Hernándezin kysymys

(Miguel Hernández)

Miguel Hernández kirjoitti:

Vain se joka rakastaa, lentää. Mutta kuka rakastaa niin

että on kuin kevein ja pakenevin lintu?

Mies joka joutui hukkaan puhuu

Miten voisi välttää joutumasta hukkaan? Eikö ole niin, että hukka perii? Kun ponnistaa kohti jotain, kun tahto vaatii jotain hyvettä, se on häviämistä pyrkimyksessä hyveeseen. Jokin meissä kuolee, häviää ja tuhoutuu, jos luomme itseämme. Päämäärä ei ole pitkä ikä, maine eikä kunnia. Ratkaisevaa on kyky uhrata nämä asiat pyrkimyksessä hyveeseen. Hyveellisyys – pyrkimys siihen – on sankaruutta. Ja sankaruuden seuraus ei ole mitalli rinnassa; se on joutumista hukkaan, häviämistä. Jos meistä on johonkin, emme sano: ”Iso paha hukka.” Me nauramme.

My Own Private Idaho - Isien haudat

(River Phoenix elokuvassa My own private Idaho)

Gus Van Santin My own private Idaho (1991) on yhä erikoinen elokuva. Se ei etene lineaarisesti, kerro yhtä yhtenäistä tarinaa, vaikka sellainen kulkeekin kaiken alla: joku etsii kotia, perhettään. Elokuva on halkeileva, moniosainen runo. Se on polveileva ja harhaileva, silti tiivis ja hiottu. Saman, yhteen maailmaan sijoittuvan osion sisälläkin se repeilee, hajottaa lajin lakeja. Samaan hengenvetoon sisällytetään dokumentaarista aineistoa ja shakespearelaista draamaa.

Mike Waters (River Phoenix), narkolepsiasta kärsivä prostituoitu etsii äitiään. Scott Favor (Keanu Reeves), hänen ystävänsä, on hylännyt rikkaan isänsä, lyöttäytynyt laitapuolen kulkijoihin, varkaisiin ja huoriin. Alamaailman kuningas, väärä kuningas eli narri, Bob Pigeon (William Richert), on Scottin sanojensa mukaan hänen oikea isänsä. Gus Van Sant yhdistää nämä tarinat inspiraation lähteinään William S. Burroughsin cut up –tekniikka ja Orson Wellesin Chimes at Midnight.

Tietenkään Mike ei löydä äitiään, tietenkin Scottin isä kuolee, ja Scott muuttaa tapansa, palaa perheensä piiriin isänsä paikalle ja kääntää selkänsä Bobille, alamaailman kuninkaalle niin kuin kuningas Henry IV käänsi selkänsä Falstaffille. Scottin sanat ovat suoraan Shakespearelta: ”Minä en tunne sinua, vanha mies.”

My own private Idaho panee minut kysymään, pitäisikö filosofian ja elokuvan välisen suhteen muuttua. Filosofia, ajattelu, lähestyy elokuvia niin kuin runojakin tulkitakseen niitä ja vetääkseen niistä esiin ideoita tehden näistä ideoista filosofisia. Haluaisin osata suhtautua Gus Van Santin elokuvaan toisin, osata ottaa sen elokuvana ja tehdä ajattelusta elokuvallisempaa.

Tässä niin kuin monissa muissakin Gus Van Santin elokuvissa henkilöiden maailman keskipisteessä on perhe – oikea perhe, tehty perhe, kuvitteellinen ja todellinen perhe. Perheen ideaa ei voi käsitteellistää, muotoilla filosofiseksi ajatukseksi; se on puhtaan kuvallinen, elokuvallinen, konkreettinen – se on jotain henkilöiden aistimuksissa, heidän tavassaan olla, vaeltaa ja eksyä. Perhe ei ole hyvä eikä paha; se on luonnollisia verisiteitä ja samalla se on jotain kuviteltua ja kaivattua. Voit palata kotiisi, mutta vain pettäen ”todellisen” perheesi.

Entä jos filosofia oppisi luomaan käsitteitä, jotka olisivat niin kuin Gus Van Santin ”perhe”? Silloin käsite ei sanoisi mikä on hyvää ja mikä pahaa, se ei sanoisi mitä on, vaan viiltelisi kanvaasia ja sitä kautta meitä ja maailmaa, panisi kokemaan toisin keston, hetken, pilvien liikkeen.  

Kun Scott on hautaamassa isäänsä, hänen hylkäämänsä alamaailma vietää rinnalla toisia, karnevalistisia hautajaisia, joissa haudataan hänen toista isäänsä, Bobia, mutta symbolisessa mielessä myös entistä Scottia, joka kulki heidän rinnallaan. Mike ei löydä äitiään, menettää Scottin.

