Pluralismi

Olisi naurettavaa olla jotain muuta kuin pluralisti. Nähdä moninaisuus ja kokea se, uskoa siihen –siinä periaate. (Paras filosofinen ja humoristinen huomautus asiasta: Jumalat ovat kuolleet, mutta he kuolivat nauruun, kun kuulivat että on vain yksi Jumala.)

Pluralismi merkitsee sellaista käsitystä, että jokin muodostuu useista aineksista. Termiä käytetään erilaisissa yhteyksissä: puhutaan kulttuuripluralismista kun viitataan alakulttuureihin jne. Filosofiassa käsitettä käytetään mm. ontologisessa keskustelussa eli se liittyy käsitykseen, että todellisuus muodostuu erilaisista, useista aineksista.

Oman käsitykseni mukaan pluralismi ei ole mikä tahansa ”kanta”, ”näkemys asioiden luonteesta”, vaan se on tapa ajatella – filosofinen tapa ajatella – joka luo erityisen vision maailmasta. Mikä tahansa sana, teko tai ilmiö on monimerkityksinen. Ei ole vain yhtä voimaa, vaan voimien moneus. Ei ole vastakohtia, vaan aste-eroja. Kaikki tämä on olennaista pluralismille.

On monia ajattelutapoja, joita vastaan pluralismi toimii ”vastalääkkeenä”. Esimerkiksi dualistinen ajattelutapa, jonka vaikutuksia ei olla vielä riittävästi tuhottu... Kun ajattelemme dualistisesti, erotamme vastakohdat, vastakkaiset voimat toisistaan, eristämme ne toisistaan. Kun voimat on eristetty toisistaan ja ne eivät voi yhdistyä, asettua kontaktiin, kamppailuun keskenään, estämme näitä voimia toimimasta. Pluralismi johtaa agonismiin ja sitä kautta hedelmällisempään asenteeseen.

Antagonismi on vastakkainasettelua, toisen pitämistä vihollisena. Agonismi (sana tulee kreikan sanasta agon, kamppailu) ei pidä toista vihollisena, vaan vastustajana – ei ole kyse kamppailusta jotakin vastaan, vaan jonkun kanssa. Viimeisinä vuosina agonismista on muodostunut poliittisen ajattelun muoto. Mm. Chanton Mouffe on kommentoinut pluralismin ja agonismin tärkeydestä demokratialle. Tällä poliittisella filosofialla on useita eri lähteitä, mm. Hannah Arendt, joka korosti, että yhteisö yhteiskunta on pluraalinen ja se ilmenee siinä, että ihmisen maailma on ”in between”, ”välissä”. Maailma on se, joka on välissämme ja meitä yhdistää tai erottaa.

En ajattele, että poliittisen perusta on sota, vaan se on myös ystävyys, ts. yhteisö, ryhmä. Nämä ajatukset asetetaan usein vastakkain, mutta ne eivät poissulje toisiaan. Agonismi ja ystävyys ovat yhtäaikaa. Ystävät ovat ryhmä, yhteisö, joka voi yhdessä asettua vastarintaan, siis agonistiseen suhteeseen jonkun kanssa.

Sanotaan, ettei nykyisin ole ”poliittista ystävyyttä”; sen väitetään olevan pelkästään privaattiin maailmaan kuuluvaa. Mutta ystävyys ei ole koskaan, myöskään antiikissa, ollut pelkästään yksityistä tai julkista; se on niiden välissä ja liikkuu molemmissa sfääreissä. Ystävyys löytyy kodin ulkopuolelta, perheen ulkopuolelta, kadulta ja toreilta, siis julkisesta, yhteisestä maailmasta, ei privaatista. Silti se voi olla intiimiä, ilman ns. ”poliittisia ulottuvuuksia”.

Kun maailma, ihmisen maailma, on välissä, se merkitsee, että moninaisuus on jotakin, joka välittyy; se liikkuu välillämme. Minusta siirtyy toiseen jotain ja toisesta minuun. Tämä merkitsee, että moninaisuus merkitsee mahdollisuuksia. Minua ei olla sidottu lopullisesti, ikuisiksi ajoiksi, yhteen annettuun hahmoon, olemukseen tai identiteettiin, vaan minä voin olla monenlaisia asioita: minä olen moninaisuus. Tähän viittasi – näin uskon – Walt Whitman, kun hän kirjoitti: ”Olenko ristiriitainen? Mitä sitten, vaikka olen ristiriitainen? Minä olen moninaisuus.”

Voimme keskustella pluralismista, agonismista, ystävyydestä... Kysymys, jonka heitän ilmaan: Mikä lisäisi moninaisuutta ja mitkä dogmit ja käytännöt sitä vähentävät?