Pereira

Kaunein kirja, jonka olen lukenut koronaeristyksen aikana on Antonio Tabucchin (1942-2012) vuonna 1994 ilmestynyt Sostiene Pereira (suom. Kertoo Pereira, 1996).

Eletään vuotta 1938 Lissabonissa. Vanha ja lihava journalisti Pereira ei elä enää. Hän on muistojen vallassa ja puhuu vain kuolleelle vaimolleen. Pereira kohtaa kaksi nuorta, jotka osallistuvat maanalaiseen fasismin vastaiseen toimintaan. Se kylvää siemenen.

Päästäkseen todelliseen elämään Pereiran on avattava silmänsä ympäröivälle todellisuudelle, tehtävä jotain, löydettävä tahto, sanottava totuus. Uuden elämän mahdollisuus avautuu, kun uusi minä pääsee valtaan, ja Pereira osallistuu maailmaan ja nykyisyyteen, tulee ulos 1800-luvun ranskalaisesta kirjallisuudesta ja kauniista muistoistaan.

Kirjasta on tehty elokuva. En ole nähnyt sitä, mutta tiedän, että pääosaa esitti Marcello Mastroianni.  Hän sanoi kuvausten jälkeen: ”Haluan olla Pereira.” Kertoo Vila-Matas.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

No comments nro 2

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Viisi lyhyttä huomautusta fasismista

1.
Historiallisesti fasismi on ollut monimuotoista. Yleensä se esiintyi -20- ja -30-luvulla vaihtoehtona perinteellisille vasemmistolaisille ja oikeistolaisille suuntauksille. Joissakin tapauksissa fasistit ilmoittivat olevansa ”kolmas tie”, mistä syystä Englannin työväenpuolueen muutamia vuosia sitten kehittämä ”ohjelma” oli hiukan huonosti nimetty.

Monimuotoisuus on ilmentynyt esimerkiksi vaihtelevana suhtautumisena kristinuskoon. Hitler suhtautui vähintäänkin varovaisesti kristittyihin. Hän halusi luoda oman mytologiansa. Espanjan falangistien ja Francon diktatuurin virallinen ideologia sen sijaan oli katolinen nationalismi.

Nykyisin, kauhistuneiden silmien alla, fasismi ilmenee muun muassa pienten ryhmien tai yksilöiden terrori-iskuina. Se ei ole fasismin ainoa ilmenemismuoto, mutta siihen tunnetaan nyt kutsumusta.

Epäsuorasti käsittelen fasismin ongelmaa monessakin ensi syksyn istunnoista. Puhun siitä epäsuorasti käsitellessäni puheen ongelmaa. Fasistista halua ja valtaan rakastunutta henkeä ilmentävät vaarallisiksi koettuihin ihmisiin kohdistuvat veriteot, mutta myös tietynlaisia virityksiä – vihaa ja pelkoa – synnyttävät puheet. Kun tuon esiin kysymyksen avoimeksi jättämisestä, mielessä voi pitää tai taustaksi voi kuvitella toisenlaisen kuvan: fasistien suljetut tilat, halun ehdottomaan järjestykseen ja lopullisiin totuuksiin.

2.

Fasismi ei ole koskaan syntynyt pelkästään raivoisasta verenhimosta, vaan myös poliittisesta tahdosta ja kurinalaisesta järjestäytymisestä. Siksi ei riitä pelkästään se, että otetaan aseet pois. On haisteltava ilmaa, yritettävä saada haju muustakin kuin ruudista ja raudasta. Olisi haistettava vihan ja pelon kytemispaikat.

Filosofinen argumentointi fasistin – tai rasistin – kanssa on toivotonta. Habermasin kuvittelema ideaalinen kommunikaatiotilanne ei päde, jos toinen keskustelija pitää rautaisilla hampaillaan kiinni toisen käsivarresta. Vaikka filosofia ei siis käännytä isänmaan rakastajan päätä, on ajattelun tehtävä jotain.

Jotenkin tätä on tutkittava... Koska sietämätöntä on, jos ihmisiä murhataan ja tapahtumat selitetään pois nimitysten ja luokittelujen avulla. Jos ja kun terroriteon tekijä ei olekaan fanaattinen ”islamisti”, vaan protestantti, sanotaan: ”Mies on mielisairas.” Tällainen selittäminen poistaa tapahtumien dramaattisuutta väärällä, todellisuutta pakenevalla tavalla.

