Filosofin kuolema

Miguel de Unamuno

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Meidän ei tarvitse ajatella niin kuin Sokrates – ja moni muu – että filosofia opettaa kuolemaan, valmistautumaan siihen. Vaikkemme ajattelisi näin, voi filosofin tavassa kohdata kuolema olla jotain mielenkiintoista. Se saattaa näyttää jotain tavasta elää. Otan kolme esimerkkiä, anekdoottia.

1.Mihail Bahtin (1895-1975)

Kun Mihail Bahtin makasi kuolinvuoteellaan, hän halusi kuulla Boccaccion Decameronen ensimmäisen novellin. Se on tarina heittiöstä, valehtelijasta ja murhamiehestä, joka kuoleman läheisyydessä ripittäytyy papille valehdellen tekemisistään niin paljon ja niin taitavasti, että hänelle annetaan kaikki anteeksi ja kuoltuaan hänet haudataan luostariin.

Kertomuksella oli erityinen merkitys Bahtinille; se muistutti elämän yllätyksellisyydestä. Tarinan lukeminen kuolinvuoteella on varmasti ironinen teko. Se on nauramista kuolinvuoteella.

2. Miguel de Unamuno (1864-1936)

12.10.1936 Salamancan yliopiston rehtori Miguel de Unamuno osallistuu johtamansa laitoksen järjestämään tapahtumaan. Sali on täynnä oppineita, opiskelijoita ja falangen edustajia, muun muassa Francon vaimo Carmen Polo ja kenraali José Millán Astray, joka herjasi katalaaneja ja baskeja sanoen heidän olevan kansakunnan syöpä. Unamuno nousi ja sanoi: ”Tunnette minut hyvin ja tiedätte, etten voi olla pitkään hiljaa. Joskus hiljaa pysyminen on valehtelua...”

Unamuno kritisoi kenraalin huutoa ”Eläköön kuolema!” sanoen sen olevan vastenmielinen paradoksi. Sodan seurauksena raajarikko Astray haluaa Unamunon mukaan helpottaa oloaan tekemällä lisää raajarikkoja. Kenraali vastasi puheeseen yllyttäen falangisteja: ”Kuolema älymystölle! Eläköön kuolema!” Jotkut yleisössä vastasivat: ”Ei. Eläköön älymystö!” Tilanne oli sekasortoinen. Unamuno jatkoi: ”Voitatte, koska teillä on brutaalia voimaa. Mutta te ette vakuuta... Tarvitse jotain, jota teiltä puuttuu: järkeä ja oikeutta. Tämä on pahimman voitto. Tämä on militarismin kasvattamaa vainoharhaa ja katolisuutta, joka ei ole kristillisyyttä. Näen tarpeettomaksi pyytää teitä ajattelemaan Espanjaa...”

Carmen Polon kunniaksi sanottakoon, että Unamuno poistuu hänen tukemanaan ja suojelemana, sillä Unamuno oli selvästi vaarassa joutua aggression kohteeksi. Jo varsin huonokuntoinen Unamuno ei toivu kokonaan yhteenotosta falangistien kanssa ja kuolee kymmenen viikkoa myöhemmin.

3. Michel Foucault (1926-1984)

Pitkään sairastellut Michel Foucault aavisti kuoleman läheisyyden. Muutamia viikkoja ennen kuolemaansa hän kutsui Maailman lääkärit –järjestön edustajan luokseen. Foucault sanoi jättävänsä Colege de Francen ja totesi, ettei nyt ole aika kirjoittaa teoreettisia kirjoja. Hän pyysi anteeksi sitä ettei ole lääkäri ja esitti toiveen, että hänen ystävänsä järjestäisi hänelle projektin järjestön palveluksessa. Hanke oli toteutumassa. Foucault'n tarkoitus oli lähteä heti kun saa viimeiset kirjansa (Seksuaalisuuden historia II-IV) valmiiksi. Ne olivat miltei valmiita, osat II ja III ilmestyivät Foucault'n ollessa Pitié-Salpêtrièren sairaalassa, jonka arkistoja hän oli tutkinut väitöskirjaansa varten.

Foucault halusi siis auttaa pakolaisia viimeisenä tekonaan. Hän jätti silti myös toisen oven auki. Samoihin aikoihin, kun hän ehdotti hanketta, hän kirjoitti kalifornialaisille ystävilleen, joiden kanssa hän oli ottanut LSD:tä Death Valleyssä 1970-luvulla. He tulkitsivat jälkeenpäin, että Foucault uneksi kuolemasta nautinnossa ja ystävien ympäröimänä. 

TULOSSA SEMINAARI TORRE DEL MARIIN: TULEVAISUUS EI OLE ENTISELLÄÄN (luennoitsijoina Marjatta Jabe, Sam Sandqvist, Jenni Spännäri, Pasi Färm). 16.3. klo 13.00.-17.00, paikka. La Sorrentina  C/Paseo Maritimo de Poniente (Camping Laguna Playa)

Lisätietoja, ilmoittautumisia (olisi mukava, jos ilmoittaisi myös, aikooko syödä, niin osaavat ravintolassa pistää työkalut ja pöytäliinat sen mukaan) otetaan vastaan pasifarm@yahoo.es

http://koetinkivet.blogspot.com/2019/02/tulevaisuus-ei-ole-entisellaan-torre.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Epilogi: Ratkaiseva hetki

(Julio Torri)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 24.4. klo 13.30. PAIKKA: KUKKO, saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo. AIHE: Myönteisiä uutisia (erityisesti Espanjasta), viimeisen kerran tänä keväänä

Sergio Pitolin muistolle

Meksikolainen kirjailija Julio Torri (1889-1970) julkaisi kirjassaan De Fusilamientos (1940) tekstin, ehkä proosarunon, jonka nimi on Para aumentar la cifra de accidentes. Lähtötilanne on yksinkertainen: miehen pitäisi nousta liikkuvaan junaan. Ongelma on varovaisuus, itsesäilytysvaisto, pelko. Torri kirjoitti: ”Juna menee ohi, ja tyhmä jää. Juna on aina edessämme. Halu ravistaa sielujamme, ja voi sitä jonka kuolemanpelko pysäyttää! Mutta jos jumalainen sysäys meitä kannustaa, ja pieni järki haaksirikkoontuu, saapuu elämäämme ratkaiseva hetki. Ja siitä lähdemme kohti kuolemaa tai uutta elämää.”

Tässä on kaikki. Ei tarvitsisi sanoa mitään. Juna on aina edessämme. Jos uskallamme, eteemme tulee ratkaiseva hetki. Se saapuu elämäämme. Se saapuu, mutta se hankitaan. Hankkiminen vaatii rohkeutta, sitä että ”pieni järki”, varovaisuus, sammuu. Emme edes tiedä mihin juna menee, mille pysäkille pysähtyy. Voi olla, että juna vie kuolemaan. Mutta riski on otettava, jos tahtoo elää.

Tässä on – ainakin joidenkin tulkintojen mukaan – jotain erityisen meksikolaista. Alfredo Pavón analysoi Mariano Azuela romaania Los de abajo ja tarttuu yhteen kohtaukseen, jossa Rascón Almaraz tapetaan. Hänen silmänsä sidotaan ja hänet työnnetään rotkoon. Tapa, jolla henkilö kohtaa kuolemansa, kertoo paljon. Hän ei valita eikä kerjää. Pavónin mukaan Almarazin moraali perustuu arvioon omista kyvyistä ja kyse on asenteesta, joka on sitä, ettei pelkää kuolemaa eikä elämää. Se ettei pelkää kuolemaa eikä elämää on tapa ylittää pelkän biologisen elämän rajoitukset. Tällainen asenne on xalapalaisen kertojan ja esseistin mukaan ”merkki meksikolaisen labyrinttimaisen olemassaolon identiteetistä”.

Jotain meksikolaista voi siis olla Torrin vaatimuksessa ja asenteessa. Idea ei silti ole vain meksikolainen. Uutta elämää ovat etsineet muutkin, mukaan lukien Dante, joka kirjoitti kirjan Vita Nova.

Juna on edessämme. Tyhmä ei hyppää kyytiin. Kuolema tulee jokatapauksessa. Mutta jos ei hyppää kyytiin, ei elä. Jotta uskaltaisi, täytyy tehdä työtä itsensä kanssa. Torri sanoo, että tyhmä jää asemalle. Hän käyttää tyhmästä sanaa inepto. Sitä vastaan pitää taistella, siinä meidän työmme.

Usein väitetään, että filosofia on syntynyt ihmettelystä. Joku kysyi joskus: ”Miksi jotain on eikä niin, että ei ole?” Minun kysymykseni on, auttaisiko tällainen ihmettely työskentelemään itsensä kanssa, voittamaan tyhmyyden tai pienen järjen meissä? Epäilen sitä. Silti ainakin luulen tietäväni, että on toinen filosofia, toinen perinne.

Tämä toinen perinne saattaa saada joskus surrealistisen muodon. Saattaa olla, että surreal, ylitodellinen, joskus merkitsee jotain filosofiassa. Ehkä se merkitsee sitä, että todellisuus ei ole enää yksi ja yhtenäinen; se ei ole vain jotain olevaa (vastakohtana ei-olevalle), vaan myös virtuaalisuuksia, mahdollisuuksia. Mennä todellisen, annetun yli, kohti uutta elämää – sitä on surrealismi.

”Miksi on eikä ei ole?” kysyy joku. Filosofinen ihmettely voi ilmetä toisella tavalla; se voi olla uteliaisuutta, joka kysyy: ”Mitä elämästä voisi saada irti?”

Mikä siis olisi surrealistisen filosofian metodi? Ensimmäinen askel on otettu. Nyt jo tiedämme jotain: Edessämme on juna. Olkaa filosofeja, unohtakaa filosofia. Hypätkää junaan. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Kuolemattomuus

FILOSOFIAKAHVILAA EI ENÄÄ TORSTAISIN. Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 10.4. klo 13.30. PAIKKA: KUKKO, saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo. AIHE: Pelkkää synkkyyttä (Syyria, Unkari, Meksiko...)

Sisältää juonipaljastuksia Stephen Kingin kirjasta Uinu, uinu lemmikkini.

Ihminen on kauan halunnut olla kuolematon. Haave ei ilmaise itseään vain uskonnollisissa ajatuksissa, vaan joskus myös tieteessä. Mikä on tämä unelma? Mitä ovat sen seuraukset?

En etsi haaveen alkuperää. Otan kauhistuttavan esimerkin. Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini (Pet Semetary, 1983) kertoo tohtori Louis Creedin perheestä, joka muuttaa taloon lähelle vilkkaasti liikennöityä tietä. Läheisyydessä on myös vanha lemmikkieläinten haustausmaa, jonka salaisuudesta perheen isää varoitetaan. Naapurissa asuu sympaattinen vanha isäntä Jud. Perheen kissa, Church, kuolee. Se aiheuttaisi suuren surun lapselle. Epätoivoisena, uskomatta itsekään legendaan, isä hautaa kissan lemmikkieläinten hautausmaalle. Ja kissa palaa. Ulkoisesti se vaikuttaa samalta. Se ei kuitenkaan ole samanlainen; se on vähemmän elävä. Se jahtaa hiiriä ja lintuja enemmän kuin aikaisemmin, muttei syö niitä, repii vain palasiksi. Lisäksi kissa haisee pahalle.

Muutamia kuukausia myöhemmin perheen kuopus, 2-vuotias Gage, jää rekan alle ja kuolee. Surun murtama isä hautaa hänet lemmikkieläinten hautausmaalle, ja lapsi palaa hirviömäisenä, demonisena olentoja, joka surmaa naapuri Judin ja äitinsä Rachelin. Louis antaa lapselle tappavan ruiskeen ja hautaa hänet uudestaan. Pikaisesti hän palaa hautaamaan vaimoaan uskotellen, että tulos tulee olemaan toinen, jos hän hautaa vaimonsa nopeammin kuin lapsensa. Tarinan lopussa tohtori Louis Creed istuu odottamassa. Haudasta palannut vaimo laskee kätensä hänen olkapäälleen ja sanoo: ”Darling.”

Monissa asioissa voi nähdä viittauksia uskontoon, uskonnolliseen symboliikkaan, jopa nimissä. Kissa on Church, kirkko, perheen sukunimi on Creed, usko (tai uskontunnustus). Silti ainakin yhtä merkityksellinen yksityiskohta on se, että Louis on lääkäri, joka on ollut tekemisissä kuoleman (myös sen aiheuttaman stressin) kanssa.

Otan tämän esimerkin, koska kirjan voi lukea yhtenä tapana tulkita ja lukea ihmisen halua kuolemattomuuteen. Kyse ei ole edes siitä, että joku haluaisi omaa kuolemattomuuttaan. Hän ei vain halua menettää ketään, ei kestä surua ja siksi pitää kiinni. Halu nostaa kuollut haudastaan on omistushalua, jotakin hyvin helposti ymmärrettävää. Kingin visio (jota hän itsekin vastustaa) on synkkä: Ihminen ei pysähdy, mikään opetus ei riitä; hän jatkaa järjettömyyksiin asti oman himonsa, nälkänsä, ajamana.

Visio on mielenkiintoinen synkkyytensä takia. Kuolemattomuus, ajatus kuolemattomuudesta, on usein, melkein aina, kaunis unelma, ja katoamista pidetään kauheana. Tässä kuolemattomuus, pyrkimys siihen, johtaa kauhistuttaviin seurauksiin. Silti ihminen pyrkii siihen varoituksista ja jopa todisteista huolimatta. Häntä ei ohjaa vaistomainen äly eikä järki, vaan halu palauttaa kuollut takaisin.

Otan tämän esimerkin myös siksi, ettei kuolemattomuudesta puhuttaessa kiinnostavinta ole se, onko sitä vai ei. Kiinnostavaa on ajatuksen ydin: olemisen tapa, joka panee ihmisen ajattelemaan, vaatimaan, kuolemattomuutta. Voimme ajatella, että Louis Creediä ohjaa rakkaus. Sana on kaunis, ainakin monen mielestä. Mutta eikö tässä rakkaudessa ole mukana halu valtaan, pyrkimys kontrolloida?

On ihmisiä, jotka antavat jäädyttää itsensä, jotta heidät voitaisiin kerran herättää henkiin. On haaveita siitä, että ihmisen mieli voitaisiin digitalisoida. Jotkut biologit uneksivat sellaisesta geenimanipulaatiosta, joka tekisi mahdolliseksi elää 1000 vuotta. Himo elää. Himo ohjaa järkeä, tieteen ja teknologian kehitystä.

Mutta ehkä ihminen on vapaa vasta, kun kuolettaa kuolemattomuuden haaveensa. Ehkä hän sitten voisi ohjautua toisella tavalla, ohjata myös älynsä ponnistukset muualle.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Filosofiaa kuoleville

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 7.11. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: Paradise Papers/Katalonian tilanteen päivitys

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Aina silloin tällöin avaan kirjan, joka sanoo, että filosofia opettaa kuolemaan. Kuulostaa juhlalliselta ja osittain siksikin koomiselta. Kyllä jokainen osaa kuolla ilman opettamistakin. Tietenkin tällainen vastahankainen asenteeni paljastaa, etten ymmärrä mitään.

Olen silti varma, että filosofialla on alusta lähtien ja aina kiinteä suhde kuolemaan – jos siksikin että se kytkeytyy elämään, ihmisen olemassaoloon. Pidän tärkeänä, että muistamme olevamme kuolevaisia. Memento mori on motto, joka on liian unohdettu. Kuvittelen ja uneksin, että se tulisi taas muotiin. Kun ihminen muistaa kuolevaisuutensa, sen että se on aina ja missä tahansa mahdollinen, hän saattaa säikähtää. Säikähtäminen ei ole aina huono asia. Se saattaa auttaa ajattelemaan, miettimään mitä haluaisi tehdä, miettimään mikä on tärkeää. Ehkä sitten muistaisi elää.

Oman kuolemansa ajatteleminen oli kerran tekniikka, harjoitus, jonka avulla ihminen arvioi itseään, sitä miten on elänyt. Idea oli se, että kuvitteli itsensä kuolevaksi, kuvitteli itsensä elämänsä viimeisille hetkille. Tämä mahdollisti sen, että voi luoda katseen omaan elämäänsä kokonaisuutena.

Eikö ole mieletöntä tehdä kuolema läsnäolevaksi elämässä, ajatella kuolemaa elämässä? Vaikka yrittäisikin muistaa kuolevaisuutensa, onko hyvä ajatella itseään kuolevana? Jokainen tekee omat valintansa; se on heidän vapauttaan. Itse ajattelen, että filosofian suuntaaminen kuoleville ei merkitse lohdutusta, vaan liikkuvuuden, muutoksen, mahdollisuutta. Jos puhun filosofiaa niin kuin toinen olisi kuolematon (tai minä itse olisin kuolematon), siirrän ajatuksen sellaiseen sfääriin, ettei se enää toimi tässä maailmassa.

Kun puhuu kuoleville ja kun kysymyksistä tulee maallisia, ihminen joutuu selkä seinää vasten: hänet pakotetaan ajattelemaan. Hän ajattelee esimerkiksi sitä, kenellä on valta ja oikeus päättää elämästä ja kuolemasta. Samat valtiot, jotka lähettävät poikiaan sotiin, estävät heitä päättämästä päiviään. Samat yhteiskunnat, jotka lupaavat taata oikeudet kansalaisille, eivät anna heidän kuolla.

Olemme pakotettuja ajattelemaan omaa suhtautumistamme kuolemaan. Se ei ole kaikkina aikoina ollut samanlainen. Esimerkiksi Philippe Ariès (1914-1984) on tutkinut näitä usein hitaita muutoksia mentaliteetissa ja rituaaleissa. Nykyisin meillä on edessämme medikalisoitu, laitostettu kuolema ja television kautta brutaali nälän ja sodan julkinen kuolema, kuolema spektaakkelina.

Kuolemaa koskeva kysymys on arvofilosofinen -  siis yhteiskunnallinen, poliittinen. Jos emme tahdo sitä ajatella, emme tahdo ajatella omaa olemassaoloamme, omaa elämäämme, mahdollisuuksiamme elämässä. Ajattelen itseäni kuolevaisena. Yritän muistaa ja myöntää tosiasian, jotta en tekisi liikaa turhuuksia, keskittyisin siihen mikä on merkityksellistä. Ajattelen itseni kuolevaksi, jotta panisin itseni kynnykselle, pistäisin itseni päättämään ja jotta ymmärtäisin, että koko ajan liikumme, muutumme, kuolemme ja synnymme.

Kun kuolemasta tulee tabu, sitä ympäröi juhlallinen hiljaisuus, kielto nauraa hautajaisissa. Tämä tietenkin tekee tarpeelliseksi filosofian, kysymyksen. Se tekee välttämättömäksi suuren filosofin nimeltä Marx – siis Groucho Marxin. Hänen hautakivessään lukee: ”Anteeksi etten nouse ylös.”

Kuoleminen on pieni tapahtuma, joskus jopa hyvin merkityksetön yksityiskohta. Se on vain katoamista. Haluan muotoilla tämän filosofis-koomisesti: Pieni tapahtuma, mutta lopullinen singulariteetille.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Diagnoosin totuus, kuolema ja toipuminen

(Leidenin anatominen teatteri 1609)

(Olen käsitellyt patologia-aihetta ennenkin: Filosofi eli patologi 5.kesäkuuta 2013)

Jotkut filosofit ovat lakanneet etsimästä ikuista totuutta. Se ei tarkoita, ettei heidän tehtävänsä olisi kunnianhimoinen; he ovat halunneet tehdä diagnoosia ajastaan. Esimerkiksi Nietzsche ja Foucault ymmärsivät ajattelun ja filosofian tähtäävän diagnoosiin. He ovat lääkäri-filosofeja.

Mikä on diagnoosi? Onko tarkoitus määrittää tauti, jotta voidaan antaa oikea hoito? Tämä terapeuttinen, hoidollinen, ulottuvuus on ajattelussa usein mukana, mutta kaikkien lääkäreiden tarkoitus ei ole keksiä hoitoa: on myös patologeja.

Patologi tutkii kuollutta, yrittää keksiä, mikä kuolleen tappoi. Diagnoosin totuus ei tässä tapauksessa auta tutkimuksen kohdetta. Totuus ei tuo takaisin elämää. Patologin pöydällä ei ole käsillä kysymys elämästä ja kuolemasta, pelkästään kuolemasta ja totuudesta.

Patologi-filosofi saattaa esimerkiksi tarttua johonkin ajatukseen tai arvoon ja näyttää, miten se kuoli. Joskus nämä kuolleet ja niiden varjot ovat yhä läsnä. Patologi-filosofin tehtävä on silloin tuoda uutisia: ”Kannatte ruumiita. Haudatkaa ne.”

Ainoastaan tästä näkökulmasta voi ymmärtää, miksi ateistinen Nietzsche tarttui ennen häntä keksittyyn ajatukseen jumalan kuolemasta. Teema ilmaantuu Nietzschen teksteihin nimenomaan tapahtumana, josta ihmiset eivät ole kuulleet. Kyse ei ole ollenkaan vanhasta kiistasta jumalaan uskovien ja ateistien välillä.

Patologi ei auta pöydällä makaavaa, mutta hänen tietonsa voi olla tarpeellista eläville. On hyvä tietää, että kannamme ruumiita. Se voi olla epäterveellistä. Hänen tietonsa siitä mihin kuollut kuoli, voi auttaa meitä suuntaamaan elämäämme toisin. On hyvä tajuta, jos meitä ympäröivät kuolleiden varjot. Se on merkki siitä, että kiinnitämme itsemme kuolleisiin. On opittava hautaamaan kuolleet. Ehkä siitä alkaa toipuminen.

Patologi ei paranna eikä hänen asiakkaansa elvy. Hänen esiin tuomansa totuus voi näyttää meille, että meidän ja patologin pöydällä makaavan välillä on tietty ero ja etäisyys: ymmärrämme olevamme elossa ja nauramme. Ja nauru – jos mikä – on merkki toipumisesta... 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuoleman filosofia, elämisen taito

(Francisco Goya: Ennen kuolemaa)

Kuolema ei ole ongelma, elämä on. Meidän ei tarvitse jokapäiväisesti miettiä, miten kuolla, mutta joudumme kysymään, miten pitäisi elää. Kuolema ei silti ole merkityksetöntä. Sillä on oma erityinen arvonsa elämässä...

Oma kuolema on raja; sen läsnäolo on rajallisuuden läsnäoloa ja sellaisena se mahdollistaa kokonaisuuden, idean kokonaisuudesta: elämä on samalla tavalla rajallinen ja rajattu kuin taideteos. Kuolema on horisontti, siis näkökentän raja, josta katse kimpoaa edeltävään - tähän  elämään. Kuolema pakottaa ajattelemaan elämää, tekemään valintoja. Emme omista elämää ja siksi omistaudumme sille, teemme siitä omaa.

Toisen kuolema tekee maailmaan reiän, tuo ihmiseen tyhjyyden, tekee korvaamattoman puutteen. Sen opetus on siinä, että emme omista ihmisiä. Koska emme omista ihmisiä, emme voi suunnitella heidän elämäänsä, käsikirjoittaa heille pysyvää ja muuttumatonta paikkaa elämässämme. Kuolema merkitsee kaiken pakenevuutta, katoavaisuutta; se näyttää siis elämän yhden puolen, ja näemme, että kuolema on elämää, elämä kuolemaa. Ei ole vastakohtaa, tässäkään...

Aina juhlapuhutaan siitä, miten odotettu elinikä on kasvanut ja kasvaa. Elinikä kasvaa ja kuolemasta tulee entistä vaikeampaa, jotenkin paheksuttavaa. Moderni valta, erityisesti lääketieteen harjoittama valta, on elämän yli menevää, elämään kohdistuvaa valtaa. Elämä sellaisenaan, paljaana, ilman muotoa ja sisältöä, biologisena prosessina, on säilytettävä eikä se ole meidän elämää.

Pitkä elinikä on tavoitteena sukua kuolemattomuuden halulle: se on omistushalua ja vallantahtoa. Kunnioitettavan iän saavuttaminen voi kieltämättä olla kunnioitettavaa; se todistaa, että on kestänyt ja jaksanut, mennyt läpi vaarojen. Mutta itseisarvona se ei välttämättä ole elämänmyönteinen tavoite. Tämä voi kuulostaa paradoksaaliselta: ”Onhan sentään halu elää pitkään merkki elämänmyönteisyydestä...” Silti omistushalu ja vallantahto paljastaa himon luonteen: rakastetaan elämää, koska ollaan totuttu elämään, ei siksi että olisi totuttu rakastamaan.

Kuolema on vaikeaa, koska on uusia tekniikoita säilyttää sitä, venyttää sitä, pitää sitä yllä. Kun elämä ei ollut eikä teknisistä syistä edes voinut olla tällaisen uudenlaisen himon kohde, kuolema oli erilainen asia. Se saattoi aiheuttaa surua, sitä yritettiin välttää, sitä karkotettiin taikakeinoin, mutta se oli koko ajan läsnä. Jos osaamme katsoa erilaisesti, se on mahdollista vain historian läpi, katsoen genealogisesti, ja silloin suhteemme kuolemaan saattaa alkaa näyttää joltakin ei niin itsestään selvältä, oudolta, yhtä oudolta jopa kuin egyptiläisten haudat.

Jos onnistumme luomaan uuden perspektiivin, suhteemme kuolemaan saattaa mahdollistaa uuden taidon elää. Siksi tämä kysymys voi olla elintärkeä filosofialle, jos filosofia joskus vielä tahtoo päästä kysymään kysymyksiä elämäntaidosta. Millaista kuoleman filosofiaa tarvitsemme, jotta voisimme uneksia elämäntaidosta? Onko välttämättä luotava kuoleman filosofia?

Francisco Goyan piirros nimeltään Ennen kuolemaa on näkökulma kuolemaan, filosofisempi kuin suurin osa filosofien juhlallisista vakuutuksista opettaa kuolemaan.  Siinä hyvin vanha nainen istuu peilin edessä kaunistamassa itseään. Hänen ympärillään olevat kolme hahmoa pilkkaavat ilmeisesti heitä ylemmässä asemassa olevaa, varakasta naista. Ilkeä ja irvokas kuva, osa Goyan mustinta tuotantoa. Mitä kuva viestii, mitä se kertoo ihmisen suhteesta kuolemaan? Kuvan nainen kieltää kuoleman, kieltää elämän, elää haaveessa; hän tekee jotain turhaa. Muut näkevät kuoleman, väistämättömän, todennäköisesti melkein välittömän, mutta nainen ei näe ja siksi hän tekee jotain turhaa. Tätä on todellinen turhamaisuus, ei niin kovin vierasta meidänkään aikana.

Elämäntaito saattaisi edellyttää sitä, ettemme tekisi sitä mikä on turhaa, vaan keksisimme mikä on merkityksellistä. Voimmeko keksiä sen, jos olemme niin kuin tuo nainen ennen kuolemaa peilin edessä itseämme näkemättä? Ehkä elämäntaito joskus merkitsee muutakin kuin pitkään elämistä ja se merkitsee taas kykyä suurempaan onnellisuuteen tai suurempaan ylpeyteen. Sitä ennen jatkamme hengityskoneessa.

Kuoleman mietiskely

(Rubens: Senecan kuolema 1615)

Kuoleman mietiskelyllä (melete thanatou) on mielenkiintoinen asema länsimaisessa ajattelussa. Kaikki eivät ole pitäneet kuoleman mietiskelyä hyvänä tai hedelmällisenä. Spinoza piti sitä vahingollisena; hänen mielestään täytyy mietiskellä elämää, ei kuolemaa. Jotkut ovat tulkinneet tämän vanhan mediaatiomuodon niin, että siinä ”harjoitellaan kuolemaan”, ”opetellaan kuolemaan”.

Meillä on yhä muistissa roomalaisten lausahdus ”memento mori”, muista kuolevasi. Usein tämä motto tulkitaan niin, että ihmisen täytyy muistaa kuolevansa, pitää mielessä, että milloin vain voi kuolla. Oman tulkintani mukaan roomalaiset eivät muistuttaneet itseään kuolevaisuudestaan heittäytyäkseen orgioihin; he halusivat muistaa olevansa kuolevaisia, siis ei jumalia; kyseessä oli lause, jonka mielessäpitäminen pyrki lisäämään vaatimattomuutta, omien rajojen tiedostamista.

Kun stoalainen Seneca mietiskeli kuolemaa, hän ei opetellut kuolemaan, valmistautunut kuolemaan tai harjoitellut vaatimattomuutta. Hän yritti kuvitella itsensä kuolevaksi; hän ajatteli itseään kuolevana. Itsensä kuvitteleminen kuoleman hetkelle oli itsensä sijoittamista oman elämänsä rajalle jo etukäteen. Se oli kuin itsensä kuvittelemista horisonttiin, näkökentän rajalle. Mietiskelyn tarkoitus ei ollut valmistautua väistämättömään loppuun, vaan luoda etukäteen katse omaan elämäänsä menneenä, kokonaisena, elettynä ja siten arvioida, kuinka on elänyt ja missä määrin onnistunut tekemään hyveestään totta, ei pelkästään sanoja suussa.

Senecan kuoleman mietiskely tuskin siis oli sellaista vahingollista kuoleman ajattelua kuin Spinoza arvosteli; Seneca mietiskeli kuolemaa arvioidakseen elämää. Kuoleman mietiskely oli elämän mietiskelyä, sen katsomista ja arvioimista.

Kuoleman mietiskely tekee kuolemasta läsnäolevan elämässä. Tämä operaatio vaikuttaa mietiskelijään, muokkaa häntä. Mietiskelijä, joka tuo lopun tähän, omaan läheisyyteensä, viereensä, ei enää lykkää elämäänsä. Tärkeäksi tulee tämä hetki ja valinnat, päätökset, jotka tehdään nyt ja tässä.

Tällainen kuoleman tekeminen läsnäolevaksi on kadonnut mediaatioperinteistä, mutta se on säilynyt jossain määrin taiteessa. Kuolema ei ole ollut pelkästään teema runoudessa; kuolema on todellinen ja toimiva vaikuttaja runoudessa. Jotkut Kalevalan tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota suomalaisessa eepoksessa toistuvaan ”kuolemalla säikäyttämiseen”. Ihmistä säikäytetään kuolemalla, ja kuoleman läsnäolo pakottaa kiinnittymään elämään voimakkaammin, elämään voimakkaammin ja intensiivisemmin.

Voisin kuvitella, että kuoleman mietiskelyllä on vielä ainakin yksi hedelmällinen vaikutus. Se auttaa näkemään, että elämä ja kuolema ovat samanaikaisia, toisiaan vaativia. Me koko ajan kuolemme ja kuoleman ansiosta elämme. Me koko ajan kuolemme jollekin ja se antaa tilaa jollekin meissä.

Ja sitten lopulta kun kuolemme, emme jätä mitään. Jälkeenjäävät jäävät, he kokevansa jäävänsä ja näkevät, että joku lähtee, on lähtenyt, mutta hän, kuollut, ei jättänyt mitään, vaan eli vain loppuun, on nyt poissa. Tahdon sanoa siis, että kuolema on jälkeenjääneiden ongelma; me olemme menettäneet, toinen vain eli elämänsä loppuun. Elämä ei ole omaisuus. Elämää käytetään, sitä eletään, mutta omaksi sitä ei voi tehdä.