Intohimo

(Mestari Eckhart - filosofi ja teologi)

Olisi kai syytä puhua siitä, miksi en puhu rakkaudesta, mutta syyt saattavat olla yhtä paljon psykologisia kuin filosofisia. Jo pelkästään siksi on hyvä vaieta.

Haluan puhua intohimosta, vaikka se onkin vaikeaa. Olisi helppoa selvittää intohimon (passio, pasión, passion) merkillistä etymologiaa ja puhua intohimon vaihtelevasta asemasta filosofian historiassa. Minua kiinnostaa silti enemmän jokin paljon vaikeampi asia: arvottaa intohimo uudestaan, antaa sille uusi arvo.

Filosofisuus on intohimoisuutta, jos se on, pystyy olemaan, vielä ”viisauden ystävyyttä”, ”rakkautta viisauteen”. Olen intohimoisesti ollut kiinnostunut mahdollisuudesta, että filosofia olisi elämäntapa, ei pelkästään akateeminen aine. Jos ja kun se on elämäntapa, filosofi eroaa tavallisesta ihmisestä intohimoisuutensa ja innostuksensa ansiosta, ei oppineisuutensa tai ”viisautensa” ansiosta.

Tämä ei ole vielä intohimon puolustamista. Miksi pitäisi olla innostunut tai intohimoinen? Eivätkö innostumiset ja intohimot johda ongelmiin? Kyllä varmaan, mutta ongelmat eivät vielä todista, ettemme eläisi hyvin...

Intohimo – minkä minä ymmärrän intohimoksi – ei ole tunne, mikä tahansa tunne. Se on tapahtuma, liike ihmisten välillä, ihmisten ja asioiden välillä. Se ei ole asioiden tila eikä tunnetila, vaan voima, impulssi, ehkä myös tapa elää kokemus, joka repii meidät itsestämme. Filosofit – niin idässä kuin lännessäkin – ovat pelänneet intohimoa, pelänneet joutuvansa sen valtaan. Koska ajattelen, että intohimo ei ole tunnetila – niin kuin pelon vallassa oleminen – ei ”intohimon vallassa oleminen” merkitse samaa asiaa, lukkiintumista.

Intohimo – on se sitten eroottinen intohimo tai uteliaisuus, halu kysyä – avaa meidät maailmalle. Intohimo läpäisee meidät, avaa meidät. Siihen voi liittyä täyttymyksen tunne: täytymme tunteesta, maailmasta, kuvista. Mutta en ole enää sama, en ole enää minä, tyhjenen itsestäni; en ole enää niin täynnä itseäni ja siksi olen auki, voin kuunnella ja kuulla.

En siis sano intohimoksi voimakasta tunnetta, jonka valtaan voimme joutua ja tulla siksi orjuutetuiksi, lukituiksi, jähmettyneiksi. Sanon intohimoksi tunnetta, joka pääsee virtaamaan ja virtaa lävitsemme, vetää meidät omaan liikkeeseensä, muuttaa meitä. Tällaisenä liikkeenä se on jotain, jolle olemme paljon velkaa. Voimme sitä arvostaa, antaa sille uuden arvon.

Ongelma ei ole se, että meillä on jokin tunne tai intohimo. Ongelmat alkavat, kun tunteet tai intohimot eivät aukaise meitä, vaan sulkevat meidät, lamaannuttavat meidät. Kyse on nopeudesta ja hitaudesta, ei tunteiden voimakkuudesta. Monet ajattelevat – niin kuin kiinalaiset vanhassa ja kunnioiettavassa lääketieteessään: kaikki liian voimakkaat tunteet ovat pahasta. Minulla on toisenlainen, mahdollisesti suttuisasti muotoiltu hypoteesi: lukkiutumisen ja lukkiintumisen aiheuttaa riittävän nopeuden puute.

Eläinten tarkkailu on opettavaista tässä. Koira saa hälytyksen puolustamaan reviiriään. Se syöksyy raivokkaasti haukkumaan. Minuuttia myöhemmin se palaa, pyörähtää, huokaisee ja asettuu makaamaan, nukahtaa. Tämä perustuu koiran ylivoimaiseen kykyyn pitää raivokas puolustusintohimo riittävän nopeana, intensiivisenä; tunne läpäisee koiran, saa sen liikkeeseen, mutta kun tilanne on ohi, tunnetta ei ole eikä sitä tarvita enää.

Mestari Eckhart (1260-1328) pyrki irtaantumaan haluista, mutta ei siksi, että halu sinänsä oli paha, vaan halun omistushalun, omistavuuden takia. Minä sanon jotain muuta: me joudumme halun omistamiksi, vangeiksi. Keskiaikaisen ajattelijan mukaan halu pyrkii omistamaan halun kohteen. Mutta halun kohde voi tehdä vangiksi, halu voi omistaa meidät. Kuva muuttuu kummitukseksi meissä. On opittava irtaantumaan. Mahdollisesti paradoksaalinen väitteeni on, että intohimo, joka meidät avaa, voi meidät irtaannuttaa.

Hypoteesini on siis tämä: Jos onnistumme säilyttämään affektin tai tunteen oman vauhdin, se ei ala vaikuttamaan vatsassamme tai verisuonissamme. Kuka psykologi osaisi tätä tutkia? Sana emootio tulee sanasta e-moveo, liikuttaa, toimittaa ulos, poistaa, mutta psykologia määrittelee sen pikemminkin tunnetilaksi.

Paraskeia eli valmistautuminen

Kreikkalaisille filosofeille termi paraskeia oli hyvin tärkeä. Paraskeia, latinaksi instructio, ainakin Senecan käännöksen mukaan, merkitsee valmistautumista. Termin käytön yhteydessä antiikin teksteissä puhutaan usein atleetista. Kyse on siitä, että ihminen valmistautuu tapahtumiin, ei estä niitä, vaan tekee itsestään valmiin kohtaamaan ne, olemaan tapahtumien tasalla, niiden mittainen.

Käsite liittyy toiseen, askeesin käsitteeseen (askesis, harjoitus). Tavoite on valmius, varustus, jonka joku omii, omaksuu, tekee omakseen, askeesin avulla. Marco Díaz sanoo, että askeesin tarkoitus on, että ihminen luo itseensä täyden ja täydellisen suhteen ja tästä syystä askeesin ensimmäinen tavoite on paraskeia, valmistautuminen. Paraskeia on hänen mukaansa muoto, jonka totuudelliset (moraalisesti merkitsevät) puheet (discursos verdaderos) ottavat.

Díaz puhuu siitä, miten ihminen varustaa itseään totuudellisilla puheilla, tekee totuuksista omiaan, osan itseään. Totuudet toimivat silloin suojana meihin kohdistuvia vaikutuksia vastaan. Ne mittaavat ja arvioivat meille tapahtuvien asioiden arvon ja merkityksen.

Valmistautuminen ei ole silti pelkästään varustautumista aseiden, työkalujen ja suojapanssareiden avulla. Kun haluamme elää tuntemattoman edessä, pitää toisen edessämme tuntemattomana, olla avoin tapahtuville asioille, odottamattomalle, meidän on osattava tehtävä itsestämme herkempiä, luopua valmiista vastauksista ja kaavoista, joiden mukaan kaiken tulkitsemme ja teemme itsellemme ymmärrettäväksi.

Valmistautuminen on siis myös varusteiden, vanhojen skeemojen riisumista, tulemista alastomaksi. Tätä painottaa Lauri Siisiäinen väitöskirjassaan, joka tutkii kuulemista, kuuntelemista ja kuuloaistimuksellisuutta. Tarvitsemme työkaluja ennen kaikkea välttämään meille syötettyjen mielipiteiden ja mallien voimaa.

Olen aina puolustanut keskustelun merkityksellisyyttä, uskonut dialogiin, vaikka viime aikoina tämäkin usko on horjunut. Uskon tai en, dialogi ei poista hiljaisuuden merkitystä. Dialogikin vaatii hiljaisuutta. Olematta vaiti ei voi kuunnella. Sekä keskustelun jatkamisen että hiljaisuuden tekevät merkityksellisiksi se, että on enemmän kuin mitä tiedämme, osaamme luokitella ja määritellä. Tämä on ainoa mysteeri: on enemmän, on jotain määrittelemätöntä. Meidän täytyy kunnioittaa mysteeriä ja pitää määrittelemätön määrittelemättömänä.

Valmistautuminen on siis kriittisen kyvyn lisäämistä oman itsenäisyyden takaamiseksi, kykyä ja voimaa vastustaa muokkausta, mutta se on myös herkistymistä, tulemista avoimeksi. Miten valmistaudumme tähän? Muistuttamalla itseämme hyvistä periaatteista, vahvistamalla totuudellista ääntä itsessämme, tutkimalla ja ravistelemalla itsestämme vanhoja malleja, avaamalla itseämme kuuntelun kautta.

Tiivistän näin... Joka päivä vähemmän aseita. Joka päivä enemmän altis. Joka päivä valppaampi. Joka päivä enemmän. Emme tiedä mihin päädymme. Emme tiedä mitä meistä tulee.

Ongelmat

Olen luvannut, että filosofiakahvila kehittyy tai ainakin muuttuu. Sen lisäksi, että tuon mukanani aina omia muistiinpanojani, joiden ainoa tarkoitus ja tehtävä on toimia keskustelun avaajana, osallistujilla on lupa tuoda esiin omia ongelmia.

Olen koko ajan pitänyt kiinni periaatteesta, että minä en ole kukaan päättämään siitä, mikä on filosofinen ongelma. Tähän on yksinkertainen syy: filosofit eivät ole koskaan olleet kovin yksimielisiä asiasta. Filosofia ei ole tiede. Tiedemiehet voivat olla erimielisiä mustista aukoista tai muusta, mutta he ovat varsin yksimielisiä siitä, mitä on tiede. Filosofia on ajattelua, joka pohtii omaa olemustaan, ei sitä tunne siis.

On tehtävä muutama huomio työskentelyn lähtökohdista. Me emme voi etukäteen, heti ja samantien todeta, onko joku todellinen ongelma vai ei. Meidän täytyy tutkia sitä. Tätä on filosofisuus: valmiutta tutkia, arvioida. Arvioinnin tarkoitus on lopulta kuitenkin selvittää, onko kysymys hyvä, onko sen takana pseudo-ongelma vai todellinen ongelma.

Kun tutkimme ongelmaa, meidän on hyväksyttävä se, ettemme ole ratkaisemassa ongelmaa, vaan tutkimassa sitä. Mahdollisesti onnistumme – onnellisessa tapauksessa – luomaan siihen uusia näkökulmia, mahdollisesti muotoilemaan kysymyksen uudestaan.

Filosofinen arviointi on jotain muuta kuin psykologia. Emme ole piirtämässä kuvaa kenenkään henkisestä tilasta. Olemme kysymässä eettistä kysymystä siitä, miten pitää elää, millainen suhde luoda itseensä ja millainen suhde luoda toisiin. Tätä kysymystä voisi lähestyä epäfilosofisestikin. Filosofisuus on sitä – ainakin hyvin usein – että tutkitaan sitä, mikä mahdollistaa pääsyn totuuteen. Tutkimme ajattelutottomuksia.

Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että sanon filosofian olevan ”elämäntapa” ja sanon sen olevan ”harjoitusta”. Filosofia arvioi elämäntapoja ja harjoituksia, tutkii, millaisia ne ovat ja miten ne erottavat totuuden ja valheen tai totuuden ja harhan, millaisia ajattelutottomuksia olemisen tapaan liittyy. Kysymykset, joiden kautta yritän lähestyä ongelmia koskevat elämäntapaa. Onko tämä elämäntapa tai harjoitus sellainen, että se auttaa pääsemään totuuteen? Millainen totuus minulle on mahdollinen, jos elän näin tai noin? Millaisia arvoja tämä tai tuo olemisen tapa synnyttää?

Kysymykset koskevat usein kärsimystä tai tuskaa. Tuska synnyttää kysymyksiä ja myös oikeuttaa kysymään. Meidän tehtävämme ei ole määrätä lääkettä, vaan katsoa, millainen kysymys on, millaisissa olosuhteissa se esitetään, mikä panee kysymään. Etsimme tietä ulos, yritämme ajatella toisin, päästä toiseen maisemaan.

Tucson

Seitsemän ihmistä ammuttiin. Laukausten seurauksena Yhdysvalloissa käynnistynyt keskustelu retoriikasta ja sen seurauksista on todellisen kysymyksen nostamista esiin. On toki huomattava, että joillekin (esim. republikaaniselle puolueelle) keskustelun ylläpitäminen saattaa olla strategisesti tärkeätä, koska Tea Party vie sen ääniä. Tea Party ja Sarah Palin puolustautuvat. Palin sanoo, ettei murhilla ole mitään tekemistä hänen puolueensa kanssa.

Tämä ”ei mitään tekemistä” on tyypillinen synnittömän, siis kivenheittäjän, ilmaisu. Heidän jumalansa lähettää sotilaita Irakiin. Murhia tutkitaan oikeudessa, mutta sotia ei. Molemmissa tapauksissa olisi syytä tutkia sitä vihan kieltä, joka tekoja edeltää ja säestää. Toisen alentaminen ja toisen ihmisyyden eliminointi edeltää aina tappamista.

Ajattelun paikka on tänä päivänä sonnan keskellä. Siinä läjässä ajattelijan on yritettävä hengittää ja etsittävä tietä raikkaampaan ilmaan.

Vain myrskyn läpi

Kaikkein tärkeintä: ylittää sinusta tehty määritelmä, toimia odottamattomasti. Elät vain siinä määrin kun et ole mitä sinun sanotaan olevan, kun et ole mikä voidaan määritellä.

Vain myrskyn läpi pääsee mittaamattomaan paikkaan. Ajatteleminen on tuo myrsky, vapaus. Ilman sitä emme etsi, tyydymme tietämään.

Nymfit

Joskus pitäisi puhua nymfeistä, joista yksi merkittävin elävä filosofi, Giorgio Agamben, on kirjoittanut kirjan vuonna 2007. Ninfe on pieni teos kuvista ja niiden valtaan joutumisesta.

Kun joudumme kuvan valtaan, mielikuvitus kuolee. Kuva on tullut tappamaan mielikuvituksen, sitomaan meidät yhteen kuvaan. Pitäisi palata Klossowskiin, tarttua taas tähän eksorkismiin, joka on kuvan karkoittamista meistä…

Joskus puhun vielä nymfeistä…