Narkissos-myytistä ja narsismista

(Michelangelo Merisi da Caravaggio: Narkissos)

1.Myytti

Kaunis nuorukainen, Narkissos, kumartuu juomaan vettä, katsoo omaa peilikuvaansa vedessä ja jää sitä ihailemaan, pysähtyy paikalleen, nääntyy, muuttuu kukaksi. Luen tarinaa hyvin kirjaimellisesti. En liitä siihen omia salaisia toiveitani sen salaisesta merkityksestä. Tarinassa ei ole kyse niinkään itseensä kohdistuvasta rakkaudesta kuin oman kuvansa vangiksi jäämisestä.

René Char sanoo asian selkeimmin ja ajatellen pidemmälle kuin muut: ”Sinun piti juoda, Narkissos, ei katsella itseäsi.”

2.Narsismi

Sigmund Freud puhui ensimmäisenä narsismista vuonna 1914 ilmestyneessä teoksessaan Johdanto narsismiin. Hänelle narsismi on toisaalta varhaislapsuuden vaihe ja persoonallisuuden rakenne, joka voi olla patologinen eri tavoilla. Niin sanotun narsistisen persoonallisuustyypin hän kuvasi 1931.

Johdanto narsismiin on nautittavaa luettavaa. Siinä Freud kuvaa narsismia ennen kaikkea omaan itseen kohdistuneena rakkautena, joka ilmenee joissakin tapauksissa autoerotismina; kaikki liittyy monimutkaiseen libidoteoriaan. Freud päätyy puhumaan itsetunnosta ja sen yhteydestä narsistiseen libidoon. Yksinkertaista: Jos tuntee olevansa rakastettu, itsetunto kasvaa et vice versa. Narsistille kumppanin valinnassa erityisen tärkeää on se, että on rakastettu. Dynamiikka on mielenkiintoinen. Freudin kuvauksen mukaan rakastunut on vaatimaton, rakastaminen vähentää itsetuntoa ja sen saa takaisin vain tulemalla rakastetuksi. Narsisti haluaa olla rakastettu, mutta hänellä ei ole kykyä rakastaa.

Nykyisin puhutaan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Diagnoosin teossa käytetään näitä oirekriteerejä: 1)suuret käsitykset itsestään eli liioittelee saavutuksiaan 2)keskittyy mielikuviin rajattomasta menestyksestä, voimasta, kauneudesta tai suuresta rakkaudesta; 3)uskoo olevansa niin ainutlaatuinen, että häntä voivat ymmärtää vain muut huomattavat henkilöt  4)vaatii korostunutta ihailua 5) uskoo olevansa oikeutettu erityiskohteluun 6)muiden hyväksikäyttö 7) empatian puute 8)kateellisuus (tai usko muiden kateuteen) 9)ylimielisyys ja röyhkeys.

Nämä ovat oirekriteereitä. Jos jollakin on viisi näistä yhdeksästä piirteestä, hänellä voidaan sanoa olevan narsistinen persoonallisuushäiriö. En tartu tässä nyt siihen, että luonteenpiirteistä tehdään oireita ja diagnoosi tehdään ihmisestä, joka ei varsinaisesti ole mielisairas. Olettakaamme, että psykiatrit tietävät, mitä he ovat tekemässä.

3.Narkissoksen lapset

Mitä teemme, kun puhumme narsismista? Mitä teemme, kun sanomme toisia narsisteiksi? Onnistummeko vakuuttamaan itsemme omasta terveydestämme määrittelemällä naapurimme?

Sanotaan että on narsistisia ihmisiä, erilaisia kuin me. Minua ei kiinnosta kuinka oikeaan osumme, kun puhumme näin. Minua kiinnostaa tosiasia, että sanomme näin. Tämän sanomisella ja toistamisella on omat vaikutuksensa. Sen ansiosta olemme taipuvaisia ajattelemaan, että pahoja tekoja tekevät erilaiset, omituiset ihmiset. Eikö tällaisissa sanoissa ilmene 1)suuret käsitykset itsestään 2)ylimielisyys ja röyhkeys?

Toisaalta mietityttää, emmekö kaikki ole Narkissoksen lapsia, koska luomme itsemme minuutemme introspektion, itsehavainnon kautta. Teemme itsellemme peilin ja jäämme ihailemaan kuvaamme. Jos joku tai jokin yrittää hajottaa kuvaa, loukkaannumme ja haavoitumme.

Ihmiset – persoonat – etsimässä koko ajan tunnustusta, rakkautta, koko ajan täynnä myrkkyä. Myrkky on päästettävä toiseen ihmiseen, tehtävä toisesta samalla tavalla myrkyttynyt. Narkissoksen lapset ovat zombeja ja vampyyrejä.

Päätöksenteosta, päätöksien ja filosofian suhteesta

Ihminen tekee päätöksiä neuvottomuuden tilassa. Hän ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Jos hän tietäisi, ei olisi mitään päätöksentekoa, sillä se olisi jo tehty. Filosofoiminen, joka murentaa perustelujamme ja oletuksiamme, hämmentää, tekee neuvottomaksi. Tästä tilasta ja tilanteesta käyttivät kreikkalaiset sanaa aporia, jonka voisi kääntää umpikujaksi, tarkemmin tiettömyydeksi. Filosofia synnyttää aporioita ja koska päätöksiä tehdään vain tässä tilassa, se mahdollistaa päätöksenteon.

Filosofoiminen, filosofoiva kysyminen kohtaa mahdottomuuden, asettuu kasvokkain mahdottoman kanssa. Joihinkin kysymyksiin ei voi vastata eikä joitakin päätöksiä voi tehdä. Silti on vastattava ja päätettävä. Kysymys joka koskee sitä mistä ei voi päättää ja josta täytyy päättää – tällaisen kysymyksen kanssa olemme tekemisissä filosofisen kysymyksen kanssa.

On oltava tie ulos aporiasta. Tie ulos ei ole tieto siitä mitä pitäisi tehdä, vaan päätöksenteko. Monta kertaa ihminen painii jonkun tuskanaiheen, esimerkiksi aviomiehen, kanssa. Paini jatkuu niin kauan kunnes tekee päätöksen. Kun esimerkiksi päättää jättää tuskaa aiheuttavan miehen, kaikki selkenee: heti tietää mikä on parasta, ja eteen avautuu uusi elämä. Monilla on tällaisia kokemuksia. Päätös tuntuu odottavan itseään, mutta kun uskaltautuu sen tekemään, asiat selkenevät. Tämä on yksinkertainen lähtökohtani: Ihminen tekee päätöksiä, hän tarvitsee päätöksiä.

Filosofia kysyi aikanaan, mitä on viisaus ja miten se saavutetaan. Myöhemmin on haluttu puhua enemmän järjestä, viime aikoina rationaalisuudesta ja sen muodoista. Viisaus, järki ja rationaalisuus liittyvät kaikki samaan ongelmaan, päätöksenteon ongelmaan. Miten tehdä viisas päätös? Miten tehdä päätös järkeen perustaen?

Voimme asettaa kyseenalaiseksi mahdollisuuden puhtaasta järjestä, mahdollisuudesta päättää pelkästään järjen avulla. Järki toimii selvästikin usein lähinnä arvostustemme ja tunteidemme apuvälineenä; se etsii oikeita keinoja, toimivia strategioita halujemme toteuttamiseen. Tämä ei vähennä järjen, rationaalisuuden tärkeyttä, sen eri muotojen vaikuttavuutta.

Yksi aikamme vaikuttavimmista rationaalisuuden muodoista on lääketiede. Terveys on korvannut pelastuksen. Ajattelemme sitä päivittäin ja se ohjaa järkeilyämme. Filosofia kritiikin muotona, kyseenalaistamisena, tarttuu tai voi tarttua tällaiseen järkeilyyn, kaivaa esiin siihen liittyvät oletukset. Idea ei ole se, että filosofia paljastaisi salaisen irrationaalisuuden, vaan etsii mahdollisuuksia mennä muualle, ajatella muuta.

Joskus oikeutamme päätökset – rationalisoimme ne – sanoen, että ne perustuvat lakiin tai yhteisön tapoihin. Halutaan antaa vaikutelma, että valinta tai päätös on rationaalinen, koska se perustuu siihen mikä on normaalia. Se mitä pidetään normaalina ei kuitenkaan perustu mihinkään, paitsi tyhjän päällä tehtyyn päätökseen.

Tärkeää eivät ole vain yhteisö ja lait. Tämän tulivat filosofit ilmoittamaan ja ilmaisemaan eri tavoin: Tärkeää on myös se miten päättää elää elämänsä, päättää ohjata elämäänsä. Tällaiseen hurjaan työhön ryhtynyt ei vain yksinkertaisesti halua elää paremmin, vaan elää luoden itseensä parhaan mahdollisen suhteen. Siksi filosofian lähtökohtia olivat itsestä huolehtiminen, itseluottamus ja itsekunnioitus.

Ihminen tekee päätöksiä, hänen on tehtävä päätöksiä. Filosofia vie pohjan päätöksiltä, tekee niistä vaikeita, sillä se irrottaa meitä typeryydestä, jota vakaumuksiksi sanotaan. On oltava päättäväinen, määrätietoinen ja luja, mutta ilman vakaumuksia. On osattava ja uskallettava kysyä, kuka tekee minua koskevat päätökset ja miten ne tehdään.

Jokaisen on päätettävä puolestaan ja siksi on yritettävä luoda mahdollisuuksia sille, että ihmiset voivat päättää omasta puolestaan.