Lopussa Mike seisoo taas samalla tiellä, jolla on hän on ollut ennenkin. Hän on samassa labyrintissä, samassa välitilassa. Mike on kodittomana autiomaassa, jonka yllä pilvet liikkuvat niin kuin unessa, johon hän taas vajoaa niin kuin repeämään hänen olemassaolonsa sydämessä. Jokin minussa palaa tuhkaksi näiden kuvien kautta. Pakko keksiä, miten tehdä itsestään feenikslintu.

Voitto ja häviö

(Michel de Montaigne)

Voiko voittaa itsensä? Ja kuka silloin häviää?

Michel de Montaigne sanoi, että tunsi olevansa ylpeämpi itsensä voittamisesta kuin vastustajan voittamisesta. Jos hän olisi vain murskannut vastustajan argumentin, osoittanut tyhjäksi toisen järkeilyt, se ei olisi ollut yhtä suuri voitto kuin kyky kumartaa toisen järjen edessä. Joskus luopuminen ja omaan itseen kohdistunut kritiikki voi olla voitto.

Montaignen voitto merkitsee voittoa itsestä, omasta halusta hallita, voittaa, olla parempi. Tällaista voittamista sanottiin ennen itsensä hallitsemiseksi. Oli aikoja, jolloin ajateltiin, että näin pitää osata hallita itseään voidakseen hallita muita. Muussa tapauksessa hallitsijasta tulee tyranni.

Montaigne tekee enemmän: luopuu hallitsemisesta. Hän ei hallitse itseään hallitakseen muita; voitto merkitsee kykyä, voimaa ja rohkeutta luopua halusta dominoida toista. Hänen eleensä on jalo, mutta samalla vaatimattomampi kuin Prosperon luopuminen taikavoimistaan. Se ei ilmene rituaalisena salatiedon upottamisena mereen ja Arielin vapauttamisena; sen ilmaisu on pikemminkin pieni kohtelias kumarrus tai vaikeneminen.

Jos voittaa näin itsensä, kuka häviää? Monta kertaa meidät asetetaan peleihin ja meidän odotetaan pelaavan peliä. Jos voitan itseni, en osallistu peliin odotetulla tavalla ja se joka häviää, on pelin ohjaaja, se joka odottaa minun pelaavan. Tietenkin se jokin on myös osa minua – todellakin voitan jotain itsessäni...

Irti itsestä

(Cristóbal Serra 1922-2012)

(Anja-Helena Kärkkäiselle)

Paavo Haavikko kirjoitti: ”Kirjoitan itseäni irti itsestäni.” Monet ovat yrittäneet samaa, myös minä. Kirjoittamisen ja muun älyllisen ponnistelun, esimerkiksi filosofoimisen, tarkoitus voi olla päästä irti itsestään.

Ei tämä silti ole kovin yksinkertainen lause. Mitä merkitsee irtaantuminen itsestään? Mitä merkitsee itse? Tähän sanaan ”itse” tartun syksyllä, kun otsikkona on Oma itse: prosessi. Kirjoittamisen ja oman itse teema on mukana, kun aiheena on Käänteinen ekonomia ja kokemus.

On helppo käsittää, että joku tahtoo irti jostakin. Mutta omasta itsestään? Silti Haavikko ei ole outo eikä hän ole yksin. Mitä muuta buddhalaiset ovat yrittäneet kuin päästä irti itsestään? Irtaantuminen on irtaantumista jostakin valmiista, annetusta – itseen kirjoitetusta, siihen kirjaantuneesta. Samalla se voi olla toisensuuntainen liike: ihminen irrottaa itsestään jotain, kaavan tai vanhan mielikuvien sikermän. Irtaantuminen on perimmiltään  mahdollistamista. Ihminen ei enää kysy pelkästään, kuka on, vaan asettuu itsensä eteen toisella tavalla, etäisyyttä luoden ja kysyy: Mitä voin tehdä itsestäni?

Kun kirjoittaa, ei vain pane sanoja paperille, luo teosta; samalla tekee asioita itselleen. Siksi se on mielenkiintoista: siinä vaikuttaa itseensä, tekee itseään. Samasta syystä on mukana koko ajan halu lopettaa, keskeyttää kirjoittaminen lopullisesti, tehdä jotain muuta, tehdä toisella tavalla, kirjoittamatta.

Hiljaisuuden lisäksi tarvitsee sanoja. Niitä tarvitsee kumppaniksi, joka pitää kädestä ja valaisee tietä. Monta kertaa ne eivät ole omia sanoja, omia mutinoita, vaan joidenkin etäisten sieluntovereiden kirkkaita sanoja, jotka kantavat. Siksi tahdon pitää nyt mukanani näitä Cristóbal Serran sanoja:

Teit hyvin vapauttaessasi itsesi kuolleesta kirjaimesta ja kääntyessäsi henkiseen laiskuuteen. On tietty laiskuuden resepti, välttämätön hengen terveydelle. Joka ei toimi reseptin mukaisesti on tarttuvan taudin uhri. Säilytä siis koskemattomana laiskuutesi tietoisena siitä että olet varjeltu.