torstai 31. tammikuuta 2019

Mikä on Espanja?


Ortega y Gasset
TIISTAIN RYHMÄ(T) EIVÄT KOKOONNU (ainakaan toistaiseksi)
Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Kun lukee esimerkiksi José Ortega y Gassetin tekstejä, ei voi olla ihmettelemättä, miksi joku kysyy, mikä on Espanja. Miksi Espanja on ongelma? Onko joku muu maa ongelma? Muiden maiden filosofit, esimerkiksi ranskalaiset, eivät pidä Ranskaa ongelmana. Ihmettelyn voi viedä pidemmälle ja kysyä, eikö Ortega y Gassetin tavassa problematisoida ole jotain hedelmällistä, jotain tärkeää – jotain jota muut eivät ole tavoittaneet.

Oikeastaan Espanjan problemaattisuus ei ole kovin ihmeellinen asia eikä se ole Ortega y Gassetin luomus, hänen keksintöään. Hän kirjoittaa Meditaciones del Quijote –esseessään (1914), että kansa (pueblo) on tapa elää (estilo de vida), ja elämäntapa muuttuu, elää. Espanjan kansa on problemaattinen, koska espanjalaiset eivät lakkaa kysymästä, keitä he ovat ja mikä on kansan suunta.

Tälle jatkuvalle kysymiselle ja identiteetin häilyvyydelle on varmasti mutkikkaita historiallisia syitä. Tämänkin päivän Espanjassa tunnemme ja näemme, ettei espanjalaisuus ole normaali kansallinen identiteetti. Jotkut katalaanit eivät tunne olevansa espanjalaisia, toiset puolestaan tuntevat olevansa sekä katalaaneja että espanjalaisia.

Espanjalainen Luis Antonio de Villena omistaa proosarunon muukalaisuuden teemalle. Tekstin nimi Exilios. Minäkertoja kertoo sanoneensa äidilleen: ”Tekisin mitä vain etten olisi espanjalainen.” Lähtökohta on espanjalaisena olemisen raskaus, mahdottomuus, isänmaan luoma vankila. Luis Antonio de Villena kirjoittaa tekstin loppupuolella viitaten filosofiin, Epikurokseen: ”Mutta minä, Epikuroksen seuraaja, tiedän, ettei ole suurempaa inhimillisyyttä kuin tuntea itsensä vieraaksi ja ulkomaalaiseksi kaikissa paikoissa.” Teksti tuo mieleen toisen espanjalaisen runoilijan, Vicente Núñezin, jota siteeraan paljon. Hän kirjoitti: ”Pidän Espanjasta. Olen siis ulkomaalainen.”

Joskus espanjalaisten ylpeys tuntuu ja näkyy, mutta yhtä usein itsekritiikki, Espanjaan kohdistuva pilkka. Kaksijakoinen asenne saattaa olla kivulias ja haitallinen, mutta haluan kysyä, eikö se voi olla myös hedelmällinen. Jos ylpeyden rinnalla kulkee kyseenalaistaminen ja itsekritiikki, se voi auttaa muuttamaan asioita. Ehkä kysymys, mikä on Espanja, on jotain, josta voisimme oppia.

Emme voi tietenkään tietää, läpäiseekö tämä ambivalentti henki kaikki espanjalaiset ja saako se aina saman ilmeen ja ilmentymän. On olemassa myös jotain, jota voisi samoa fatalismiksi – siinäkin voi olla mukana itsekritiikki, mutta moitteen muodossa. Fatalisti sanoo: ”Tämmöisiä me olemme, korruptoituneita ja itsekkäitä, sille ei voi mitään.”

