Intohimo

(Mestari Eckhart - filosofi ja teologi)

Olisi kai syytä puhua siitä, miksi en puhu rakkaudesta, mutta syyt saattavat olla yhtä paljon psykologisia kuin filosofisia. Jo pelkästään siksi on hyvä vaieta.

Haluan puhua intohimosta, vaikka se onkin vaikeaa. Olisi helppoa selvittää intohimon (passio, pasión, passion) merkillistä etymologiaa ja puhua intohimon vaihtelevasta asemasta filosofian historiassa. Minua kiinnostaa silti enemmän jokin paljon vaikeampi asia: arvottaa intohimo uudestaan, antaa sille uusi arvo.

Filosofisuus on intohimoisuutta, jos se on, pystyy olemaan, vielä ”viisauden ystävyyttä”, ”rakkautta viisauteen”. Olen intohimoisesti ollut kiinnostunut mahdollisuudesta, että filosofia olisi elämäntapa, ei pelkästään akateeminen aine. Jos ja kun se on elämäntapa, filosofi eroaa tavallisesta ihmisestä intohimoisuutensa ja innostuksensa ansiosta, ei oppineisuutensa tai ”viisautensa” ansiosta.

Tämä ei ole vielä intohimon puolustamista. Miksi pitäisi olla innostunut tai intohimoinen? Eivätkö innostumiset ja intohimot johda ongelmiin? Kyllä varmaan, mutta ongelmat eivät vielä todista, ettemme eläisi hyvin...

Intohimo – minkä minä ymmärrän intohimoksi – ei ole tunne, mikä tahansa tunne. Se on tapahtuma, liike ihmisten välillä, ihmisten ja asioiden välillä. Se ei ole asioiden tila eikä tunnetila, vaan voima, impulssi, ehkä myös tapa elää kokemus, joka repii meidät itsestämme. Filosofit – niin idässä kuin lännessäkin – ovat pelänneet intohimoa, pelänneet joutuvansa sen valtaan. Koska ajattelen, että intohimo ei ole tunnetila – niin kuin pelon vallassa oleminen – ei ”intohimon vallassa oleminen” merkitse samaa asiaa, lukkiintumista.

Intohimo – on se sitten eroottinen intohimo tai uteliaisuus, halu kysyä – avaa meidät maailmalle. Intohimo läpäisee meidät, avaa meidät. Siihen voi liittyä täyttymyksen tunne: täytymme tunteesta, maailmasta, kuvista. Mutta en ole enää sama, en ole enää minä, tyhjenen itsestäni; en ole enää niin täynnä itseäni ja siksi olen auki, voin kuunnella ja kuulla.

En siis sano intohimoksi voimakasta tunnetta, jonka valtaan voimme joutua ja tulla siksi orjuutetuiksi, lukituiksi, jähmettyneiksi. Sanon intohimoksi tunnetta, joka pääsee virtaamaan ja virtaa lävitsemme, vetää meidät omaan liikkeeseensä, muuttaa meitä. Tällaisenä liikkeenä se on jotain, jolle olemme paljon velkaa. Voimme sitä arvostaa, antaa sille uuden arvon.

Ongelma ei ole se, että meillä on jokin tunne tai intohimo. Ongelmat alkavat, kun tunteet tai intohimot eivät aukaise meitä, vaan sulkevat meidät, lamaannuttavat meidät. Kyse on nopeudesta ja hitaudesta, ei tunteiden voimakkuudesta. Monet ajattelevat – niin kuin kiinalaiset vanhassa ja kunnioiettavassa lääketieteessään: kaikki liian voimakkaat tunteet ovat pahasta. Minulla on toisenlainen, mahdollisesti suttuisasti muotoiltu hypoteesi: lukkiutumisen ja lukkiintumisen aiheuttaa riittävän nopeuden puute.

Eläinten tarkkailu on opettavaista tässä. Koira saa hälytyksen puolustamaan reviiriään. Se syöksyy raivokkaasti haukkumaan. Minuuttia myöhemmin se palaa, pyörähtää, huokaisee ja asettuu makaamaan, nukahtaa. Tämä perustuu koiran ylivoimaiseen kykyyn pitää raivokas puolustusintohimo riittävän nopeana, intensiivisenä; tunne läpäisee koiran, saa sen liikkeeseen, mutta kun tilanne on ohi, tunnetta ei ole eikä sitä tarvita enää.

Mestari Eckhart (1260-1328) pyrki irtaantumaan haluista, mutta ei siksi, että halu sinänsä oli paha, vaan halun omistushalun, omistavuuden takia. Minä sanon jotain muuta: me joudumme halun omistamiksi, vangeiksi. Keskiaikaisen ajattelijan mukaan halu pyrkii omistamaan halun kohteen. Mutta halun kohde voi tehdä vangiksi, halu voi omistaa meidät. Kuva muuttuu kummitukseksi meissä. On opittava irtaantumaan. Mahdollisesti paradoksaalinen väitteeni on, että intohimo, joka meidät avaa, voi meidät irtaannuttaa.

Hypoteesini on siis tämä: Jos onnistumme säilyttämään affektin tai tunteen oman vauhdin, se ei ala vaikuttamaan vatsassamme tai verisuonissamme. Kuka psykologi osaisi tätä tutkia? Sana emootio tulee sanasta e-moveo, liikuttaa, toimittaa ulos, poistaa, mutta psykologia määrittelee sen pikemminkin tunnetilaksi.