tiistai 30. maaliskuuta 2010

Dostojevski ja kosnost

F. Dostojevskin Lempeä luonne kertoo miehestä, joka valvoo kuolleen vaimonsa vierellä ja käy läpi elämäänsä, suhdettaan nuoreen vaimoon. Itseään jalona pitänyt, mutta kyyninen, tyrannimainen panttilainaaja, ottaa nuoren vaimon toivoen tulevansa ymmärretyksi ja rakastetuksi. Hän haluaa kompensaation kaikista vääryyksistä, joita hän on kokenut. Jollain tasolla, ulkoisesti, nainen alistuu, mutta sisällään säilyttää itsenäisyyden eikä muutu tai muokkaudu miehensä toivomalla tavalla. Miehen ajatus ystävyydestä on kieronlainen: hän uskoo, että ystävä pitää kouluttaa ja voittaa.

Nainen sairastuu, ja kun mies suutelee hänen jalkojaan ja tunnustaa rakkautensa vannoen alistuvansa naisen tahtoon, nainen joutuu lopulliseen kriisiin, toivottomuuteen: hän ei halua alistua eikä alistaa. Mies vain palvoo naista, on nyt aikaisemman vastakohta, alamainen. Nainen tekee itsemurhan hyppäämällä ikkunasta. Kun miehen sisäinen monologi lopulta pääsee kulminaatiopisteeseen, hän tajuaa totuuden: nainen on kuollut hänen omistushalun ja tyrannimaisuuden takia.

Lempeä luonne on 50-sivuinen, liian unohdettu mestariteos, joka paljastaa toimintaan kyvyttömän uneksijan vaarallisuuden, koska hänestä tulee tyranni, omistushalun ruumiillistuma, joka tahtoo muokata toisen mielensä mukaiseksi, ei anna hänelle tilaa hengittää, vapautta olla, tulla sellaiseksi kuin haluaa, elää omaan elämäänsä.

Kertomus päättyy rajuihin, epätoivoisiin sanoihin: ”Oi, sokea voima! Oi luonto! Ihminen on yksin maan päällä. Onko maassa yhtään elävää ihmistä? huusi venäläinen sankari. Minä huudan samoin, vaikka minä en ole sankari eikä kukaan vastaa huutooni. Sanotaan että aurinko antaa elämän maan päälle. Aurinko nousee ja – katso sitä, eikö se ole kuollut? Kaikki on kuollutta ja kaikkialla on kuolleita. Ihmiset ovat yksin – ja hiljaisuus heidän ympärillään – tämä on maa! Ihmiset, rakastakaa toisianne – kuka sanoi näin? Kenen käsky se oli? Heiluri tikittää kovasti, sydämettömästi. Kello kaksi yöllä. Hänen pienet kenkänsä seisovat pienen vuoteen äärellä niin kuin odottamassa häntä. Ei, vakavasti puhuen, kun he vievät hänet aamulla, mitä minusta tulee?”

Se minkä tässä olen kääntänyt englannista ”sokeaksi voimaksi”, on alkuperäisessä tekstissä sana ”kosnost”. Eri englanninkielisissä käännöksissä sana on käännetty ”lamaannukseksi”, ”liikkumattomuudeksi”, ”välinpitämättömyydeksi”. Ludmila Koehler (Pittsburgin yliopistosta) kommentoi termin käyttöä Dostojevskilla ja toteaa, että se liittyy usein välinpitämättömiin, tunteettomiin ”luonnonlakeihin”, tietynlaiseen kohtalokkuuteen maailmassa ja sen järjestyksessä. Dostojevski vastustaa sellaista materialistista ja mekanistista maailmankatsomusta, joka opettaa vain ”kosnostia”. Hän sanoo, että todellinen filosofia olisi liikkumattomuuden (kosnost) tuhoamista.

Niin kuin varmaan arvaatte, Dostojevski liitti kosnostin tuhoamisen kuolemattomuuteen ja Jumalaan. Sanoisin, että tässä Dostojevski tekee oman perinteensä ja vakaumuksensa mukaisen tulkinnan löydöstään, joka on ”kosnostin kauheus”. Kosnost täytyy tuhota, todellinen filosofia tuhoaa ”kosnostin”, Dostojevski sanoo. Sanoissa tiettyä aggressiivisuutta.

Voisimmeko aloittaa liikkumattomuuden tuhoamisen, tulla oikealla, filosofisella tavalla tuhoisiksi? Vai olemmeko liian lamaantuneita?

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Kiirastorstai

Kiirastorstaina (1.4) vietetään pyhää ja filosofiakahvilaa ei siis pidetä. Aihe (filosofia ja oikeudelliset käytännöt) olisi kyllä tavallaan sopinut ajankohtaan.

Tiistaina tapaamme vielä 30.3. Aiheena Dostojevski ja kosnost.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Pluralismi

Olisi naurettavaa olla jotain muuta kuin pluralisti. Nähdä moninaisuus ja kokea se, uskoa siihen –siinä periaate. (Paras filosofinen ja humoristinen huomautus asiasta: Jumalat ovat kuolleet, mutta he kuolivat nauruun, kun kuulivat että on vain yksi Jumala.)

Pluralismi merkitsee sellaista käsitystä, että jokin muodostuu useista aineksista. Termiä käytetään erilaisissa yhteyksissä: puhutaan kulttuuripluralismista kun viitataan alakulttuureihin jne. Filosofiassa käsitettä käytetään mm. ontologisessa keskustelussa eli se liittyy käsitykseen, että todellisuus muodostuu erilaisista, useista aineksista.

Oman käsitykseni mukaan pluralismi ei ole mikä tahansa ”kanta”, ”näkemys asioiden luonteesta”, vaan se on tapa ajatella – filosofinen tapa ajatella – joka luo erityisen vision maailmasta. Mikä tahansa sana, teko tai ilmiö on monimerkityksinen. Ei ole vain yhtä voimaa, vaan voimien moneus. Ei ole vastakohtia, vaan aste-eroja. Kaikki tämä on olennaista pluralismille.

On monia ajattelutapoja, joita vastaan pluralismi toimii ”vastalääkkeenä”. Esimerkiksi dualistinen ajattelutapa, jonka vaikutuksia ei olla vielä riittävästi tuhottu... Kun ajattelemme dualistisesti, erotamme vastakohdat, vastakkaiset voimat toisistaan, eristämme ne toisistaan. Kun voimat on eristetty toisistaan ja ne eivät voi yhdistyä, asettua kontaktiin, kamppailuun keskenään, estämme näitä voimia toimimasta. Pluralismi johtaa agonismiin ja sitä kautta hedelmällisempään asenteeseen.

Antagonismi on vastakkainasettelua, toisen pitämistä vihollisena. Agonismi (sana tulee kreikan sanasta agon, kamppailu) ei pidä toista vihollisena, vaan vastustajana – ei ole kyse kamppailusta jotakin vastaan, vaan jonkun kanssa. Viimeisinä vuosina agonismista on muodostunut poliittisen ajattelun muoto. Mm. Chanton Mouffe on kommentoinut pluralismin ja agonismin tärkeydestä demokratialle. Tällä poliittisella filosofialla on useita eri lähteitä, mm. Hannah Arendt, joka korosti, että yhteisö yhteiskunta on pluraalinen ja se ilmenee siinä, että ihmisen maailma on ”in between”, ”välissä”. Maailma on se, joka on välissämme ja meitä yhdistää tai erottaa.

En ajattele, että poliittisen perusta on sota, vaan se on myös ystävyys, ts. yhteisö, ryhmä. Nämä ajatukset asetetaan usein vastakkain, mutta ne eivät poissulje toisiaan. Agonismi ja ystävyys ovat yhtäaikaa. Ystävät ovat ryhmä, yhteisö, joka voi yhdessä asettua vastarintaan, siis agonistiseen suhteeseen jonkun kanssa.

Sanotaan, ettei nykyisin ole ”poliittista ystävyyttä”; sen väitetään olevan pelkästään privaattiin maailmaan kuuluvaa. Mutta ystävyys ei ole koskaan, myöskään antiikissa, ollut pelkästään yksityistä tai julkista; se on niiden välissä ja liikkuu molemmissa sfääreissä. Ystävyys löytyy kodin ulkopuolelta, perheen ulkopuolelta, kadulta ja toreilta, siis julkisesta, yhteisestä maailmasta, ei privaatista. Silti se voi olla intiimiä, ilman ns. ”poliittisia ulottuvuuksia”.

Kun maailma, ihmisen maailma, on välissä, se merkitsee, että moninaisuus on jotakin, joka välittyy; se liikkuu välillämme. Minusta siirtyy toiseen jotain ja toisesta minuun. Tämä merkitsee, että moninaisuus merkitsee mahdollisuuksia. Minua ei olla sidottu lopullisesti, ikuisiksi ajoiksi, yhteen annettuun hahmoon, olemukseen tai identiteettiin, vaan minä voin olla monenlaisia asioita: minä olen moninaisuus. Tähän viittasi – näin uskon – Walt Whitman, kun hän kirjoitti: ”Olenko ristiriitainen? Mitä sitten, vaikka olen ristiriitainen? Minä olen moninaisuus.”

Voimme keskustella pluralismista, agonismista, ystävyydestä... Kysymys, jonka heitän ilmaan: Mikä lisäisi moninaisuutta ja mitkä dogmit ja käytännöt sitä vähentävät?

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Pahuus

Lähden liikkeelle yksinkertaisesta muotoilusta. Pahuus on toisen rajoittamista, estämistä, pienentämistä, tuhoamista. Ihmisen onni on olla monta eri asiaa; hänellä on monenlaisia mahdollisuuksia. Jos niitä mahdollisuuksia rajoittaa, estää, se on pahuutta.

Voiko ihminen olla parempi? Suunnilleen näin kysyttiin Michel Foucault´lta. Hän vastasi, ettei tiedä, voiko olla parempi, mutta täytyy voida olla onnellisempi. Vaikka Foucault puhui vähän onnellisuudesta, hän kehitti melkein salassa onnellisuuden etiikkaa. Mutta yhteiskunta ei siedä onnellisuutta. Se tai tuo henkilö tai ryhmä ei saa olla onnellisia. Ei se mitään, jos he vähän nauttivat, siitä he kyllä saavat rangaistuksen, kivun ja säryn. Nuoruus menee ohi. Mutta jos vielä vanhanakin nauttii, jos homoseksuaali on onnellinen tai jotain vastaavaa... Sitä ei siedetä.

Tämä kysymys onnellisuudesta ja toisaalta mahdollisuuksien vähentämisestä johtaa minut häiritsevään ajatukseen. Yhteiskunta on jollakin perusteellisella tavalla paha. En ole taipuvainen ajattelemaan, että valta on sinänsä paha – tämän olen toistanut monta kertaa. Mutta tässä oudossa, kaunaisessa, kierossa tavassa haluta estää onnellisuus on pahuutta.

Ajatus on silläkin tavalla häiritsevä, että pahuus ei ilmaannukaan eteemme hirviömäisinä yksilöinä, huikeina ja värikkäinä demoneina, Pimeyden Ruhtinaana tai Transsilvanian kalpeana ja kiehtovana kreivinä. Pahuus on kasvotonta, harmaata niin kuin totesi Hannah Arendt.

1900-luku opetti meille läksyjä tästä harmaudesta. Keskitysleireillä siirryttiin hygieenisempiin menetelmiin sen jälkeen, kun Heinrich Himmler oli ollut läsnä joukkoteloituksessa Minskissä elokuussa 1941 ja hänen uniformulleen räiskähti aivoja. Hän muuttui harmaaksi, ja hänen avustajansa täytyi syöksyä apuun, jottei mies kaatuisi.

Hygienia ja leirien työntekijöiden henkinen rauha kiinnostivat Himmleriä, mutta erityisen mielenkiinnon ja pohdinnan aihe oli rodunjalostus. Himmler oli kiitollinen kokemuksistaan kanafarmarina, koska tässä työssä hän totesi oppineensa jalostuksen alkeet.

Käytännöllinen kysymys, joka pahuuden olemassaolosta ja toteamisesta seuraa, on seuraava: Miten voisimme vähentää pahuutta maailmasta? Siinä ei auta syyllisen etsiminen, rankaiseminen – nämä keinot, jotka niin hyvin hallitsemme. Voisimme yrittää tappaa Himmlerin tapaisen, jos eteemme tulisi. Mutta ennen kaikkea olisi hyvä olla antamasta tilaa himmlereille. Pahuutta vähennetään, kun lisätään hyvää. Sitä lisätään lisäämällä onnellisuuden mahdollisuuksia, tilaa onnellisuudelle.

Minun lapsellinen toiveeni on siis, että lisäisimme rauhan kulttuuria, loisimme rauhan ja dialogin kulttuuria väkivallan kulttuurin tilalle. Olen epäileväinen, mutta epäily ei ole sama asia kuin toivottomuus. Ihminen epäilee, koska hänellä on toivoa. On vain kysyttävä, mistä toiveista on syytä pitää kiinni. Jotkut toiveet – myös onnellisuudesta – voivat olla vaarallisia. Meidän halutaan toivovan, meidän tiedetään toivovan ja sitä voi käyttää hyväksi. René Char puhui sodan jälkeen yhä elävästä fasismin vaarasta ja totesi, että sen Troyan hevonen on sana onnellisuus.

Char ei silti olisi ikinä luopunut sanasta toivo, joka oli hänelle vastarinnan synonyymi. Mutta onko meillä toivoa, jos emme näe pahuutta, kun se naamioituu harmaata seinää vasten? Näemmekö sitä, kun se hiipii luoksemme sanoen lupaavansa onnea? Eikö se lupaa meille luvatonta nautintoa, koska nautimme toisten estämisestä, toisten onnen särkemisestä?

Kun pohdimme pahuuden ongelmaa, se ei ole sama ongelma kuin se oli teologeille. Teologit ovat ihmetelleet kärsimystä ja pahuutta, koska lähtökohtaisesti Jumala on hyvä ja kaikkivaltias ja siitä seuraa tämä hämmentynyt kysymys: Miksi Jumala sitten sallii kärsimyksen, miksi pahuuden? Minulle pahuuden ongelma on toinen; se ei koske sen alkuperää eikä olemusta, vaan taistelua. Miten paljon voi sallia itselleni olla paha taistellessani pahuutta vastaan?

Kun puhumme pahuudesta ja hyvyydestä, puhumme olennaisesta asiasta: moraalista. Millaisen moraalin haluamme? Millaista moraalia vaadimme? Oma näkemykseni on nykyisin, että vain anteliaisuudella on tulevaisuutta. Sillä on myös pitkä menneisyys: ihminen on auttanut apuatarvitsevaa, suojellut ja varjellut haavoittuvaa, pientä. Hyvyys on anteliaisuutta: se antaa jotain lisää, rikastaa, tekee mahdolliseksi, mutta myös suojelee, auttaa.

Millaiset ovat siis pahuuden kasvot? Kasvot eivät ilmaise mitään; ne ovat täysin neutraalit. Kasvojen neutraalisuus on täydellistä. Kasvot ovat tyhjyys ja kuilu. Kun katsomme niitä, tajuamme, että niihin siirtyy jotain ympäristöstä niin kuin ne olisivat pimeydestä tuotu peili. Niihin siirtyy mitä meissä on, mitä me siihen ammumme, ja samalla ne heijastavat takaisin maailmaan saman energian, meistä lähteneen säteen.

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Miten lukea filosofeja?

Kun yrittää ymmärtää lukemaansa, on hyvä lukea kaikki mahdollinen, kokonaan ja
yrittää ymmärtää ongelma ideoiden ja käsitteiden ”takana” tai niiden sisällä. Pitäisi olla redusoimatta ajattelua. On monenlaisia perusvirheitä, tapoja redusoida, vähentää ja tiivistää: 1. Luodaan teoria tai systeemi, vaikka sitä ei olisi. 2. Monimutkainen, vivahteikas, rikas ajattelu redusoidaan muutamaksi abstraktiksi käsitteeksi tai vielä surkeammassa tapauksessa iskulauseiksi.

Kun lukee filosofista tekstiä, on syytä miettiä, mihin filosofiaa voisi käyttää, miten sen saisi vielä toimimaan. Ilmaisu ei ole sattumanvarainen. Monta kertaa tuntuu, että filosofia on turhaa; se ei anna meille mitään. Jälleen kerran voi sanoa, että vika voi olla sekä filosofiassa että meissä. Tällä kertaa kiinnitän huomiota meihin, siihen mitä me voimme tehdä.

Kun luen Bahtinia tai Herakleitosta, viimeinen tavoite ei ole ajatella samoja asioita kuin Bahtin ja Herakleitos; se olisi toistamista, Bahtinin ja Herakleitoksen puheen jatkuvaa virtaa päässäni. Tarkoitus tai tavoite on oppia ajattelemaan samalla tavalla, yhtä hullusti tai villisti tai vapaasti. Tätä ei opi imitoimalla, vaan käyttämällä heidän ajatuksiaan, heidän lauseitaan, kokeilemalla niitä, viemällä ne toiseen ympäristöön, maisemaan, kontekstiin. Tämä merkitsee – merkitsisi – sitä, ettei heitä lueta auktoriteetteina, mestareina, totuuden haltijoina, vaan inspiraation lähteinä. Vain näin testautuu kunkin ajattelijan ajankohtaisuus.

Lukeminen on dialogia, joka muuttuu historian kuluessa. Meidän kysymyksemme eivät ole samat kuin Platonin. Platon ajattelisi tänään toisin, toimisi toisin, kysyisi eri tavalla. Meidän Platon on eri kuin keskiaikaisten ajattelijoiden Platon. Sen pitäisi olla toinen.

Nämä ovat yleisiä huomioita filosofien lukemisesta. Haluaisin kiinnittää huomiota yhteen yksityiskohtaan: hitauteen. On hyvä lukea hitaasti. On hyvä edetä hitaasti, palata taaksepäin, lukea jotain muuta ja palata sitten uudestaan tekstiin. On hyvä tehdä hitaasta lukemisesta harjoitus, tähdätä siihen, että luetusta ei tule vain lisä meidän sitaattikokoelmaamme, lisävarustus oppineisuuden osoittamista varten.

Hitaan lukemisen tarkoitus ei ole pelkästään perusteellisempi sisäistäminen, vaan pitkä, välillä tuskallinen, harjoitus itsensä kanssa. Parhaimmillaan lukeminen opettaa meitä eli muuttaa meitä, antaa meille kokemuksen, jonka kautta meidän ethos, olemisen tapa, muuttuu.

Esimerkiksi Hannah Arendtin kirjan Between Past and Future johdantoluku, The Gap between Past and Future on teksti, jonka lukeminen – hidas lukeminen – opettaa monia asioita ei pelkästään sisältönsä, vaan myös kirjoittajan tyylin, asenteen ansiosta. Arendt asettaa itselleen ja maailmalle kysymyksen ajattelun paikasta nykyajassa, toisen maailmansodan jälkeisessä, todellisuudessa. Hän pohtii vapauden, poliittisen ja vastarinnan merkitystä ja luonnetta. Kysymyksiä, jotka vieläkin synnyttävät eräänlaista resonanssiaa meidän sisällä.

Toinen teksti, jota en vain aina lue uudelleen, vaan pidän koko ajan edessäni on René Charin johdantoruno teokseen Le poeme pulvérisé, tarkemmin sanottuna ensimmäinen, salamankaltainen ensimmäinen lause: ”Miten elää ilman tuntematonta edessämme?” (Comment vivre sans inconnu devant soi?) Tämän lauseen märehtiminen on kaikkein filosofinta mitä voin tehdä ja samalla tämä prosessi – märehtivä lukeminen, itsensä edessä pitäminen – opettaa lukemaan.

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Pastoraalinen valta, identiteetti ja henkinen ohjaus

Hyvin varhaisessa vaiheessa kristityt ryhmät alkoivat luoda sellaisia käytäntöjä, joissa ryhmän jokainen jäsen joutui erityisen huomion – tiedollisen ja moraalisen tutkinnan kohteeksi. Ihmisen kuului tunnustaa syntinsä, avautua henkiselle ohjaajalle, joka toimi oppaana ja anteeksiantajana. Näistä käytännöistä muotoutui myöhemmin rippittäytymisrituaali. Tunnustamisen alistaa yksilön pastorin, siis paimenen, valtaan; hänen on paljastettava itsensä ja toteltava.

Foucault puhui pastoraalisesta vallasta; sellaisesta hallitsemisen tavasta, joka kiinnittää erityishuomiota yksilöön, mutta myös kokonaisuuteen. Pastori hoitaa koko laumaa, mutta tekee sen huomioiden jokaisen yksilön erikseen. Tunnustukset, antautuminen henkiseen ohjaukseen, pastoraalinen valta ovat vaikuttaneet siihen miten meitä hallitaan. Meitä ei ohjata ja hallita vain normien avulla, vaan myös tällaiset tekniikat, joiden avulla meihin vaikutetaan ja joiden kautta vaikutamme itseemme, ovat tärkeitä hallitsemisen käytännöissä.

Yksi tämän hallitsemistavan seurauksista on ollut identiteetin rakentamisen välttämättömyys, sen toivottavuus, sen haluttavuus. Kun ihminen tunnustaa tekonsa ja ajatuksensa, tutkii niitä perinpohjin, hän ilmaisee, kuka hän on.

Ihmisten paimentamisen, pastorin, siis paimenen teema on muinainen: siitä löytyy jälkiä egyptiläisistä ja kreikkalaisista kirjoituksista, tietenkin myös Raamatusta, varsinkin Uudesta Testamentista. Mielenkiintoista on huomata, että se on keskeinen teema 1500-luvun ”valtio-opillisissa”, hallitsemisen taitoa koskevissa kirjoituksissa.

Hallitsemisen järki tai hallitsemisen taito perustuu siihen, että hallittava ei antaudu vain tottelemaan, vaan myös aktiivisesti tekee itsestään tiedon kohteen – paljastaa ja tunnustaa. Näin hallitseminen muuttuu muuksi kuin ruoskimiseksi; se on yllytystä ja ohjaamista: ihminen pannaan hallitsemaan itse itseään, tekemään identiteetistään lain.

Kun paimentaminen sitoo ihmisen omaan identiteettiinsä sillä on sekä poliittiset että moraaliset seuraukset. Identiteetin politiikan sisältö on tämä: sinä olet mitä olet, et muuta etkä voi olla muuta. Identiteetti kaventaa politiikan aluetta, kenttää, muuttaa sen juridiseksi prosessiksi ja peliksi, joka koskee teknisten tai taloudellisten päätösten tekoja; sillä ei ole mitään tekemistä toivon tai toiveen kanssa, vaikka meissä yhä eläisi varjomaisena toive olla jotain muuta, olla toisin. Identiteettiin sitomisella on moraalinen seuraus. Meidän tehtävämme on tietää, keitä olemme, ei mitä voisimme olla. Tämä tietämisen, tiedon, korostaminen mitätöi moraalin, joka ajattelee sitä mitä voisi olla, ei sitä mitä on.

Identiteetit voivat olla murhaavia niin kuin sanoo Amin Maalouf; se panee meidät jakamaan maailman meihin ja muihin. Mutta identiteetti myös kesyttää meidät, tekee meistä hallittavia.