Hämäryys

Hämäryys, jota sanoisin huonoksi hämäryydeksi, on despotismin, mielivallan, sukulainen, sen varmistaja elleivät ne ole sama asia. Tämä idea ei ole uusi.
Edmund Burke (1729-1797), joka liitti hämäryyden ylevyyteen (sublime), puhui myös despotismin ja hämäryyden yhteydestä. Hämärän avulla synnytetään kauhua tai pelkoa, jonka avulla voi tyrannisoida ihmisiä. Hän viittaa myös uskontojen käyttämään hämäryyteen ja kirjoittaa: ”Almost all the heathen temples were dark.”

Jean Paul Marat (1743-1793) puolestaan näki hämäryydessä eräänlaisen suojan, surkean ja surullisen suojan tyrannian alla. Hän kirjoitti: “...miekka on kohotettu kaikkia päitä vastaan, ja valtio tuo esiin kauhun ja teurastuksen kohtauksia... kaikki ovat tietoisia, että turvallisuus riippuu omasta hämäryydestä. Jokainen salaa pelkonsa, toiveensa, halunsa; voihkinaa, valitusta, näkemystä ei enää kuulla, melankolinen hiljaisuus vallitsee...” (Onhan tässä siteerauksessani nähtävissä tiettyä ironisuutta, koska Marat, vallankumouksellinen ja giljotiinin ahkera puolustaja, oli vuonna 1792 ns. ”valvontakomission” perustaja.)

Mutta minä haluan puhua hyvästä hämäryydestä, puolustaa hämäryyttä. On hämäryyttä, jota ei ole tarkoitettu pelkovaikutuksen synnyttämiseksi, vaan sanojen tai ihmisen vetämiseksi pois ”ymmärtämisen” hyökkäyksiltä, määrittelyjen väkivaltaisuudelta. Toivon sanovani tämän selkeästi: Se mitä niin rakastavasti sanotaan ymmärtämiseksi, estää usein ihmisten kohtaamisen, koska ymmärtämisen jälkeen ei tarvitse enää kuunnella eikä tutkia, vaan voi tyytyä omaan ”luokitteluunsa”. Määritelmät rajoittavat meidät tiedettyyn ja estävät siksi meidän vapauttamme tutkia tuntematonta.

Hyvä hämäryys suojelee. Se ei suojele vain tyrannialta, vaan se suojelee jotakin meissä: meidän tyhjentymättömyyttämme. Se säilyttää tuntemattomuuden, jolle kuulumme. On olemassa läheisyyttä, jonka vaara on siinä, että meihin tartutaan ja meitä pidetään kiinni, pyritää tekemään omaisuudeksi, omaksi. Ymmärtäminen ja määritteleminen ovat tällaisia väkivaltaisia operaatioita, jotka pitävät meitä kiinni, tekevät meistä toisen omia.

Olen puolustanut selkeyttä kahdella tavalla. Selkeys on puheen suoruutta, koristelemattomuutta, retoriikan vastaisuutta. Se on myös ongelman nostamista esiin. Nyt puolustan siis myös hämäryyttä, mutta en siksi, että haluaisin luoda itselleni paradoksaalisen miehen maineen; haluan eroon utopioista.

On olemassa huvittavia utopioita ”harmonisesta kommunikaatiosta”, ”yhteisymmärryksen rauhasta” ja ”konsensuksesta”. On olemassa läheisyyttä, lähestymistä, jolla ei ole tekemistä intiimiyden tai kohtaamisen kanssa; se on sellaista läheisyyttä, jossa on kyse toisen tietämisestä, tuntemisesta, tuttuudesta. Haluttavampaa saattaa olla sellainen etäisyys ihmisten välillä, että ihmiseen ei voi tarttua tai omistaa. Ehkä silloin ihmiset voivat myös jakaa jotain.

Kun keskustelemme, toisella on oikeus pyytää selvennystä sanoihin. Tämä oikeus ei kumoa toisen oikeutta hämäryyteen, omaan tyhjentymättömyyteensä. Pyytäessään selvennystä ihminen ei pyri yksinkertaisesti väkivaltaiseen omimiseen, ymmärtämiseen, vaan hän osallistuu etsintään, jakaa jotain puhujan kanssa.

Nyt on lupa kysyä, pyytää selvennystä, vaatia puheenvuoroa...