Epilogi: Ratkaiseva hetki

(Julio Torri)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 24.4. klo 13.30. PAIKKA: KUKKO, saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo. AIHE: Myönteisiä uutisia (erityisesti Espanjasta), viimeisen kerran tänä keväänä

Sergio Pitolin muistolle

Meksikolainen kirjailija Julio Torri (1889-1970) julkaisi kirjassaan De Fusilamientos (1940) tekstin, ehkä proosarunon, jonka nimi on Para aumentar la cifra de accidentes. Lähtötilanne on yksinkertainen: miehen pitäisi nousta liikkuvaan junaan. Ongelma on varovaisuus, itsesäilytysvaisto, pelko. Torri kirjoitti: ”Juna menee ohi, ja tyhmä jää. Juna on aina edessämme. Halu ravistaa sielujamme, ja voi sitä jonka kuolemanpelko pysäyttää! Mutta jos jumalainen sysäys meitä kannustaa, ja pieni järki haaksirikkoontuu, saapuu elämäämme ratkaiseva hetki. Ja siitä lähdemme kohti kuolemaa tai uutta elämää.”

Tässä on kaikki. Ei tarvitsisi sanoa mitään. Juna on aina edessämme. Jos uskallamme, eteemme tulee ratkaiseva hetki. Se saapuu elämäämme. Se saapuu, mutta se hankitaan. Hankkiminen vaatii rohkeutta, sitä että ”pieni järki”, varovaisuus, sammuu. Emme edes tiedä mihin juna menee, mille pysäkille pysähtyy. Voi olla, että juna vie kuolemaan. Mutta riski on otettava, jos tahtoo elää.

Tässä on – ainakin joidenkin tulkintojen mukaan – jotain erityisen meksikolaista. Alfredo Pavón analysoi Mariano Azuela romaania Los de abajo ja tarttuu yhteen kohtaukseen, jossa Rascón Almaraz tapetaan. Hänen silmänsä sidotaan ja hänet työnnetään rotkoon. Tapa, jolla henkilö kohtaa kuolemansa, kertoo paljon. Hän ei valita eikä kerjää. Pavónin mukaan Almarazin moraali perustuu arvioon omista kyvyistä ja kyse on asenteesta, joka on sitä, ettei pelkää kuolemaa eikä elämää. Se ettei pelkää kuolemaa eikä elämää on tapa ylittää pelkän biologisen elämän rajoitukset. Tällainen asenne on xalapalaisen kertojan ja esseistin mukaan ”merkki meksikolaisen labyrinttimaisen olemassaolon identiteetistä”.

Jotain meksikolaista voi siis olla Torrin vaatimuksessa ja asenteessa. Idea ei silti ole vain meksikolainen. Uutta elämää ovat etsineet muutkin, mukaan lukien Dante, joka kirjoitti kirjan Vita Nova.

Juna on edessämme. Tyhmä ei hyppää kyytiin. Kuolema tulee jokatapauksessa. Mutta jos ei hyppää kyytiin, ei elä. Jotta uskaltaisi, täytyy tehdä työtä itsensä kanssa. Torri sanoo, että tyhmä jää asemalle. Hän käyttää tyhmästä sanaa inepto. Sitä vastaan pitää taistella, siinä meidän työmme.

Usein väitetään, että filosofia on syntynyt ihmettelystä. Joku kysyi joskus: ”Miksi jotain on eikä niin, että ei ole?” Minun kysymykseni on, auttaisiko tällainen ihmettely työskentelemään itsensä kanssa, voittamaan tyhmyyden tai pienen järjen meissä? Epäilen sitä. Silti ainakin luulen tietäväni, että on toinen filosofia, toinen perinne.

Tämä toinen perinne saattaa saada joskus surrealistisen muodon. Saattaa olla, että surreal, ylitodellinen, joskus merkitsee jotain filosofiassa. Ehkä se merkitsee sitä, että todellisuus ei ole enää yksi ja yhtenäinen; se ei ole vain jotain olevaa (vastakohtana ei-olevalle), vaan myös virtuaalisuuksia, mahdollisuuksia. Mennä todellisen, annetun yli, kohti uutta elämää – sitä on surrealismi.

”Miksi on eikä ei ole?” kysyy joku. Filosofinen ihmettely voi ilmetä toisella tavalla; se voi olla uteliaisuutta, joka kysyy: ”Mitä elämästä voisi saada irti?”

Mikä siis olisi surrealistisen filosofian metodi? Ensimmäinen askel on otettu. Nyt jo tiedämme jotain: Edessämme on juna. Olkaa filosofeja, unohtakaa filosofia. Hypätkää junaan. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila