Yhteisö

Muotoilen aluksi periaatteen, jota kutsun antropologiseksi pääsäännöksi. Nimitys johtuu siitä, että sen avulla yritetään tuoda esiin jotain ihmisen toiminnan ja ajattelun luonteesta. Muotoilu on seuraavanlainen: Jos ja kun aletaan puhumaan jostakin asiasta, se johtuu joko siitä, että asiasta on alettu tehdä ongelmaa tai siitä, että puhutusta asiasta on puutetta, sitä kaivataan.

Nykyisin puhutaan paljon yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä. Monta kertaa siitä puhutaan puuttuvana, kaivattuna asiana, nostalgian kohteena. Myös filosofit ovat palanneet monta kertaa kysymykseen yhteisöstä viimeisten vuosikymmenien aikana, toisen maailmansodan jälkeen. Teema on selvästi esillä ranskalaisessa ajattelussa: yhteisöstä ovat eri tavoin puhuneet mm. Bataille, Blanchot ja Derrida. Filosofit eivät ole puhuneet yhteisöstä pelkästään puuttuvana asiana; he ovat alkaneet tehdä uusia, erilaisia kysymyksiä, tehdä yhteisöstä ongelmaa, problematisoida yhteisöön liittyviä käsityksiämme ja kategorioitamme.

Yhteisöt ja ryhmät ovat muodostuneet ongelmaksi, koska niiden on koettu synnyttävän ikäviä ja kauheita vaikutuksia. Sosiologit ovat aina katsoneet yhteisöä, tuoneet esiin sen kontrolloivia vaikutuksia, vaikka ovatkin lähtökohtaisesti selittäneet kaiken inhimillisen yhteisöllisyydestä käsin. Toinen maailmansota todisti kauheuden: Ihminen tekee ryhmiä, yhteisöjä, jotka eivät vain väkivaltaisesti sulje pois toisia ryhmiä, vaan pyrkii myös hävittämään nämä ryhmät. Yhteisön muodostama ”me” on yhteisten arvojen ja totuuksien puolustamista veriseen loppuun saakka.

Tästä syystä tunnen epäluuloisuutta, kun nykyisin puhutaan yhteisöllisyydestä arvona. Ihmiset eivät tiedä mitä he kaipaavat, kun he kaipaavat loputonta solidaarisuutta yhteisöä kohtaan. He eivät arvaa ”meidän” syvää väkivaltaisuutta, kun siinä on kyse yhteisestä identiteetistä.

Yhteisö voi olla muutakin kuin side ihmisten välillä – side, joka yhdistää ja sitoo ihmiset toisiinsa ja omaan identiteettiinsä sekä omaan paikkaansa ryhmän hierarkiassa. Yhteisö synnyttää myös päinvastaisia, vapauttavia vaikutuksia. Olen itse puhunut ystävyyden mahdollisuudesta ja sen yhteydestä oppimiseen.

Lainaan käyttööni G.Agambenin käsitteen tuleva yhteisö ( la comunita che viene ) vieden ajatuksiani omaan suuntaani. En tahdo vääristellä Agambenin ajatuksia, mutta painotan varmaankin jotain muuta kuin italialainen ajattelija. Tuleva yhteisö ei ole ryhmä, mikä tahansa ryhmä. Me kuulumme punapaitaisten tai valkonaamaisten ryhmään – siinä on kyse ominaisuuksista, jotka yhdistävät, identiteetistä. Tuleva yhteisö on ilman ominaisuuksia olevien; se ei ole kuulumista ryhmään, vaan luomista. Tulevaa yhteisöä yhdistää luominen, prosessi, tuleminen, ei yhteiset ominaisuudet eivätkä edes yhteiset arvot.

Tällaisen tulevan yhteisön ”me” ei ole etukäteen olemassa; ”me” ei ole olemassa ennen tekemistä, valintoja, ajattelua. Tulevassa yhteisössä yhteistä on kysymys, etsintä. Yhteisö ei ole vain tuttuun, turvalliseen ja tiedettyyn sitoutumista tai valmiiden mallien ja kategorioiden kautta ymmärtämistä. Minä en välttämättä ole yhteisön oma, sen omaisuutta. Ihmiset voivat olla valmiita, avoimia, kohtaamaan toisensa ilman aseita, ilman valmiita malleja. Silloin ihmiset voivat synnyttää jotain epätodennäköistä ja odottamatonta: silloin yhteisö on synnytyksen paikka.