3.

Usein keskustelu aiheesta saa yksioikoisia muotoja. Ehdotetaan, että internettiä pitäisi valvoa ja ”paha” sieltä poistaa. Tämän vaatimuksen vastustajat vetoavat sananvapauteen, aitoon arvoon, jota pyrimme puolustamaan. En ole kummankaan keskustelijan kannalla. Pidän täydellistä kontrolloimista mahdottomana ja vaarallisena. Ehdotuksen vastustajat eivät huomaa, että sananvapaus on aina ollut ongelmallinen, koska typerätkin ihmiset voivat käyttää sitä. Sananvapaudella on hyvin vähän merkitystä, jos sen käyttäjillä ei ole muuta sanottavaa kuin mielipiteitä, noita esi-isiltä perittyjä reaktioita.

Halutaan ratkaisua, vaikka ei tiedetä, mikä on ongelma. Ongelma ei ole internet - missä viha ilmaistaan ja minkä kautta se leviää - vaan tilanne, joka synnyttää ja ruokkii fasismia. Kysymys ei ole siitä, pitääkö aseet kieltää, vaan se, miten voimme vastustaa fasismia itsessämme ja muissa.

4.

Vastustaa fasismia merkitsee vaikeaa sitoutumista aktiivisuuteen. Emme voi passiivisesti katsoa vierestä, olla myöntämättä rasismin yleistymistä ja sen poliittisesti sekä juridisesti hyväksyttyä, mutta kiihottavaa olemassaoloa. Kiihottajien olemassaolo on aina edellytys jopa pienimuotoiselle katuväkivallalle. Se mitä ollaan tekemässä on kasvava ja kasvatettu väkivallan kulttuuri.

5.

Fasismi on elämäntapa, joka ei ole kadonnut ja unohtunut. Se elvytetään jokapäiväisissä eleissä ja se uusiutuu, kun ihmiset omaksuvat tiettyjä asenteita ja näkemyksiä. Vastustaa fasismia on luoda toisenlainen elämäntapa, toinen olemassaolon tyyli.

Meidät on totutettu ajattelemaan, että yksilön kehitys edellyttää maailmankuvan omaksumista ja rakentamista. Maailmankuvat, perityt tai sirpaleista omaehtoisesti kootut, muodostavat linssit, jotka värjäävät ja vääristävät maailman, jota katsomme. Älkää odottako, että kritiikki toisi ratkaisun sanan tavanomaisessa merkityksessä. Yleensä se ymmärretään vaihtoehdoksi, uudeksi malliksi tai maailmankuvaksi. Silti se on tarpeellinen vastaus. Maailmankuvaa poispyyhkivä kritiikki on ratkaisu, koska ongelma on maailmankuva.

Ei-fasistinen asenne on kriittinen. Se on myös luova, mutta tarkoitus ei ole luoda järjestystä, uutta hierarkiaa ihmisten välille, vaan avoin kenttä, missä kaikki ei ole ennalta määrättyä ja määriteltyä. Tarkoitus ei ole luoda ohjelmaa, vaan kehittää kykyä elää vapaasti, ilman ohjelmaa.

Älkää karkottako Falstaffia

(Orson Welles: Chimes at Midnight 1965)

Harold Bloom sanoo, että Shakespearen näytelmät lukevat meitä paremmin kuin me niitä. Se mitä osaamme sanoa Hamletista tai Falstaffista kertoo meistä ja arvoistamme enemmän kuin Shakespearen hahmoista.

Itseäni on huvittanut aina miten paljon on jaksettu ihmetellä, miksi tunnemme sympatiaa Falstaffia kohtaan, vaikka meidän pitäisi inhota häntä, varasta, huijaria, juopppoa. Ihmettely paljastaa, ettemme enää tietoisella tasolla osaa rakastaa elämää emmekä iloa. Superego on vallannut mielemme.