Jos ambivalentti asenne ei merkitse hyödyllistä ja tärkeää etäisyyttä itseensä, vaan moitetta ja ruoskaa, se voi olla kivuliasta ja saada aggressiivisen muodon myös suhteessa toiseen ja toisiin. Sisällissota on vieläkin espanjalaista todellisuutta. Se jakoi ihmisiä kasteihin, luokitteli ihmisiä, jakoi ja erotti heitä. Ei ollut vain kahta leiriä: tasavaltalaisia ja vallankaappaajia (tai kansallisia ja punikkeja). Oli tavalliset ihmiset ja papit, esimerkiksi. Tai niin kuin kirjoitti León Félipe: ”On kaksi Espanjaa, runoilijan ja sotilaan.” Jokapäiväinen elämä Espanjassa on tasapainoilua monen raskaan perinnön kanssa (inkvisiitio ja Francon perintö) ja sen yhdistymistä hämmästyttävään keveyteen, kykyyn iloita elämästä. Myös Don Quijote ja Sancho Panza ovat arkipäivää Espanjassa, todellisuutta todellisissa ihmisissä. Illuusio ja uni, ruoka ja realismi, Espanjan ainekset – Espanjan, joka on ongelma ja jonka täytyy pysyä ongelmana...

TULOSSA SEMINAARI TORRE DEL MARIIN: TULEVAISUUS EI OLE ENTISELLÄÄN (luennoitsijoina Marjatta Jabe, Sam Sandqvist, Jenni Spännäri, Pasi Färm). 16.3. klo 13.00.-17.00, paikkaLa Sorrentina  C/Paseo Maritimo de Poniente (Camping Laguna Playa)

Lisätietoja, ilmottautumisia (olisi mukava, jos ilmoittaisi myös, aikooko syödä, niin osaavat ravintolassa pistää työkalut ja pöytäliinat sen mukaan) otetaan vastaan pasifarm@yahoo.es


torstai 24. tammikuuta 2019

Ihmisoikeudet vastaan valta


Hermann Broch
TIISTAIN RYHMÄ(T) EIVÄT KOKOONNU (ainakaan toistaiseksi)
Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Ihmisoikeudet eivät aina toteudu. Niitä käytetään myös aika ajoin sodan oikeutuksena ja voisi siis sanoa, että niitä käytetään väärin. Tästä ei tarvitse tehdä päätelmää, että ihmisoikeudet ovat turhia. Ne luotiin, jotta heikollakin olisi jokin väline vallan ja sen väärinkäytön edessä. Kysymystä voi lähestyä filosofisesti monesta kulmasta, voidaan esimerkiksi etsiä ihmisoikeuksien perustaa. Usein ongelma – jos se on ihmisoikeuksien toteutumattomuus – ei ratkea teoreettisessa pohdinnassa. Jos ihmisoikeudet eivät toteudu, siitä täytyy tehdä filosofinen ja käytännöllinen päätelmä, että niitä pitää puolustaa.

Mikä voisi olla ihmisoikeuksien perusta? Mitä merkitsee sana perusta? Emme ehkä tarvitse monimutkaista selittelyä ja oikeutusta, jos ajattelemme niin kuin Hermann Broch (1886-1951), itävaltalainen kirjailija ja ajattelija (ehkä filosofi), joka käsitteli monella tavalla kysymystä arvoista ja niiden katoamista. Broch sanoi, että on olemassa velvollisuus auttaa toista ja tämä velvollisuus menee kaiken edelle. Tällainen väite ei vaadi perustelua; se on perusta ja lähtökohta. Broch oli pakolainen ja yritti auttaa eurooppalaisia pakolaisia.

Mielenkiintoista tässä lähtökohdassa on kaksi asiaa. 1)Oikeutta ei vaadita itselle ja itsen takia, vaan kyse on työstä ja avusta, joka tehdään toiselle. 2)Tämä vaatimus ja velvollisuus tuntuu erityisen vaikealta nykyään; sillä on enemmän vastavoimia kuin aikaisemmin.

Toinen ajattelija (ehkä filosofi), Michel Foucault, piti Genevessä yhdessä muiden kanssa lehdistötilaisuuden vuonna 1981 tarkoituksena informoida kansainvälisen ihmisoikeuksia puolustavan komitean perustamisesta. Hänen puheensa nimi oli Hallitusten edessä ihmisoikeudet (Face aux gouvernements les droits de l'Homme). Lyhyessä vähälle huomiolle jääneessä tekstissä on kaksi kohtaa, jotka selittävät ihmisoikeuksien ja niiden puolustamisen lähtökohtaa, perustaa. Toisessa kohdassa Foucault sanoo, että ihmisten kärsimyksen ei pidä olla politiikan mykkä seuraus, vaan se on perusta nousta vallankäyttöä vastaan. Aikaisemmin hän toteaa, että on olemassa ”kansainvälinen kansalaisuus”, jolla on omat oikeutensa ja velvollisuutensa ja joka sitoo ihmisiä nousemaan vallan väärinkäyttöä vastaan riippumatta siitä, ketkä sitä harjoittavat ja keitä ovat uhrit. Tässä yhteydessä Foucault sanoo: ”...kaikki olemme hallittuja ja siksi solidaarisia.”

Foucault'n puheen lähtökohta on siis yhtä yksinkertainen kuin Brochin ja tässä vielä erityisesti korostuu ihmisoikeuksien luonne välineenä, instrumenttina – ei jonakin annettuna tai taattuna. Erityisen mielenkiintoinen ja ajankohtainen on termi ”kansainvälinen kansalaisuus”. Foucault puhuu pakolaisuudesta ja siitä, miten kyvyttömiä olemme vaikuttamaan niihin syihin, jotka pakottavat ihmiset jättämään omat maansa. Jotain voi silti tehdä ja jotkut ovat tehneet. ”Kansainvälinen kansalaisuus” asettuu tavanomaista kansainvälistä politiikkaa vastaan, sillä sen yksi lähtökohta on, ettei toisen maan sisäisiin asioihin puututa. ”Kansainvälinen kansalaisuus” ei ole utopia. Foucault viittaa kumppaneihin, joiden seurassa hän liikkuu (Amnesty International, Terre des hommes jne.) Ihmisoikeudet eivät tarvitse filosofista perustaa, filosofista puolustusta, mutta niiden puolustamisessa on mukana filosofinen asenne, etiikka. Tässä asenteessa on kaksi huomionarvoista piirrettä. 1. Me otamme oikeuden nousta valtaa vastaan. 2. Nouseminen valtaa vastaan merkitsee, että otamme riskin.

Ensimmäisessä kohdassa filosofia voi auttaa, jos filosofia on huomion kiinnittämistä siihen mitä ympärillämme tapahtuu ja se kehittää herkkyyttä tuskien ja pahoinvoinnin edessä. Toisessa kohdassa filosofia voi auttaa, jos se tuo meille mielenrauhaa ja varmuutta siitä, mitä pitää tehdä siitä huolimatta, että tekeminen asettaa olemassaolon vaaraan...
Michel Foucault 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

torstai 17. tammikuuta 2019

Mikä on ihailtavaa?


Lichtenberg
TIISTAIN RYHMÄ(T) EIVÄT KOKOONNU (ainakaan toistaiseksi)
Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 


On ihmisiä, jotka eivät osaa ihailla. He näkevät kaikessa syytä valittaa, surkutella, sääliä tai halveksia. Lisäksi se mitä osataan ihailla, mahtuu kapeaan alaan. Emme keksi uusia ihailtavia asioita. Emme siis keksi uusia arvoja; osaamme ihailla vain yhtä ja toista näkyvää taitoa tai tietoa.

Kykyämme ihailla rajoittaa kaksi harhauttavaa tai vääristävää näkökulmaa. Katsomme mainostetun suuruuden näkökulmasta, ts. huomiotaherättävän sankarillisuuden mittaa käyttäen. Espanjalaiset palomiehet lähtivät pelastamaan hukkuvia pakolaisia, kaiken uhalla. Tästä näkökulmasta monet teot näyttävät pieniltä ja mitäänsanomattomilta. Toisaalta meillä on oman navan näkökulma. Se mitä olemme itse halunneet ja arvostaneet – ja jonka ylpeinä toteamme saavuttaneemme – peittää näkyvistä toisenlaiset eleet, teot, tavat. Oman navan näkökulman yksi vaikutus on se, että erilaisuutta vieroksutaan ja halveksitaan – jos sitä edes huomataan.

Yksi arvojen lähes huomaamaton – tekisi mieli sanoa salattu – ominaisuus on, että ne sulkevat toisiaan pois. Ottakaamme yksinkertainen esimerkki. Miksi ystävyyttä arvostetaan niin vähän? Koska menestys on niin tärkeää, arvokasta ei ole sen kannalta hyödytön yhdessäolo, jakaminen, hellyys. Ystävyys on vain ystävyyttä, kun asiaa katsoo niin suunnattoman arvokkaan parisuhteen (tai romanttisen rakkauden) näkökulmasta.

