Voitto ja häviö

(Michel de Montaigne)

Voiko voittaa itsensä? Ja kuka silloin häviää?

Michel de Montaigne sanoi, että tunsi olevansa ylpeämpi itsensä voittamisesta kuin vastustajan voittamisesta. Jos hän olisi vain murskannut vastustajan argumentin, osoittanut tyhjäksi toisen järkeilyt, se ei olisi ollut yhtä suuri voitto kuin kyky kumartaa toisen järjen edessä. Joskus luopuminen ja omaan itseen kohdistunut kritiikki voi olla voitto.

Montaignen voitto merkitsee voittoa itsestä, omasta halusta hallita, voittaa, olla parempi. Tällaista voittamista sanottiin ennen itsensä hallitsemiseksi. Oli aikoja, jolloin ajateltiin, että näin pitää osata hallita itseään voidakseen hallita muita. Muussa tapauksessa hallitsijasta tulee tyranni.

Montaigne tekee enemmän: luopuu hallitsemisesta. Hän ei hallitse itseään hallitakseen muita; voitto merkitsee kykyä, voimaa ja rohkeutta luopua halusta dominoida toista. Hänen eleensä on jalo, mutta samalla vaatimattomampi kuin Prosperon luopuminen taikavoimistaan. Se ei ilmene rituaalisena salatiedon upottamisena mereen ja Arielin vapauttamisena; sen ilmaisu on pikemminkin pieni kohtelias kumarrus tai vaikeneminen.

Jos voittaa näin itsensä, kuka häviää? Monta kertaa meidät asetetaan peleihin ja meidän odotetaan pelaavan peliä. Jos voitan itseni, en osallistu peliin odotetulla tavalla ja se joka häviää, on pelin ohjaaja, se joka odottaa minun pelaavan. Tietenkin se jokin on myös osa minua – todellakin voitan jotain itsessäni...