Kuoleman filosofia, elämisen taito

(Francisco Goya: Ennen kuolemaa)

Kuolema ei ole ongelma, elämä on. Meidän ei tarvitse jokapäiväisesti miettiä, miten kuolla, mutta joudumme kysymään, miten pitäisi elää. Kuolema ei silti ole merkityksetöntä. Sillä on oma erityinen arvonsa elämässä...

Oma kuolema on raja; sen läsnäolo on rajallisuuden läsnäoloa ja sellaisena se mahdollistaa kokonaisuuden, idean kokonaisuudesta: elämä on samalla tavalla rajallinen ja rajattu kuin taideteos. Kuolema on horisontti, siis näkökentän raja, josta katse kimpoaa edeltävään - tähän  elämään. Kuolema pakottaa ajattelemaan elämää, tekemään valintoja. Emme omista elämää ja siksi omistaudumme sille, teemme siitä omaa.

Toisen kuolema tekee maailmaan reiän, tuo ihmiseen tyhjyyden, tekee korvaamattoman puutteen. Sen opetus on siinä, että emme omista ihmisiä. Koska emme omista ihmisiä, emme voi suunnitella heidän elämäänsä, käsikirjoittaa heille pysyvää ja muuttumatonta paikkaa elämässämme. Kuolema merkitsee kaiken pakenevuutta, katoavaisuutta; se näyttää siis elämän yhden puolen, ja näemme, että kuolema on elämää, elämä kuolemaa. Ei ole vastakohtaa, tässäkään...

Aina juhlapuhutaan siitä, miten odotettu elinikä on kasvanut ja kasvaa. Elinikä kasvaa ja kuolemasta tulee entistä vaikeampaa, jotenkin paheksuttavaa. Moderni valta, erityisesti lääketieteen harjoittama valta, on elämän yli menevää, elämään kohdistuvaa valtaa. Elämä sellaisenaan, paljaana, ilman muotoa ja sisältöä, biologisena prosessina, on säilytettävä eikä se ole meidän elämää.

Pitkä elinikä on tavoitteena sukua kuolemattomuuden halulle: se on omistushalua ja vallantahtoa. Kunnioitettavan iän saavuttaminen voi kieltämättä olla kunnioitettavaa; se todistaa, että on kestänyt ja jaksanut, mennyt läpi vaarojen. Mutta itseisarvona se ei välttämättä ole elämänmyönteinen tavoite. Tämä voi kuulostaa paradoksaaliselta: ”Onhan sentään halu elää pitkään merkki elämänmyönteisyydestä...” Silti omistushalu ja vallantahto paljastaa himon luonteen: rakastetaan elämää, koska ollaan totuttu elämään, ei siksi että olisi totuttu rakastamaan.

Kuolema on vaikeaa, koska on uusia tekniikoita säilyttää sitä, venyttää sitä, pitää sitä yllä. Kun elämä ei ollut eikä teknisistä syistä edes voinut olla tällaisen uudenlaisen himon kohde, kuolema oli erilainen asia. Se saattoi aiheuttaa surua, sitä yritettiin välttää, sitä karkotettiin taikakeinoin, mutta se oli koko ajan läsnä. Jos osaamme katsoa erilaisesti, se on mahdollista vain historian läpi, katsoen genealogisesti, ja silloin suhteemme kuolemaan saattaa alkaa näyttää joltakin ei niin itsestään selvältä, oudolta, yhtä oudolta jopa kuin egyptiläisten haudat.

Jos onnistumme luomaan uuden perspektiivin, suhteemme kuolemaan saattaa mahdollistaa uuden taidon elää. Siksi tämä kysymys voi olla elintärkeä filosofialle, jos filosofia joskus vielä tahtoo päästä kysymään kysymyksiä elämäntaidosta. Millaista kuoleman filosofiaa tarvitsemme, jotta voisimme uneksia elämäntaidosta? Onko välttämättä luotava kuoleman filosofia?

Francisco Goyan piirros nimeltään Ennen kuolemaa on näkökulma kuolemaan, filosofisempi kuin suurin osa filosofien juhlallisista vakuutuksista opettaa kuolemaan.  Siinä hyvin vanha nainen istuu peilin edessä kaunistamassa itseään. Hänen ympärillään olevat kolme hahmoa pilkkaavat ilmeisesti heitä ylemmässä asemassa olevaa, varakasta naista. Ilkeä ja irvokas kuva, osa Goyan mustinta tuotantoa. Mitä kuva viestii, mitä se kertoo ihmisen suhteesta kuolemaan? Kuvan nainen kieltää kuoleman, kieltää elämän, elää haaveessa; hän tekee jotain turhaa. Muut näkevät kuoleman, väistämättömän, todennäköisesti melkein välittömän, mutta nainen ei näe ja siksi hän tekee jotain turhaa. Tätä on todellinen turhamaisuus, ei niin kovin vierasta meidänkään aikana.

Elämäntaito saattaisi edellyttää sitä, ettemme tekisi sitä mikä on turhaa, vaan keksisimme mikä on merkityksellistä. Voimmeko keksiä sen, jos olemme niin kuin tuo nainen ennen kuolemaa peilin edessä itseämme näkemättä? Ehkä elämäntaito joskus merkitsee muutakin kuin pitkään elämistä ja se merkitsee taas kykyä suurempaan onnellisuuteen tai suurempaan ylpeyteen. Sitä ennen jatkamme hengityskoneessa.