(Orson Welles: Chimes at Midnight 1965)Harold Bloom sanoo, että Shakespearen näytelmät lukevat meitä paremmin kuin me niitä. Se mitä osaamme sanoa Hamletista tai Falstaffista kertoo meistä ja arvoistamme enemmän kuin Shakespearen hahmoista.
Itseäni on huvittanut aina miten paljon on jaksettu ihmetellä, miksi tunnemme sympatiaa Falstaffia kohtaan, vaikka meidän pitäisi inhota häntä, varasta, huijaria, juopppoa. Ihmettely paljastaa, ettemme enää tietoisella tasolla osaa rakastaa elämää emmekä iloa. Superego on vallannut mielemme.
Falstaff (hahmo, joka esillä näytelmissä Richard II, Henry IV ja Henry V) on kuninkaallisten hyveiden vastakohta. Mutta hän on ystävä, päinvastoin kuin Henry V, joka kääntää selkänsä Falstaffille tultuaan johtajaksi. Henry ei käännä selkäänsä vain juopolle ja huijarille, vaan ystävyydelle (hän ei kysy neuvoa, ei kuuntele, ei jaa).
Sana ”elämä” toistuu usein Falstaffin puheissa. ”Olla todellinen ja täydellinen elämän kuva” – tämä on hänen tavoite. Hyveellisyyden, velvollisuuden, johtajan yksinäisyyden ja huumorittomuuden sijalle, eteen, asettuu ilo, elämä: Falstaff. Ja ilo, elämä, karkotetaan. ”En tunne sinua, vanha mies”, Henry sanoo. Hän ei tunne iloa eikä ystävyyttä. Falstaff tietää, että kun karkotetaan Falstaff, karkotetaan elämä.
Yksi taitelija, joka on ollut riittävän jalo näkemään Falstaffin kauneuden, oli Orson Welles. Hän näki Falstaffin keskeiseksi piirteeksi anteliaisuuden. Hänen elokuvansa Chimes at Midnight (1965) on ylistys Falstaffille.
Miten paljon me karkotammekaan maailmastamme asioita – hulluutta, naurua, kaaosta. Samalla karkotamme elämän. Halu karkottaa, sulkea pois ja työntää syrjään epäilyttäviä aineksia näkyy kaikessa, kaikkialla. Myös filosofia haluaa karkottaa, varsinkin kaikki falstaffit, jotta filosofia oli vakava, juhlallinen ja nauramaton. Näin filosofia on vaarassa tehdä itsensä tyhjäksi. Ajattelun (myös filosofisen ajattelun) olisi kieltäydyttävä karkotustyöstä ja päinvastoin kutsuttava luokseen. Sen olisi asetuttava elämän keskelle, alttiiksi tartunneille ja likaantumiselle.
Halu karkottaa, puhdistaa ja siistiä on fasismia. Kun tämä halu lisääntyy, lisääntyy fasismin vaara. Mutta vielä enemmän olemme vaarassa menettää jotain elämään kuuluvaa: elämän elävyyden.
Mitä kaikkea karkoitamme? Miten voisimme elävöittää elämän?
Itseäni on huvittanut aina miten paljon on jaksettu ihmetellä, miksi tunnemme sympatiaa Falstaffia kohtaan, vaikka meidän pitäisi inhota häntä, varasta, huijaria, juopppoa. Ihmettely paljastaa, ettemme enää tietoisella tasolla osaa rakastaa elämää emmekä iloa. Superego on vallannut mielemme.
Falstaff (hahmo, joka esillä näytelmissä Richard II, Henry IV ja Henry V) on kuninkaallisten hyveiden vastakohta. Mutta hän on ystävä, päinvastoin kuin Henry V, joka kääntää selkänsä Falstaffille tultuaan johtajaksi. Henry ei käännä selkäänsä vain juopolle ja huijarille, vaan ystävyydelle (hän ei kysy neuvoa, ei kuuntele, ei jaa).
Sana ”elämä” toistuu usein Falstaffin puheissa. ”Olla todellinen ja täydellinen elämän kuva” – tämä on hänen tavoite. Hyveellisyyden, velvollisuuden, johtajan yksinäisyyden ja huumorittomuuden sijalle, eteen, asettuu ilo, elämä: Falstaff. Ja ilo, elämä, karkotetaan. ”En tunne sinua, vanha mies”, Henry sanoo. Hän ei tunne iloa eikä ystävyyttä. Falstaff tietää, että kun karkotetaan Falstaff, karkotetaan elämä.
Yksi taitelija, joka on ollut riittävän jalo näkemään Falstaffin kauneuden, oli Orson Welles. Hän näki Falstaffin keskeiseksi piirteeksi anteliaisuuden. Hänen elokuvansa Chimes at Midnight (1965) on ylistys Falstaffille.
Miten paljon me karkotammekaan maailmastamme asioita – hulluutta, naurua, kaaosta. Samalla karkotamme elämän. Halu karkottaa, sulkea pois ja työntää syrjään epäilyttäviä aineksia näkyy kaikessa, kaikkialla. Myös filosofia haluaa karkottaa, varsinkin kaikki falstaffit, jotta filosofia oli vakava, juhlallinen ja nauramaton. Näin filosofia on vaarassa tehdä itsensä tyhjäksi. Ajattelun (myös filosofisen ajattelun) olisi kieltäydyttävä karkotustyöstä ja päinvastoin kutsuttava luokseen. Sen olisi asetuttava elämän keskelle, alttiiksi tartunneille ja likaantumiselle.
Halu karkottaa, puhdistaa ja siistiä on fasismia. Kun tämä halu lisääntyy, lisääntyy fasismin vaara. Mutta vielä enemmän olemme vaarassa menettää jotain elämään kuuluvaa: elämän elävyyden.
Mitä kaikkea karkoitamme? Miten voisimme elävöittää elämän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti