä – niin kuin Nietzsche, joka puhui tähtiystävyydestä?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiakahvilan aiheet keväällä 2015

Rumi (Yalal ad-Din Muhammad Balji, 1207-1273)  

“Myy nokkeluutesi ja osta hämmästys.” (RUMI)

Filosofiakahvilan aiheet keväällä 2015

1.Keskustelu, tie ja eksyminen

2.Hallitsijat ja hallitut

3.Tieto, vapaus ja orjuus

4.Avoimuus ja kielteisyys

5.Itsenäisyys

6.Voiko filosofiaa opettaa?

7.Särö ja räsähdys: nykyisyyden ajatteleminen

8.Kuka suostuu ajattelemaan?

9.Ylimielisyyden lajit

10.Nautintoon oppiminen

11.Moninaisuus ja rakkaus

12.Yllätys, minuus ja teot

13.Suunnistautuminen ilman ohjelmaa

14.Vivahteet

15.Tyhjyys mahdollisuutena 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mahdollisista aiheista

(Lapset leikkimässä Espanjan sisällissodan aikana)

Otin joskus filosofiakahvilan aiheeksi tilan ja paikan (Tila ja paikka 2.syyskuuta 2009). Pelkäsin etukäteen, että aihe on kovin teoreettinen ja vieras, mutta keskustelut olivat mielenkiintoisia. Tämä oli yksi opetus minulle: Ei kannata varoa ”vaikeita” aiheita.

Paikka ja tila voisi olla uudestaan aiheena. Olisi varmasti inspiroivaa puhua ”tilan poetiikasta” niin kuin Bachelard. Tilanne on silti huono innokkuudelle. Liian monet paikat ja tilat on tehty sotilasalueiksi; ne on militarisoitu tankkien kanssa tai sitten intellektuaalisesti. Siksi haluaisin ottaa aiheeksi mieluummin sodan. Jos vain osaisin...

Olen puhunut aina etiikasta ja kytkenyt sen termiin ethos, jonka kääntäminen luonteeksi on hiukan epätarkkaa ja harhaanjohtavaa. Minua kiinnostaisi luoda valaistusta tähän teemaan puhumalla ”asenteesta”. Tälla sanalla en tarkoita vain tapaa reagoida johonkin, vaan aktiivisempaa otetta, tapaa ohjata itseään.

Minua on pyydetty puhumaan myös rakkaudesta, erityisesti lähimmäisenrakkaudesta. Tämä on hirveää. Tekisi mieli sanoa niin kuin silloin kun minulta kysyttiin gynekologisia neuvoja: ”En osaa sanoa...” Otan silti vakavasti harkintaan kaikki pyynnöt ja yritän ajatella asiaa. Varmasti keksisin jotain kauheaa sanottavaa. Se olisi ihan helppoakin. Teen silti asiat itselleni vaikeiksi ja etsin näkökulmaa, joka ei päästä itseäni eikä muita niin helpolla...

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2009/09/tila-ja-paikka.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä pidän mielessäni

(René Char ja Pablo Picasso)

On monta muistettavaa asiaa, tehtävää ja lausetta, ihmisetkin pitäisi muistaa. Näitä René Charin sanoja yritän pitää mielessäni pysyäkseni elossa:

Vapaus suojelee hiljaisuutta, sanoja ja rakkautta. Jos ne himmentyvät, vapaus ne elävöittää; koskaan se ei niitä tahraa. Ja kapina elvyttää vapauden kun aamu sarastaa...

Hernándezin kysymys

(Miguel Hernández)

Miguel Hernández kirjoitti:

Vain se joka rakastaa, lentää. Mutta kuka rakastaa niin

että on kuin kevein ja pakenevin lintu?

Millainen paikka on rakkaus?

(Botticelli: Venuksen syntymä, yksityiskohta)

Toisinaan kysyn kokeilumielessä, millainen paikka olisi tämä tai tuo asia. Millainen paikka olisi pahuus? Millainen paikka olisi normaali ihminen?

Kuvittelen, että rakkaus olisi paikka, jossa ihmiset tekisivät olemassaolostaan taidetta. Jos sanoo tällaisen paikan olevan utopia (paikka joka ei ole olemassa), se ei merkitse, ettei myöntäisi minkään rakkauden olemassaoloa. Rakkaus on vain toisenlaista: alisteista annetulle järjestykselle ja vallalle, joka ei tahdo taidetta, vaan normaaleja ihmisiä.

Jos kuvittelemani paikka on utopia, mahdottomuus, voimme tuntea, että paikka, jota asutamme, on epätoivo. Tämä epätoivo on ylitettävä.

Tuntematon

Nyt, vihdoinkin, sanon edes jotain siitä mitä minulla on mielessäni ja ainakin puutteellisesti selitän, miksi pidän edessäni ja mielessäni tätä René Charin lausetta: ”Miten elää ilman tuntematonta itsensä edessä?” Toinen, vähemmän kirjaimellinen, enemmän henkeä tavoitteleva versio voisi olla: ”Miten elää ilman tuntematonta edessämme?” (Comment vivre sans inconnu devant soi?) Lause on ensimmäinen johdantorunosta teokseen Le poeme pulvérisé. Toisessa yhteydessä totesin, että tämän lauseen märehtiminen on kaikkein filosofinta mitä voin tehdä.

Tuntematon on sitä, mitä ei tunneta eikä tiedetä. Se on jotain, jota ei voida identifioida, tunnistaa. Char sanoo, että eläminen ilman tuntematonta olisi sietämätöntä. Lause tahtoo ilmaista myös varmuuden siitä, että tuntematon on asetettava itsensä eteen; se on kohdattava ja vain siten eläminen on elämisen arvoista. (Teema on ollut esillä aikaisemmin, mm. kun puhuimme Georges Bataillesta ja ei-tietämisestä.)

Maurice Blanchot puhuu Charin lauseesta kirjassaan Loputon keskustelu. Hän sanoo, että elää ”autenttisesti”, ”poeettisesti” (molemmat sanat lainausmerkeissä) on elää suhteessa tuntemattomaan. Tuntematon on enemmän kuin tuntematon tulevaisuus; se on loputtomuus, in-finito. Elää tuntematon edessämme on elää tuntemattoman edessä ja myös itsemme edessä – itsemme, joka on tuntematon.

Kysymys, jonka Char esittää, on vaatimus, toinen, vaativa kysymys: Miten pitää tuntematon edessämme, miten pitää se tuntemattomana? Blanchot tiesi, ettemme tiedä, mikä ihminen voi olla. Tuntematon edessämme on etiikan mahdollisuus. Moraali merkitsee – liian usein ainakin – sitä, että tuomitsemme ihmisen sen perusteella mitä hän on ja mitä hänen pitäisi olla. On hävytöntä olla moraalinen. Tuntematon estää moraalin lakina, tuomitsemisena, joka toteutuu vain tietämisen ja tuntemisen kautta, tunnetun sisällä. Etiikka on jotain muuta; se on mahdollista siellä, missä emme vielä tiedä miksi ihminen voi tulla. Etiikan pyrkimys ei ole tietää, mitä pahaa olen tehnyt, mitä pahaa tehnyt joku toinen, vaan kokeilla, mitä voin tehdä itsestäni.

Pystyn nyt sanomaan, miksi pidän tätä lausetta edessäni. Muistutan itseäni olennaisesta asiasta. Kun ajattelen jotain, yritän ajatella, mennä jonnekin kysymyksen perässä: menen tuntemattomiin maisemiin. Sellaisena tämä yritys, kokeilu, on elämisen arvoinen; sellaisena se on seikkailu, kokemus. Tämä kokemus ja seikkailu on eettinen, siis filosofinen, sillä se muuttaa suhdetta itseeni ja toiseen.

Tekisi mieli ottaa lainausmerkit pois sanasta ”poeettinen”. Filosofiassa – ja koko kulttuurissa on hyvä luoda ideoita (esim. ajattelen, että täytyisi luoda uusi ystävyyden idea, olisi ehkä syytä luoda myös uusi kansalaisuuden idea). Ideoiden lisäksi pitää luoda asenne, poeettinen asenne. Minun tapauksessani se on tällainen: halu ja alttius elää tuntemattoman edessä.

Joskus tuntuu, että ihmiset rakastavat vain sitä minkä he tuntevat. Rakkaus voi olla muutakin; se voi olla tuntemattomien, nimeämättömien, määrittelemättömien maailmojen näkemistä, niiden aavistamista ja niiden houkuttelemista esiin itsessä, toisessa, elämässä. Silloin rakkaus on muutakin kuin itsensä ruokkimista tunnetulla ravinnolla. Se on myös synnyttämistä.

Mitä merkitsee rakastaminen?

Kun kysymme kysymyksiä rakkaudesta, on todettava, että se on jotain muuta kuin ennen. Rakkaus on muuttunut viime vuosina. Avioliitto ei ole enää välttämätön eikä se ole enää taloudellinen järjestely; se toteutuu tai ainakin siinä on mukana jotain joka pakenee markkinavoimia. Jotkut ajattelijat ja sosiologit ovat puhuneet rakkauden kaaoksesta. Yhä individualistisemi maailma, suurempi romanttisen rakkauden kaipuu ja arvostus.

Mitä merkitsee rakastaminen? Kysymys on muotoiltu näin, jotta emme heti alkuun sekoittuisi siihen, että yritämme määritellä rakkauden, joka on aina monimuotoista ja vaihtelevan laatuista. Kun kysyn, mitä merkitsee rakastaminen, kysyn, mitä tapahtuu, kun rakastan. Eikä tämä merkitse vain sitä, että toteaisin joitakin fysiologisia reaktioita, muutoksia, punastumisia tai sydämen lyöntitiheyden nousun.

Rakastaminen merkitse menemistä toista kohti, suhtautumista toiseen, usein hyvinkin intensiivisen tapahtuman syntymistä ihmisten välillä. Se merkitsee sitä, etten suhtaudu enää samalla tavalla; minä muutun, en ole enää sama.

Ajattelijat varsin varovaisia puhuessaan rakkaudesta. Se ei ikään kuin ole vakava aihe. Niin kuin Roland Barthes sanoo: kaikki käyttävät sanaa rakkaus ja se on kaikissa lauluissa (Barthes itse kirjoitti kirjan Rakastuneen puheen katkelmia). Aihetta ja sanaa varotaan, mutta silti se vetää puoleensa.

Emmanuel Levinasilla on jossain kaunis katkelma, jonka olen kirjoittanut muistiinpanoihini vuosia sitten. En edes muista mistä katkelma on. Mutta se on sellaisenaan mestariteos, pieni runo. Levinas, joka puhuu aina toisesta, toiseudesta, sanoo, että eros on suhde mysteeriin, tulevaan. Myös rakkauden kohde muuttuu, pakenee määrittelyä, pakenee tiedollista haltuunottoa, ja eros, hyväily, on harhailua, ei-tietämistä, aktiivisen suhteen luomista tähän aina tulevaan, ei pysyvään.

Ehkä tästä pääsee kurkistamaan johonkin, katsomaan, jopa ajattelemaan sitä, mitä olisi todellinen rakkaus. Todellista rakkautta ei voisi määritellä ilman, että määrittelemisimme sen erityisenä suhtautumisena siihen, että rakkauden kohde pakenee. Monta kertaa rakkauteen liittyy omistaminen, omistamisen halu, halu kontrolloida. Mutta onko se todellista rakkautta? Eikö tämän kurkistuksen jälkeen pitäisi sanoa, että todellinen rakkaus sallii toisen muuttua, paeta, tulla joksikin muuksi.

Mutta näin rakastaminen merkitsisi vain sallimista, sitä että antaa toisen lentää. Se on enemmänkin: se on inspiroimista, pyrkimystä antaa toiselle voimia lentää.

Tätä kautta pääsen taas eteenpäin. Mitä merkitsee rakastaminen? Inspiroimista, sitä että opimme inspiroimaan eli se ei ole sitä, että itse on inspiroitunut; se ei ole pelkästään sitä.

Brasilialainen kirjailija Clarice Lispector oli ”filosofinen” kirjailija: kirjailija, jonka tekstit ovat jonkinlaista omaperäistä meditaatiota, proosarunoa, joka ei tyydy todellisuuden kuvaukseen sanan perinteisessä merkityksessä, vaan hetken tavoittamisee. Jotain tällaista. Ei filosofinen kirjailija siinä merkityksessä, että hän ottaisi jonkun filosofisen teesin, jota sitten lähtee kuvittamaan. Hänellä rakkaus keskeinen teema, mutta ei vain juonenkulussa tärkeä, vaan nimenomaan kysymyksensä, joka muotoutuu samantapaisesti kuin mikä tänään on otettu lähtökohdaksi.

Lähtökohta on Lispectorin lyhyt teksti, jonka espanjankielinen versio on nimeltään La venganza y penosa reconciliacion. Tarinan, tekstin, kertoja kertoo kävelevänsä kadulla erikoisessa keskittyneessä tilassa. Ensin luulee olevansa hajamielinen, harhaileva, mutta huomaakin, että on keskittynyt ilman ponnistusta ja toteaa olevansa vapaa. Tämä tunne johtaa äkkiä näkemään asiat toisin. Ja tämä taas kokemaan äkillisen hellyyden seurauksena oudon tunteen niin kuin hän olisi Jumalan – tai maailman – äiti. Tämä rakkaus ei ole tavallista juhlallista rakkautta jumalaa kohtaan, vaan äidillistä, hellää tunnetta. Tunne on todellinen visio, mystinen kokemus, mutta tarina jatkuu: kertoja melkein astuu kuolleen hiiren päälle. Kertoja kokee hiiren ”lähetetyksi”, ikään kuin merkiksi, muistutukseksi. Hän on suuttunut tai ainakin hämmentynyt. Kontrasti aikaisempaa on niin suuri. Kohtuuton teko, varsinkin koska kertoja kyllä tietää ja muistaa, että maailma on lihallinen. Kertoja päättää kostaa. Miten kostaa jumalalle? Hän päättää kertoa siitä mitä jumala teki.

Minua ei nyt kiinnosta lopputulos, ja teksti jää monelta osin avoimeksi. Mutta tässä tulee monta asiaa, jota tavalliset filosofiset pohdinnat eivät tavoita. Ensinnäkin se, että rakkautta on monenlaista. Voi olla sellaisia rakkauden muotoja ja lajeja, joilla ei ole nimeä. Ja joita ei olla vielä keksitty. Kiehtova ajatus minusta. Kiehtovaa elää maailmassa, jossa on vielä jotain ennennäkemätöntä. Sitten hiiri! Monta kertaa eteemme tulee tuollainen hiiri. Ihmeellisin hetki tuhoutuu. Rakkaus tuhoutuu. Meidät kiskaistaan johonkin muuhun. Ja kuinka monesti reagoimme niin kuin kertoja/Lispector? Haluamme kostaa. Mikä kuvio ja mikä tästä avautuu eteemme? Mitä voisimme oppia?

Katkelma: ”... pelkästään koska olin tuntenut hellyyttä, luulin rakastamisen olevan helppoa. Siksi etten halunnut juhlallista rakkautta ymmärtämättä että juhlallisuus ritualisoi ymmärtämättömyyden ja muuttaa sen uhriksi.”

Lispectorin kertoja oppii jotain; hän suhteellistaa oman lähtökohtansa, tekee jonkinlaista sovintoa sekä itsensä että jumalan kanssa. Miten hyvin hän onnistuu? En tiedä. Tässä katkelmassa on olennaista se, että ihminen tajuaa, ettei rakastaminen ole välttämättä helppoa ja toisenlaistakin rakkautta voi ymmärtää.

Oppia inspiroimaan! Mikä tehtävä! Täytyy oppia rakastamaan. Mitä se vaatii? Millaista työtä minun on tehtävä, jotta olisin toisen ja vielä tarkemmin ”meidän rakkautemme” arvoinen? Millaisia asioita minun täytyy harjoitella? Jotain muutakin kuin tekniikkaa. Ainakin mitä sillä yleensä tarkoitetaan. Onko tällainen inspirioiva rakkaus välttämättä romanttinen, sellainen joka yleensä ymmärretään romanttiseksi?