Voimme vastustaa arvoja, arvostuksia. Minä esimerkiksi olen tehnyt vastarintaa sosiaalisuuden vaatimusta vastaan. Tällainen vastustus saattaa tehdä sokeaksi. Georg Christoph Lichtenberg (1742-1799) auttoi minut näkemään toisin. Hänelle hyvä dietetiikka ymmärryksen lisäämiseksi on huomion kiinnittäminen todellisiin ja konkreettisiin asioihin. Lukenut mies suhtautui aika skeptisesti lukemiseen; hän piti parempana havainnointia, näkemistä. Kun näkee paljon, se tekee ihmisistä ”viisaita, sosiaalisia ja hyödyllisiä”.

Erityisen huomionarvoista Lichtenbergin ajatuksessa on, että hän liittää tämän sosiaalisuuden ja hyödyllisyyden ideaan maailmankansalaisuudesta. 1700-luvulla, valistusajalla, monet nostivat esiin tämän enemmän tai vähemmän jalon  idean kosmopoliittisuudesta, mutta harvat antoivat sille näin jokapäiväiseltä tuntuvaa sisältöä. Lichtenbergin maailmankansalainen ei katso vain rajojen yli, kansallisen näkökulman ohi, vaan on ennen kaikkea tämän maailman kansalainen: ihminen toisten kanssa.

Kaikki nämä huomiot johtavat minun monien kysymysten eteen. Miten opimme arvostamaan tai ihailemaan jotain? Olisi helppo sanoa, että kokemukset opettavat. Kun koen ystävän tuen tai iloitsemme yhdessä jostain, opin ehkä arvostamaan tukea tai iloa, ystävän anteliaisuutta. Vaikka tämä vastaus tuntuu uskottavalta, siinä ei ole koko totuus. On nimittäin niin, etten koe tuen arvoa tai ystävän anteliaisuutta, jos en jo arvosta niitä. Kysymys pitää muotoilla toisin. Miten jokin kokemus on mahdollinen? Miten voisin kokea ystävän hyväntahtoisuuden ja anteliaisuuden, jos tähtään vain menestykseen?

Miten voisin nähdä? Sekä taide että filosofia yrittävät auttaa näkemään. Kun taideteosta tai filosofista kirjoitusta arvioi ja katsoo ulkopuolelta ja oudoksuen, huomaa, että ne rikkovat totuttuja tapoja katsoa asioita. Jotta tämä rikkominen ja uusi katse olisivat mahdollisia, on osattava hävittää, pyyhkiä pois kliseitä. Taiteilijan täytyy taistella, jotta kangas olisi tyhjä ennen maalaamista. Filosofeilla on aina mukanaan yksi sana, joka liittyy tähän taisteluun: epäily.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

torstai 10. tammikuuta 2019

Rasismi on essentialismia


Otmar von Verschuer
Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Pierre Bourdieu kirjoitti vuonna 1983 ilmestyneessä artikkelissa: ”Tout racisme est une essentialisme...” (Kaikenlainen rasismi on essentialismia.) Lause on monella tavalla mielenkiintoinen. ”Tout racisme” (kaikki rasismi) viittaa siihen, että rasismi saa monenlaisia muotoja. Artikkelin otsikkokin viittaa siihen; se puhuu rasismin erityisestä muodosta, älyrasismista. Erityisen tärkeää on silti havainto - lähes ilmiselvä asia – että kyse on essentialismista. Bourdieu sanoo, mitä rasismi on filosofisessa mielessä. Sanon, että havainto on lähes ilmiselvä, koska sekä filosofit että yhteiskuntatieteilijät ovat erittäin tietoisia asiasta.