Falstaff (hahmo, joka esillä näytelmissä Richard II, Henry IV ja Henry V) on kuninkaallisten hyveiden vastakohta. Mutta hän on ystävä, päinvastoin kuin Henry V, joka kääntää selkänsä Falstaffille tultuaan johtajaksi. Henry ei käännä selkäänsä vain juopolle ja huijarille, vaan ystävyydelle (hän ei kysy neuvoa, ei kuuntele, ei jaa).

Sana ”elämä” toistuu usein Falstaffin puheissa. ”Olla todellinen ja täydellinen elämän kuva” – tämä on hänen tavoite. Hyveellisyyden, velvollisuuden, johtajan yksinäisyyden ja huumorittomuuden sijalle, eteen, asettuu ilo, elämä: Falstaff. Ja ilo, elämä, karkotetaan. ”En tunne sinua, vanha mies”, Henry sanoo. Hän ei tunne iloa eikä ystävyyttä. Falstaff tietää, että kun karkotetaan Falstaff, karkotetaan elämä.

Yksi taitelija, joka on ollut riittävän jalo näkemään Falstaffin kauneuden, oli Orson Welles. Hän näki Falstaffin keskeiseksi piirteeksi anteliaisuuden. Hänen elokuvansa Chimes at Midnight (1965) on ylistys Falstaffille.

Miten paljon me karkotammekaan maailmastamme asioita – hulluutta, naurua, kaaosta. Samalla karkotamme elämän. Halu karkottaa, sulkea pois ja työntää syrjään epäilyttäviä aineksia näkyy kaikessa, kaikkialla. Myös filosofia haluaa karkottaa, varsinkin kaikki falstaffit, jotta filosofia oli vakava, juhlallinen ja nauramaton. Näin filosofia on vaarassa tehdä itsensä tyhjäksi. Ajattelun (myös filosofisen ajattelun) olisi kieltäydyttävä karkotustyöstä ja päinvastoin kutsuttava luokseen. Sen olisi asetuttava elämän keskelle, alttiiksi tartunneille ja likaantumiselle.

Halu karkottaa, puhdistaa ja siistiä on fasismia. Kun tämä halu lisääntyy, lisääntyy fasismin vaara. Mutta vielä enemmän olemme vaarassa menettää jotain elämään kuuluvaa: elämän elävyyden.

Mitä kaikkea karkoitamme? Miten voisimme elävöittää elämän?

Pahuus

Lähden liikkeelle yksinkertaisesta muotoilusta. Pahuus on toisen rajoittamista, estämistä, pienentämistä, tuhoamista. Ihmisen onni on olla monta eri asiaa; hänellä on monenlaisia mahdollisuuksia. Jos niitä mahdollisuuksia rajoittaa, estää, se on pahuutta.

Voiko ihminen olla parempi? Suunnilleen näin kysyttiin Michel Foucault´lta. Hän vastasi, ettei tiedä, voiko olla parempi, mutta täytyy voida olla onnellisempi. Vaikka Foucault puhui vähän onnellisuudesta, hän kehitti melkein salassa onnellisuuden etiikkaa. Mutta yhteiskunta ei siedä onnellisuutta. Se tai tuo henkilö tai ryhmä ei saa olla onnellisia. Ei se mitään, jos he vähän nauttivat, siitä he kyllä saavat rangaistuksen, kivun ja säryn. Nuoruus menee ohi. Mutta jos vielä vanhanakin nauttii, jos homoseksuaali on onnellinen tai jotain vastaavaa... Sitä ei siedetä.

Tämä kysymys onnellisuudesta ja toisaalta mahdollisuuksien vähentämisestä johtaa minut häiritsevään ajatukseen. Yhteiskunta on jollakin perusteellisella tavalla paha. En ole taipuvainen ajattelemaan, että valta on sinänsä paha – tämän olen toistanut monta kertaa. Mutta tässä oudossa, kaunaisessa, kierossa tavassa haluta estää onnellisuus on pahuutta.

Ajatus on silläkin tavalla häiritsevä, että pahuus ei ilmaannukaan eteemme hirviömäisinä yksilöinä, huikeina ja värikkäinä demoneina, Pimeyden Ruhtinaana tai Transsilvanian kalpeana ja kiehtovana kreivinä. Pahuus on kasvotonta, harmaata niin kuin totesi Hannah Arendt.

1900-luku opetti meille läksyjä tästä harmaudesta. Keskitysleireillä siirryttiin hygieenisempiin menetelmiin sen jälkeen, kun Heinrich Himmler oli ollut läsnä joukkoteloituksessa Minskissä elokuussa 1941 ja hänen uniformulleen räiskähti aivoja. Hän muuttui harmaaksi, ja hänen avustajansa täytyi syöksyä apuun, jottei mies kaatuisi.

Hygienia ja leirien työntekijöiden henkinen rauha kiinnostivat Himmleriä, mutta erityisen mielenkiinnon ja pohdinnan aihe oli rodunjalostus. Himmler oli kiitollinen kokemuksistaan kanafarmarina, koska tässä työssä hän totesi oppineensa jalostuksen alkeet.

Käytännöllinen kysymys, joka pahuuden olemassaolosta ja toteamisesta seuraa, on seuraava: Miten voisimme vähentää pahuutta maailmasta? Siinä ei auta syyllisen etsiminen, rankaiseminen – nämä keinot, jotka niin hyvin hallitsemme. Voisimme yrittää tappaa Himmlerin tapaisen, jos eteemme tulisi. Mutta ennen kaikkea olisi hyvä olla antamasta tilaa himmlereille. Pahuutta vähennetään, kun lisätään hyvää. Sitä lisätään lisäämällä onnellisuuden mahdollisuuksia, tilaa onnellisuudelle.

Minun lapsellinen toiveeni on siis, että lisäisimme rauhan kulttuuria, loisimme rauhan ja dialogin kulttuuria väkivallan kulttuurin tilalle. Olen epäileväinen, mutta epäily ei ole sama asia kuin toivottomuus. Ihminen epäilee, koska hänellä on toivoa. On vain kysyttävä, mistä toiveista on syytä pitää kiinni. Jotkut toiveet – myös onnellisuudesta – voivat olla vaarallisia. Meidän halutaan toivovan, meidän tiedetään toivovan ja sitä voi käyttää hyväksi. René Char puhui sodan jälkeen yhä elävästä fasismin vaarasta ja totesi, että sen Troyan hevonen on sana onnellisuus.

Char ei silti olisi ikinä luopunut sanasta toivo, joka oli hänelle vastarinnan synonyymi. Mutta onko meillä toivoa, jos emme näe pahuutta, kun se naamioituu harmaata seinää vasten? Näemmekö sitä, kun se hiipii luoksemme sanoen lupaavansa onnea? Eikö se lupaa meille luvatonta nautintoa, koska nautimme toisten estämisestä, toisten onnen särkemisestä?

Kun pohdimme pahuuden ongelmaa, se ei ole sama ongelma kuin se oli teologeille. Teologit ovat ihmetelleet kärsimystä ja pahuutta, koska lähtökohtaisesti Jumala on hyvä ja kaikkivaltias ja siitä seuraa tämä hämmentynyt kysymys: Miksi Jumala sitten sallii kärsimyksen, miksi pahuuden? Minulle pahuuden ongelma on toinen; se ei koske sen alkuperää eikä olemusta, vaan taistelua. Miten paljon voi sallia itselleni olla paha taistellessani pahuutta vastaan?

Kun puhumme pahuudesta ja hyvyydestä, puhumme olennaisesta asiasta: moraalista. Millaisen moraalin haluamme? Millaista moraalia vaadimme? Oma näkemykseni on nykyisin, että vain anteliaisuudella on tulevaisuutta. Sillä on myös pitkä menneisyys: ihminen on auttanut apuatarvitsevaa, suojellut ja varjellut haavoittuvaa, pientä. Hyvyys on anteliaisuutta: se antaa jotain lisää, rikastaa, tekee mahdolliseksi, mutta myös suojelee, auttaa.

Millaiset ovat siis pahuuden kasvot? Kasvot eivät ilmaise mitään; ne ovat täysin neutraalit. Kasvojen neutraalisuus on täydellistä. Kasvot ovat tyhjyys ja kuilu. Kun katsomme niitä, tajuamme, että niihin siirtyy jotain ympäristöstä niin kuin ne olisivat pimeydestä tuotu peili. Niihin siirtyy mitä meissä on, mitä me siihen ammumme, ja samalla ne heijastavat takaisin maailmaan saman energian, meistä lähteneen säteen.