(Rubens: Senecan kuolema 1615)
Kuoleman mietiskelyllä (melete thanatou) on mielenkiintoinen asema länsimaisessa ajattelussa. Kaikki eivät ole pitäneet kuoleman mietiskelyä hyvänä tai hedelmällisenä. Spinoza piti sitä vahingollisena; hänen mielestään täytyy mietiskellä elämää, ei kuolemaa. Jotkut ovat tulkinneet tämän vanhan mediaatiomuodon niin, että siinä ”harjoitellaan kuolemaan”, ”opetellaan kuolemaan”.
Meillä on yhä muistissa roomalaisten lausahdus ”memento mori”, muista kuolevasi. Usein tämä motto tulkitaan niin, että ihmisen täytyy muistaa kuolevansa, pitää mielessä, että milloin vain voi kuolla. Oman tulkintani mukaan roomalaiset eivät muistuttaneet itseään kuolevaisuudestaan heittäytyäkseen orgioihin; he halusivat muistaa olevansa kuolevaisia, siis ei jumalia; kyseessä oli lause, jonka mielessäpitäminen pyrki lisäämään vaatimattomuutta, omien rajojen tiedostamista.
Kun stoalainen Seneca mietiskeli kuolemaa, hän ei opetellut kuolemaan, valmistautunut kuolemaan tai harjoitellut vaatimattomuutta. Hän yritti kuvitella itsensä kuolevaksi; hän ajatteli itseään kuolevana. Itsensä kuvitteleminen kuoleman hetkelle oli itsensä sijoittamista oman elämänsä rajalle jo etukäteen. Se oli kuin itsensä kuvittelemista horisonttiin, näkökentän rajalle. Mietiskelyn tarkoitus ei ollut valmistautua väistämättömään loppuun, vaan luoda etukäteen katse omaan elämäänsä menneenä, kokonaisena, elettynä ja siten arvioida, kuinka on elänyt ja missä määrin onnistunut tekemään hyveestään totta, ei pelkästään sanoja suussa.
Senecan kuoleman mietiskely tuskin siis oli sellaista vahingollista kuoleman ajattelua kuin Spinoza arvosteli; Seneca mietiskeli kuolemaa arvioidakseen elämää. Kuoleman mietiskely oli elämän mietiskelyä, sen katsomista ja arvioimista.
Kuoleman mietiskely tekee kuolemasta läsnäolevan elämässä. Tämä operaatio vaikuttaa mietiskelijään, muokkaa häntä. Mietiskelijä, joka tuo lopun tähän, omaan läheisyyteensä, viereensä, ei enää lykkää elämäänsä. Tärkeäksi tulee tämä hetki ja valinnat, päätökset, jotka tehdään nyt ja tässä.
Tällainen kuoleman tekeminen läsnäolevaksi on kadonnut mediaatioperinteistä, mutta se on säilynyt jossain määrin taiteessa. Kuolema ei ole ollut pelkästään teema runoudessa; kuolema on todellinen ja toimiva vaikuttaja runoudessa. Jotkut Kalevalan tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota suomalaisessa eepoksessa toistuvaan ”kuolemalla säikäyttämiseen”. Ihmistä säikäytetään kuolemalla, ja kuoleman läsnäolo pakottaa kiinnittymään elämään voimakkaammin, elämään voimakkaammin ja intensiivisemmin.
Voisin kuvitella, että kuoleman mietiskelyllä on vielä ainakin yksi hedelmällinen vaikutus. Se auttaa näkemään, että elämä ja kuolema ovat samanaikaisia, toisiaan vaativia. Me koko ajan kuolemme ja kuoleman ansiosta elämme. Me koko ajan kuolemme jollekin ja se antaa tilaa jollekin meissä.
Ja sitten lopulta kun kuolemme, emme jätä mitään. Jälkeenjäävät jäävät, he kokevansa jäävänsä ja näkevät, että joku lähtee, on lähtenyt, mutta hän, kuollut, ei jättänyt mitään, vaan eli vain loppuun, on nyt poissa. Tahdon sanoa siis, että kuolema on jälkeenjääneiden ongelma; me olemme menettäneet, toinen vain eli elämänsä loppuun. Elämä ei ole omaisuus. Elämää käytetään, sitä eletään, mutta omaksi sitä ei voi tehdä.
Meillä on yhä muistissa roomalaisten lausahdus ”memento mori”, muista kuolevasi. Usein tämä motto tulkitaan niin, että ihmisen täytyy muistaa kuolevansa, pitää mielessä, että milloin vain voi kuolla. Oman tulkintani mukaan roomalaiset eivät muistuttaneet itseään kuolevaisuudestaan heittäytyäkseen orgioihin; he halusivat muistaa olevansa kuolevaisia, siis ei jumalia; kyseessä oli lause, jonka mielessäpitäminen pyrki lisäämään vaatimattomuutta, omien rajojen tiedostamista.
Kun stoalainen Seneca mietiskeli kuolemaa, hän ei opetellut kuolemaan, valmistautunut kuolemaan tai harjoitellut vaatimattomuutta. Hän yritti kuvitella itsensä kuolevaksi; hän ajatteli itseään kuolevana. Itsensä kuvitteleminen kuoleman hetkelle oli itsensä sijoittamista oman elämänsä rajalle jo etukäteen. Se oli kuin itsensä kuvittelemista horisonttiin, näkökentän rajalle. Mietiskelyn tarkoitus ei ollut valmistautua väistämättömään loppuun, vaan luoda etukäteen katse omaan elämäänsä menneenä, kokonaisena, elettynä ja siten arvioida, kuinka on elänyt ja missä määrin onnistunut tekemään hyveestään totta, ei pelkästään sanoja suussa.
Senecan kuoleman mietiskely tuskin siis oli sellaista vahingollista kuoleman ajattelua kuin Spinoza arvosteli; Seneca mietiskeli kuolemaa arvioidakseen elämää. Kuoleman mietiskely oli elämän mietiskelyä, sen katsomista ja arvioimista.
Kuoleman mietiskely tekee kuolemasta läsnäolevan elämässä. Tämä operaatio vaikuttaa mietiskelijään, muokkaa häntä. Mietiskelijä, joka tuo lopun tähän, omaan läheisyyteensä, viereensä, ei enää lykkää elämäänsä. Tärkeäksi tulee tämä hetki ja valinnat, päätökset, jotka tehdään nyt ja tässä.
Tällainen kuoleman tekeminen läsnäolevaksi on kadonnut mediaatioperinteistä, mutta se on säilynyt jossain määrin taiteessa. Kuolema ei ole ollut pelkästään teema runoudessa; kuolema on todellinen ja toimiva vaikuttaja runoudessa. Jotkut Kalevalan tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota suomalaisessa eepoksessa toistuvaan ”kuolemalla säikäyttämiseen”. Ihmistä säikäytetään kuolemalla, ja kuoleman läsnäolo pakottaa kiinnittymään elämään voimakkaammin, elämään voimakkaammin ja intensiivisemmin.
Voisin kuvitella, että kuoleman mietiskelyllä on vielä ainakin yksi hedelmällinen vaikutus. Se auttaa näkemään, että elämä ja kuolema ovat samanaikaisia, toisiaan vaativia. Me koko ajan kuolemme ja kuoleman ansiosta elämme. Me koko ajan kuolemme jollekin ja se antaa tilaa jollekin meissä.
Ja sitten lopulta kun kuolemme, emme jätä mitään. Jälkeenjäävät jäävät, he kokevansa jäävänsä ja näkevät, että joku lähtee, on lähtenyt, mutta hän, kuollut, ei jättänyt mitään, vaan eli vain loppuun, on nyt poissa. Tahdon sanoa siis, että kuolema on jälkeenjääneiden ongelma; me olemme menettäneet, toinen vain eli elämänsä loppuun. Elämä ei ole omaisuus. Elämää käytetään, sitä eletään, mutta omaksi sitä ei voi tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti