Hyväntuulisuus

(Rubens: Demokritos, yksityiskohta)


Hyväntuulisuus on arvokasta ja se on ollut joskus filosofian tavoite. Esisokraattinen Demokritos oli filosofi, jonka jälkipolvet ovat kuvanneet nauravana. Hänen tavoitteensa oli euthumia, joka käännetään usein joko hyväntuulisuudeksi tai iloksi. Yleensä kreikkalaiset käyttivät ”mielenrauhasta” termiä ataraxia, ja mm. Jessica N. Berry on kiinnittänyt huomiota Demokritoksen poikkeavuuteen.

Euthumia ja ataraxia ovat läheisiä käsitteitä. Molempia tavoiteltiin pyrkimällä tietynlaiseen kohtuullisuuteen. Termi ”kohtuullisuus” saattaa olla epätarkka; kyse oli sopusointuisuudesta, oikeasta mitasta, sopivasta määrästä. Joka tapauksessa Demokritoksen säilyneet fragmentit osoittavat selvästi, että iloon tai hyväntuulisuuteen pyrittiin valikoinnin avulla. Metodi ei ole kieltäytyminen tai itseltään kieltäminen, vaan oikeiden, sopivien nautintojen valitseminen.

Joissakin antiikin teksteissä Demokritos kuvataan hulluksi filosofiksi. Olisiko voinut olla toisin? Naurava ja hyväntuulinen on hullu, tietenkin. Suhde hulluuteen oli silti vielä toinen. Antiikin vakavanaurullisissa kirjallisuudenlajeissa vilisi viisaan hullun hahmoja.

En ryhdy tässä tarkempaan oppineeseen – historialliseen tai filologiseen – pohdintaan Demokritoksen teksteistä. Haluan tuoda vain esiin muutamia näkökulmia ja kysymyksiä.

Tärkeää on huomata, että hyväntuulisuus ei ole synnynnäinen, aina meissä pysyvä ominaisuus; se on mahdollisuus ja tila, joka täytyy saavuttaa. On siksi hyvä kysyä, miten voimme hyväntuulisuuden saavuttaa. Mitä meidän täytyy tehdä itsellemme, mitä itsestämme poistaa, millaisia valintoja tehdä?

Vaikka onnistuisimme joskus saavuttamaan hyväntuulisuuden, se saattaa olla vaikea säilyttää. Olosuhteet ovat joskus rumia ja ikäviä. Ne tekevät meistä helposti katkeria tai vihaisia. Miten säilyttää hyväntuulisuus?

Näen hyväntuulisuuden arvokkaana. Ilman hyväntuulisuutta ajatuksemme ovat raskaita, liian raskaita; ne vetävät meidät alas. Hyväntuulisuus auttaa ajattelemaan, näkemään ilman katkeruuden sumua. Se on siis yksi luovuuden ehto, ainakin sitä siivittävä voima. Varmasti tätä tarkoitti Fernando Savater todetessaan, ettei hänellä ole joviaalisuuden filosofiaa, mutta hänellä on filosofia joviaalisuuden ansiosta.

Hyväntuulisuus ei ole ”positiivisuutta”, pelkästään valon katsomista, vaan oman kyvykkyytensä, voimansa, säilyttämistä ja käyttämistä myös ikävissä tilanteissa. Se ei merkitse sitä, että ei sure, vaan ilon löytämistä surunkin keskellä.

Demokritoksen mukaan hyväntuulisuuden voi saavuttaa valikoimalla, tekemällä valintoja. Sanoisin, että hyväntuulisuus on ainoa, jonka ansiosta voimme tehdä valintoja. Katkeruuden ja kaunan myrkyttämä voi toimia vain yhdellä tavalla. Katkerista tulee yksiviivaisia; he tekevät vain yhtä ja aina samalla tavalla: he myrkyttävät.

Ihmiset tuntuvat monesti ajattelevan sitä, missä he olisivat onnellisia. Kyse ei ole silti siitä, mihin asetan jalkani, vaan miten sen asetan: tallaanko alleni vai onko askeleeni hilpeä tanssiaskel.