Pahuus

Lähden liikkeelle yksinkertaisesta muotoilusta. Pahuus on toisen rajoittamista, estämistä, pienentämistä, tuhoamista. Ihmisen onni on olla monta eri asiaa; hänellä on monenlaisia mahdollisuuksia. Jos niitä mahdollisuuksia rajoittaa, estää, se on pahuutta.

Voiko ihminen olla parempi? Suunnilleen näin kysyttiin Michel Foucault´lta. Hän vastasi, ettei tiedä, voiko olla parempi, mutta täytyy voida olla onnellisempi. Vaikka Foucault puhui vähän onnellisuudesta, hän kehitti melkein salassa onnellisuuden etiikkaa. Mutta yhteiskunta ei siedä onnellisuutta. Se tai tuo henkilö tai ryhmä ei saa olla onnellisia. Ei se mitään, jos he vähän nauttivat, siitä he kyllä saavat rangaistuksen, kivun ja säryn. Nuoruus menee ohi. Mutta jos vielä vanhanakin nauttii, jos homoseksuaali on onnellinen tai jotain vastaavaa... Sitä ei siedetä.

Tämä kysymys onnellisuudesta ja toisaalta mahdollisuuksien vähentämisestä johtaa minut häiritsevään ajatukseen. Yhteiskunta on jollakin perusteellisella tavalla paha. En ole taipuvainen ajattelemaan, että valta on sinänsä paha – tämän olen toistanut monta kertaa. Mutta tässä oudossa, kaunaisessa, kierossa tavassa haluta estää onnellisuus on pahuutta.

Ajatus on silläkin tavalla häiritsevä, että pahuus ei ilmaannukaan eteemme hirviömäisinä yksilöinä, huikeina ja värikkäinä demoneina, Pimeyden Ruhtinaana tai Transsilvanian kalpeana ja kiehtovana kreivinä. Pahuus on kasvotonta, harmaata niin kuin totesi Hannah Arendt.

1900-luku opetti meille läksyjä tästä harmaudesta. Keskitysleireillä siirryttiin hygieenisempiin menetelmiin sen jälkeen, kun Heinrich Himmler oli ollut läsnä joukkoteloituksessa Minskissä elokuussa 1941 ja hänen uniformulleen räiskähti aivoja. Hän muuttui harmaaksi, ja hänen avustajansa täytyi syöksyä apuun, jottei mies kaatuisi.

Hygienia ja leirien työntekijöiden henkinen rauha kiinnostivat Himmleriä, mutta erityisen mielenkiinnon ja pohdinnan aihe oli rodunjalostus. Himmler oli kiitollinen kokemuksistaan kanafarmarina, koska tässä työssä hän totesi oppineensa jalostuksen alkeet.

Käytännöllinen kysymys, joka pahuuden olemassaolosta ja toteamisesta seuraa, on seuraava: Miten voisimme vähentää pahuutta maailmasta? Siinä ei auta syyllisen etsiminen, rankaiseminen – nämä keinot, jotka niin hyvin hallitsemme. Voisimme yrittää tappaa Himmlerin tapaisen, jos eteemme tulisi. Mutta ennen kaikkea olisi hyvä olla antamasta tilaa himmlereille. Pahuutta vähennetään, kun lisätään hyvää. Sitä lisätään lisäämällä onnellisuuden mahdollisuuksia, tilaa onnellisuudelle.

Minun lapsellinen toiveeni on siis, että lisäisimme rauhan kulttuuria, loisimme rauhan ja dialogin kulttuuria väkivallan kulttuurin tilalle. Olen epäileväinen, mutta epäily ei ole sama asia kuin toivottomuus. Ihminen epäilee, koska hänellä on toivoa. On vain kysyttävä, mistä toiveista on syytä pitää kiinni. Jotkut toiveet – myös onnellisuudesta – voivat olla vaarallisia. Meidän halutaan toivovan, meidän tiedetään toivovan ja sitä voi käyttää hyväksi. René Char puhui sodan jälkeen yhä elävästä fasismin vaarasta ja totesi, että sen Troyan hevonen on sana onnellisuus.

Char ei silti olisi ikinä luopunut sanasta toivo, joka oli hänelle vastarinnan synonyymi. Mutta onko meillä toivoa, jos emme näe pahuutta, kun se naamioituu harmaata seinää vasten? Näemmekö sitä, kun se hiipii luoksemme sanoen lupaavansa onnea? Eikö se lupaa meille luvatonta nautintoa, koska nautimme toisten estämisestä, toisten onnen särkemisestä?

Kun pohdimme pahuuden ongelmaa, se ei ole sama ongelma kuin se oli teologeille. Teologit ovat ihmetelleet kärsimystä ja pahuutta, koska lähtökohtaisesti Jumala on hyvä ja kaikkivaltias ja siitä seuraa tämä hämmentynyt kysymys: Miksi Jumala sitten sallii kärsimyksen, miksi pahuuden? Minulle pahuuden ongelma on toinen; se ei koske sen alkuperää eikä olemusta, vaan taistelua. Miten paljon voi sallia itselleni olla paha taistellessani pahuutta vastaan?

Kun puhumme pahuudesta ja hyvyydestä, puhumme olennaisesta asiasta: moraalista. Millaisen moraalin haluamme? Millaista moraalia vaadimme? Oma näkemykseni on nykyisin, että vain anteliaisuudella on tulevaisuutta. Sillä on myös pitkä menneisyys: ihminen on auttanut apuatarvitsevaa, suojellut ja varjellut haavoittuvaa, pientä. Hyvyys on anteliaisuutta: se antaa jotain lisää, rikastaa, tekee mahdolliseksi, mutta myös suojelee, auttaa.

Millaiset ovat siis pahuuden kasvot? Kasvot eivät ilmaise mitään; ne ovat täysin neutraalit. Kasvojen neutraalisuus on täydellistä. Kasvot ovat tyhjyys ja kuilu. Kun katsomme niitä, tajuamme, että niihin siirtyy jotain ympäristöstä niin kuin ne olisivat pimeydestä tuotu peili. Niihin siirtyy mitä meissä on, mitä me siihen ammumme, ja samalla ne heijastavat takaisin maailmaan saman energian, meistä lähteneen säteen.