Essentialismi, olemusoppi, on käsitys, että asioilla ja olennoilla on olemus, joka tekee niistä sellaisia kuin ne ovat. Olemusajattelulla on pitkät perinteet Platonista ja Aristoteleestä Descartesiin ja Kantiin. Yksi sen versioista on keskiaikainen kristillinen ajattelu, joka oletti, että ihminen on osa suurempaa, jumalaista suunnitelmaa. Sekä kristillisenä että ei-kristillisenä essentialismi on ilmentynyt usein ajatuksena luonnonlaista.

Essentialismi on radikaalisti universalistista ja ei-historiallista ajattelua; se olettaa historiattomia, ikuisia, universaaleja rakenteita, jotka ovat rikkomattomia ja ehdottomia. Ihmiselle luodaan kohtalo, tehtävä ja ohjelma. Yksi natsismin ideologeja oli biologi, perimätutkija Otmar von Verschuer (1896-1969). Hän kirjoitti vuonna 1943: ”Biologinen perimä on kohtalo: ilmaisemmeko olevamme tämän kohtalon mittaisia, kun näemme biologisen perimän tehtävänä, joka meille on määrätty ja joka meidän täytyy täyttää?”  Sitaatti on kirjasta, joka käsittelee rotuhygieniaa. Ihmisen perimästä, siitä mikä on annettua, tehdään historiallinen tehtävä.

Rasismi on essentialismia silti muuallakin natsiteoreetikkojen tai rotuhygieenian mestareiden käsissä. Käsitys siitä, että asioilla on sisäänrakennettu olemus, joka tekee niistä mitä ne ovat, voisi olla enemmän tai vähemmän väärä oletus tai uskomus. Usein se silti ilmenee yleistyksinä. Joku voi esimerkiksi ajatella ja sanoa, että koska naisella on tietynlainen olemus, niin hän väistämättä tekee noin tai näin. Liian usein tämä ajatus johtaa vielä selitykseen tai oikeutukseen siitä, että naisen asema on huonompi kuin miehen. Olen sanonut tämän ennenekin, aivan varmasti. Oppi olemuksesta toimii oikeutuksena dominoida jotakin ryhmää, joitakin ihmisiä. 

Essentialismiin liittyy taipumus tehdä siitä mikä on jotakin itsestään selvää, luonnollista. Jos rasismi on essentialismia, rasismin motiiviksi voi arvata halun säilyttää status quo; se on yritystä jähmettää, kivettää valta-asetelmat. Arjen essentialistin tai rasistin ei silti tarvitse olla valta-asemassa. Ollessaan essentialisti ja rasisti hän saattaa palvella muita. Hän on orja, joka luulee olevansa herra.

Kun olemusajattelu tulee ihmisten väliin, se voi olla viattoman kuuloista ellei saa herjauksen muotoa. Aina se asettaa ihmiset paikoilleen. Ihminen, johon on lyöty leima, ei voi liikkua. Hänet sidotaan siihen mikä hän hän on: nainen, musta tai muslimi.

Miten vastustaa essentialismia ja sen vaikutuksia? Jo ajatteleminen ja analysoiminen muuttaa tilannetta. Tiedämme miten vaikeaa on vakuuttaa toinen, joka on tottunut ajatustapaansa, essentialismiin tai muuhun. Voimme silti tutkia itseämme, muuttaa itseämme. Se edellyttää, että haluamme ajatella. Se edellyttää myös työtä. Emme taistele tuulimyllyjä vastaan. Essentialismi todella on jättiläinen.  Voimia työhön löytyy, kun meitä liikuttaa voimakas motiivi. Mikä motivoisi paremmin kuin halu olla vapaampi – myös suhteessa itseensä...
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Basanos


FILOSOFIAKAHVILA ALOITTAA TAMMIKUUN TOISELLA VIIKOLLA 9.1.TORRE DEL MARISSA, 10.1. FUENGIROLASSA. TIISTAIN RYHMÄ ALOITTAA KOLMANNELLA VIIKOLLA 15.1. (MYÖS AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA) Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Minulla on yksi tunnussana ja se on filosofiakahvilan nimi: basanos. Sanalla on erityinen asema filosofian historiassa. Basanos oli koetinkivi, jolla kokeiltiin, onko kulta aitoa. Kivi jolla koetellaan, arvioinnin väline. Sokrateesta käytettiin tätä sanaa, koska hänen tekonsa ja puheensa tekivät elämisen tavasta uudenlaisen huomion kohteen. Vaikka emme haluaisi tai jaksaisi olla sokraattisia, tämä kokeen ja elämän välinen suhde on yhä mielenkiintoinen – jotakin jossa voi nähdä mahdollisuuksia.

Haluaisin tuoda esiin elämäntavan – ja siihen liittyvän kysymyksen – kaikessa arkipäiväisyydessään. Voisimme kehitellä arkipäivän filosofiaa, kysyä millaista on jokapäiväinen elämämme. Tämän ei tarvitse silti tarkoittaa, että huomio kiinnittyy vain yksityiseen sfääriin, esimerkiksi kotiin ja perheeseen. Voisimme uudestaan muistuttaa itseämme siitä, että yksityinen on yleistä, poliittista.

Arkipäivän filosofia voisi yrittää tuoda esiin jokapäiväisen jokapäiväisyyden, sen rutiininomaisuuden ja sen epäilyttyvävyyden. Samalla se voisi osoittaa, että tavanomainen, toistuva, arkipäiväinen valinta tai ele voi olla yhteiskunnallisesti merkittävä tai vaarallinen. Kuvittelen siis silmieni eteen filosofian, joka näyttäisi elämäntavan arkisen ja yhteiskunnallisen aspektin – yhdessä ja erikseen.

Jotta elämä ja olemisen tapa voisi olla vakavan huomion ja arvioinnin kohteena, tarvitaan koetinkiveä, testaamista ja seulomista. Ihmisen on voitava arvioida, mikä on hyvää tai huonoa siinä mitä hän tekee ja miten hän elää. Koetteleminen ja testaaminen on jatkuvaa; se toistetaan. Koe synnyttää toisenlaisen elämän, sillä siitä tulee elämäntapa, elämää organisoiva periaate. Elämä on toisenlainen, koska enää ei voi vaipua ajattelemattomuuteen.

Kun kokeesta tekee elämäntavan, maailma näyttäytyy uudessa valossa. Elämä ei ole vain sattumuksia, vaan se on jotain jota harjoitetaan ja jonka kautta muokkaamme
itseämme. Koe tekee mahdolliseksi erityisen kokemuksen, jonka kautta opimme itsestämme ja jonka kautta voimme muuttaa jotain. Jos filosofia on vielä harjoitusta ja jos filosofin kädessä on vielä koetinkivi, olemme ehkä lähempänä taidetta kuin tiedettä: laajennamme kokemuksen mahdollisuuksia. Emme yksinkertaisesti kysy, millainen on maailma. Kysymme, mitä uutta voisimme keksiä ja luoda.

Välillä tämä työ on vain pysähtymistä yhden ja toisen ajatuksen, teon tai tekemättömyyden eteen. Miten kuvata filosofoimista, joka on koettelemista? Joku ottaa käteen esineen ja kysyy: ”Mikä on tämän esineen käyttö, sen hyöty, sen arvo?” Monesti filosofi vaikuttaa ulkopuolisesta sellaiselta, jonka kädessä on vasara ja näyttää siltä, ettei hän tiedä, mitä sillä voi tehdä. Huvittuneisuus voi joskus paljastaa ihmisten tietämättömyyden tai ainakin varomattomuuden. Pysähtynyt vasaran pitelijä saattaa keksiä uusia käyttöjä.

Kun filosofoimme, yritämme nähdä jotain. Valitettavasti se tarkoittaa, että on yritettävä nähdä oudot hedelmät puissa. On nähtävä hedelmien outous. Margaret Atwoodin visioimassa dystopiassa The Handamaid's Tale opastetetaan uuteen yhteiskuntaan: ”Tämä ei ole teistä tavanomaista, mutta ajan myötä se on tavanomaista (ordinary).” Ajan myötä muurilla roikkuvat kuolleet ovat osa maisemaa. Tässä on kaikki: jokapäiväisyys ja sen vaarallisuus, jokapäiväisen elämän poliittinen ulottuvuus ja kokijan vaipuminen ajattelemattomuuteen. Tätä vastaan nousee arkipäivän filosofia. On noustava. Nolite te bastardes carborundorum.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila