Mikä on ihailtavaa?

Lichtenberg

TIISTAIN RYHMÄ(T) EIVÄT KOKOONNU (ainakaan toistaiseksi)
Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

On ihmisiä, jotka eivät osaa ihailla. He näkevät kaikessa syytä valittaa, surkutella, sääliä tai halveksia. Lisäksi se mitä osataan ihailla, mahtuu kapeaan alaan. Emme keksi uusia ihailtavia asioita. Emme siis keksi uusia arvoja; osaamme ihailla vain yhtä ja toista näkyvää taitoa tai tietoa.

Kykyämme ihailla rajoittaa kaksi harhauttavaa tai vääristävää näkökulmaa. Katsomme mainostetun suuruuden näkökulmasta, ts. huomiotaherättävän sankarillisuuden mittaa käyttäen. Espanjalaiset palomiehet lähtivät pelastamaan hukkuvia pakolaisia, kaiken uhalla. Tästä näkökulmasta monet teot näyttävät pieniltä ja mitäänsanomattomilta. Toisaalta meillä on oman navan näkökulma. Se mitä olemme itse halunneet ja arvostaneet – ja jonka ylpeinä toteamme saavuttaneemme – peittää näkyvistä toisenlaiset eleet, teot, tavat. Oman navan näkökulman yksi vaikutus on se, että erilaisuutta vieroksutaan ja halveksitaan – jos sitä edes huomataan.

Yksi arvojen lähes huomaamaton – tekisi mieli sanoa salattu – ominaisuus on, että ne sulkevat toisiaan pois. Ottakaamme yksinkertainen esimerkki. Miksi ystävyyttä arvostetaan niin vähän? Koska menestys on niin tärkeää, arvokasta ei ole sen kannalta hyödytön yhdessäolo, jakaminen, hellyys. Ystävyys on vain ystävyyttä, kun asiaa katsoo niin suunnattoman arvokkaan parisuhteen (tai romanttisen rakkauden) näkökulmasta.

Voimme vastustaa arvoja, arvostuksia. Minä esimerkiksi olen tehnyt vastarintaa sosiaalisuuden vaatimusta vastaan. Tällainen vastustus saattaa tehdä sokeaksi. Georg Christoph Lichtenberg (1742-1799) auttoi minut näkemään toisin. Hänelle hyvä dietetiikka ymmärryksen lisäämiseksi on huomion kiinnittäminen todellisiin ja konkreettisiin asioihin. Lukenut mies suhtautui aika skeptisesti lukemiseen; hän piti parempana havainnointia, näkemistä. Kun näkee paljon, se tekee ihmisistä ”viisaita, sosiaalisia ja hyödyllisiä”.

Erityisen huomionarvoista Lichtenbergin ajatuksessa on, että hän liittää tämän sosiaalisuuden ja hyödyllisyyden ideaan maailmankansalaisuudesta. 1700-luvulla, valistusajalla, monet nostivat esiin tämän enemmän tai vähemmän jalon  idean kosmopoliittisuudesta, mutta harvat antoivat sille näin jokapäiväiseltä tuntuvaa sisältöä. Lichtenbergin maailmankansalainen ei katso vain rajojen yli, kansallisen näkökulman ohi, vaan on ennen kaikkea tämän maailman kansalainen: ihminen toisten kanssa.

Kaikki nämä huomiot johtavat minun monien kysymysten eteen. Miten opimme arvostamaan tai ihailemaan jotain? Olisi helppo sanoa, että kokemukset opettavat. Kun koen ystävän tuen tai iloitsemme yhdessä jostain, opin ehkä arvostamaan tukea tai iloa, ystävän anteliaisuutta. Vaikka tämä vastaus tuntuu uskottavalta, siinä ei ole koko totuus. On nimittäin niin, etten koe tuen arvoa tai ystävän anteliaisuutta, jos en jo arvosta niitä. Kysymys pitää muotoilla toisin. Miten jokin kokemus on mahdollinen? Miten voisin kokea ystävän hyväntahtoisuuden ja anteliaisuuden, jos tähtään vain menestykseen?

Miten voisin nähdä? Sekä taide että filosofia yrittävät auttaa näkemään. Kun taideteosta tai filosofista kirjoitusta arvioi ja katsoo ulkopuolelta ja oudoksuen, huomaa, että ne rikkovat totuttuja tapoja katsoa asioita. Jotta tämä rikkominen ja uusi katse olisivat mahdollisia, on osattava hävittää, pyyhkiä pois kliseitä. Taiteilijan täytyy taistella, jotta kangas olisi tyhjä ennen maalaamista. Filosofeilla on aina mukanaan yksi sana, joka liittyy tähän taisteluun: epäily.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila