Dostojevski ja kosnost

F. Dostojevskin Lempeä luonne kertoo miehestä, joka valvoo kuolleen vaimonsa vierellä ja käy läpi elämäänsä, suhdettaan nuoreen vaimoon. Itseään jalona pitänyt, mutta kyyninen, tyrannimainen panttilainaaja, ottaa nuoren vaimon toivoen tulevansa ymmärretyksi ja rakastetuksi. Hän haluaa kompensaation kaikista vääryyksistä, joita hän on kokenut. Jollain tasolla, ulkoisesti, nainen alistuu, mutta sisällään säilyttää itsenäisyyden eikä muutu tai muokkaudu miehensä toivomalla tavalla. Miehen ajatus ystävyydestä on kieronlainen: hän uskoo, että ystävä pitää kouluttaa ja voittaa.

Nainen sairastuu, ja kun mies suutelee hänen jalkojaan ja tunnustaa rakkautensa vannoen alistuvansa naisen tahtoon, nainen joutuu lopulliseen kriisiin, toivottomuuteen: hän ei halua alistua eikä alistaa. Mies vain palvoo naista, on nyt aikaisemman vastakohta, alamainen. Nainen tekee itsemurhan hyppäämällä ikkunasta. Kun miehen sisäinen monologi lopulta pääsee kulminaatiopisteeseen, hän tajuaa totuuden: nainen on kuollut hänen omistushalun ja tyrannimaisuuden takia.

Lempeä luonne on 50-sivuinen, liian unohdettu mestariteos, joka paljastaa toimintaan kyvyttömän uneksijan vaarallisuuden, koska hänestä tulee tyranni, omistushalun ruumiillistuma, joka tahtoo muokata toisen mielensä mukaiseksi, ei anna hänelle tilaa hengittää, vapautta olla, tulla sellaiseksi kuin haluaa, elää omaan elämäänsä.

Kertomus päättyy rajuihin, epätoivoisiin sanoihin: ”Oi, sokea voima! Oi luonto! Ihminen on yksin maan päällä. Onko maassa yhtään elävää ihmistä? huusi venäläinen sankari. Minä huudan samoin, vaikka minä en ole sankari eikä kukaan vastaa huutooni. Sanotaan että aurinko antaa elämän maan päälle. Aurinko nousee ja – katso sitä, eikö se ole kuollut? Kaikki on kuollutta ja kaikkialla on kuolleita. Ihmiset ovat yksin – ja hiljaisuus heidän ympärillään – tämä on maa! Ihmiset, rakastakaa toisianne – kuka sanoi näin? Kenen käsky se oli? Heiluri tikittää kovasti, sydämettömästi. Kello kaksi yöllä. Hänen pienet kenkänsä seisovat pienen vuoteen äärellä niin kuin odottamassa häntä. Ei, vakavasti puhuen, kun he vievät hänet aamulla, mitä minusta tulee?”

Se minkä tässä olen kääntänyt englannista ”sokeaksi voimaksi”, on alkuperäisessä tekstissä sana ”kosnost”. Eri englanninkielisissä käännöksissä sana on käännetty ”lamaannukseksi”, ”liikkumattomuudeksi”, ”välinpitämättömyydeksi”. Ludmila Koehler (Pittsburgin yliopistosta) kommentoi termin käyttöä Dostojevskilla ja toteaa, että se liittyy usein välinpitämättömiin, tunteettomiin ”luonnonlakeihin”, tietynlaiseen kohtalokkuuteen maailmassa ja sen järjestyksessä. Dostojevski vastustaa sellaista materialistista ja mekanistista maailmankatsomusta, joka opettaa vain ”kosnostia”. Hän sanoo, että todellinen filosofia olisi liikkumattomuuden (kosnost) tuhoamista.

Niin kuin varmaan arvaatte, Dostojevski liitti kosnostin tuhoamisen kuolemattomuuteen ja Jumalaan. Sanoisin, että tässä Dostojevski tekee oman perinteensä ja vakaumuksensa mukaisen tulkinnan löydöstään, joka on ”kosnostin kauheus”. Kosnost täytyy tuhota, todellinen filosofia tuhoaa ”kosnostin”, Dostojevski sanoo. Sanoissa tiettyä aggressiivisuutta.

Voisimmeko aloittaa liikkumattomuuden tuhoamisen, tulla oikealla, filosofisella tavalla tuhoisiksi? Vai olemmeko liian lamaantuneita?