Kannettava filosofia

Paul Valéry

Filosofiakahvila tiistaisin Casa Mavi, Av.Los Boliches 108 klo 12.15, keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin klo 14.15. Tavataan Ravintola Kukon edessä (Kukko remontissa vielä 2.10.) 

Paul Valéry, runoilija ja esseisti, kirjoitti muistivihkoonsa (Cahiers): ”Filosofian pitää olla kannettavaa.” Hän käytti sanaa portative, joka merkitsee kannettavaa, kuljetettavaa. Tämä vaatimus kiinnostaa, kun katsoo kirjaston filosofian osaston hyllymetrejä. Edes uudet laitteet eivät ratkaise kokonaan ongelmaa. Uskoakseni tiivistäminenkään ei riitä. Filosofialle pitää tehdä radikaalisti erilainen operaatio, jotta se olisi kuljetettavissa mukana.

Antiikin maailmassa haluttiin, että filosofian periaatteet ja neuvot olisivat käsillä (ad manum). Tässä oli jo kuultavissa Valéryn idea kannettavuudesta. Vanhan ajan filosofit eivät ajatelleet, että toogan kätkössä kannatti kantaa papyrusta. Jotta filosofia kulkisi mukana, se pitää sisäistää, ruumiillistaa; opin pitää olla nauliintuneena sieluun tai siitä pitää tulla lihaa ja verta (käyttääkseni vanhoista teksteistä lainattuja vertauksia). Filosofinen puhe pitää sisäistää sellaisella tavalla, että sen ääni nousee itsestään esiin vaientaakseen vaarallisten intohimojen äänen.

Sisäistämisen ja ruumiillistamisen vaatimus edellyttää filosofiselta puheelta ja kirjoitukselta erityistä voimaa. Se ei voi olla vain tractatus, tutkielma. Sen on saatava aikaan enemmän. Plutarkhoksella on sana tätä tehtävää varten: ethopoiesis. Sana on ymmärrettävä niin, että se merkitsee olemassaolon tavan luomista, synnyttämistä. Filosofisella ja kirjoittamisella ja filosofisen tekstin lukemisella oli tavoitteena muuttaa totuus tavaksi (ethos).

Jos filosofian kannettavuuden ja kuljetettavuuden ehto on se, että filosofinen puhe on ethopoieettista, meillä on edessämme lähes toivoton tehtävä. Ainakaan en voi taata, että puheeni ja muistiinpano vastaisivat vaatimukseen. Voin silti kiinnittää huomiota filosofian kevyisiin aineksiin, jotta oppisimme asiasta jotain. Kannettava varustus ei koostu filosofian pitkästä historiasta. Kainalossa ei tarvitse kantaa Puhtaan järjen kritiikkiä. Filosofia on toimintaa. Sen aineksia ovat kriittinen asenne, kysymysmerkit ja rohkeus.

En popularisoi filosofiaa. Ongelmat pysyvät kompleksisina. En myöskään opeta Hegeliä kannesta kanteen. Haluan parantaa filosofian kannettavuuden edellytyksiä. Tarkoitus ei ole oppia ”filosofioita”, erilaisia oppisisältöjä. Tarkoitus on monesti oppia pois. Tavoitteena on kevyempi olo. Menetelmänä on – jos sellaisesta voi puhua – näkökulmien taide ja esimerkkien maksimaalisen luova käyttö. Kolmantena painottomana aineksena on joviaalisuus, joka ilmenee jopa ilkikurisuutena.

Yksi tapa tehdä filosofiasta kannettavaa on silti tiivistys, vaikkei se riittäisikään. Ainakin kreikkalainen lääketiede luotti opin ja ohjeistuksen aforistiseen muotoiluun. Voimme muotoilla itselle periaatteen, jopa imperatiivin. Kukaan ei estä. Silti yksi ainoa mieleen painettu määräys voi olla vaikea kantaa. Universaali laki ja kategorinen imperatiivi ovat painavinta filosofiaa. Siksi on syytä vilkuilla ympärilleen ennen kuin antaa itselleen määräystä, tekee itselleen ja koko maailmalle imperatiivia.

Vilkuilu on ensimmäinen tehtävämme. Vilkuilemme nähdäksemme, mitkä ovat olosuhteet, mikä on tilanne. Periaatteen, jonka muotoilemme, kannattaa olla suhteellinen; on hyvä ottaa huomioon olosuhteet, maasto. Periaatteessa on mukana kaksi elementtiä: meidän oma tahtomme (valinta ja halu) ja topografia. Harrastamme enemmän tapauksia kuin yleisyyksiä. Filosofit voivat argumentoida vastaan, mutta ainakin kantamuksemme on kevyempi.

Täytyykö puolustaa ajatusta siitä, että filosofian pitäisi olla kannettavaa? Vastustaako joku ideaa? Haluaako joku painavaa filosofiaa? Puolustukseni on yksinkertainen ja kevytmielinen: Keveän varustuksen kanssa on helpompi liikkua.

(Tiistain filosofiakahvilapaikka: Casa Mavi)

TULOSSA TAPAHTUMA:
LA 1.12. 2018 RAVINTOLA ALEGRIA, FUENGIROLA

Työ ja vapaa-aika: Marjatta Jabe
Tiede ja totuus: Sam Sandqvist
Merkityksellisyys ja uskonto: Jenni Spännäri
Filosofian tulevaisuus: Pasi Färm

Ota yhteyttä: pasifarm@yahoo.es
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Selkeys

Tämä on filosofiakahvilan aiheena Torre del Marissa 26.9. Con Corazónmari, C/El Copo, klo 11.00

Kieli voi olla selkeää tai hämärää. Selkeys on kielellistä, mutta se on enemmän: se on ongelman nostamista esiin. Siihen liittyvä etiikka ei ole puheen etiikkaa, ainakaan pelkästään.

Joskus on tärkeää nostaa esiin ongelma. Joskus tapahtuu, etteivät asiat enää ole samalla tavalla, kun se on nostettu esiin. Sanoessamme selkeyden kytkeytyvän kysymykseen ongelmasta on huomattava, että annamme yksinkertaistavan kuvan puheen näyttämöstä. Kun filosofi (esimerkiksi filosofi) puhuu ja yrittää olla selkeä, hän tekee muutakin kuin nostaa esiin ongelman. Hän luo erityisen suhteen toiseen.

Filosofiset tekstit ovat usein vaikeita, koska niissä käytetään teknisiä termejä. Se ei tee niistä hämäriä. Ainakin parhaimmillaan ne tuovat selkeyttä. Sanat arkikäytössä ovat hämäriä. Ne ovat kaikkien suussa; niissä on kaikkien sylkeä ja monesta lähteestä tulevia sivumerkityksiä. Tekninen termi rajoittaa ja puhdistaa kieltä. Toisinaan teknisyys hämärtää . Kieli voi olla näennäisen selkeää, ja teknisyys voi lisätä puheen hämäryyttä ja sen hermeettisyyttä. Filosofiasta on varmaankin helppo löytää esimerkkejä. Joku on sanonut pahasti esimerkiksi Descartesista.

Selkeys ei poista väärinymmärtämisen mahdollisuutta. Selkeys on vaarallista peliä. Jos joku nostaa esiin ongelman, hän saa todennäköisesti vastustajia, vihollisiakin. Seuraan liittyy joukko akateemikkoja. He kommentoivat ja selittävät, mutta saattavat tehdä hämäräksi, koska ongelma unohtuu.

Ollakseen selkeä on huolehdittava kielestä ja on nostettava esiin ongelma. Eikä tämäkään vielä riitä. Selkeys ei ole vain sanoissa; se on suhteessa. Ollessamme selkeitä olemme sitä, jotta toinen voi vapaasti tutkia ja punnita sanomaamme. Toinen on minulle vapaa, itsenäinen olento.

Tosiasia on, että suhteet ovat usein huonoja. Huono suhde voi saada monenlaisia muotoja, monenlaisia ilmentymistapoja. Luonnosmainesti voisi puhua kahdesta yleisestä, liian yleisestä, muodosta. Toiseen voi suhtautua kuin alaikäiseen. Silloin puhe voi olla näennäisen selkeää, mutta puhuja ottaa maailmaa tulkitsevan mestarin roolin.  Toinen näennäisen selkeyden muoto on ohjelman tarjoaminen. Toiselle annetaan valmis vastaus, ohjelma tai säännöstö. Hän ei voi itse valita; hän tottelee. Selkeys on näissä tapauksissa näennäistä, koska jotakin salataan. Puhujalla on kortteja hihassaan. Jotta todella olisin selkeä, minulla on oltava toisenlainen etiikka.

Kun katsomme näennäisen selkeyden muotoja suhteina, näemme niiden olevan vallankäyttöä, joka voi johtaa mielivaltaan. Puhuja voi tehdä itsestään ainoan totuuden haltijan (oppimestarin) tai hän voi vastauksen antaja (ohjelman tekijä). Joskus vaaditaan vastauksia, jopa ohjelmia. Kun filosofilta vaaditaan vastauksia tai ohjelmaa, häntä pyydetään luopumaan selkeydestä – sellaisesta suhteesta toiseen, joka antaa toiselle vapauden.

Selkeys on siis enemmän kuin kirkkautta kielessä. Se on enemmän kuin ongelman nostaminen esiin. Sitä ei takaa puhujan vilpitön pyrkimys selkeyteen sanan tavanomaisessa mielessä. Tarvitaan eettistä periaatetta. Eikä periaatekaan voi olla tae. Ainoastaan käytäntö, selkeyden harjoittaminen takaa sen. Olemme hämäryyden despotismia vastaan vain, jos kykenemme selkeyteen. Kykenemme selkeyteen vain, jos emme tee toisesta riippuvaista. Emme tee toisesta riippuvaista, jos lakkaamme olemasta mestareita.  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Miksi lukea tieteenfilosofiaa?

Gaston Bachelard

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 19.9.

paikka Con Corazónmari, C/El Copo, klo 11.00

Joskus esimerkiksi fyysikot sanovat täysin perustellusti, ettei tieteenfilosofian lukemisesta ole mitään hyötyä tieteentekijöille. Myöskään tämän sanomisesta ei ole mitään hyötyä kovin monille. Lause on turhaa polemiikkia. Osasyy huomautukseen voi olla virheellinen käsitys tieteenfilosofian roolista ja tehtävästä.

Ainoastaan huonot filosofit neuvovat tieteentekijöitä. Tieteenfilosofian tehtävä ei ole opastaa tiedemiestä oikeaan tietoon tai totuuteen. Se ei laadi lakia tieteelle. Jos siihen sisältyy opetus ja mahdollisuus, se on tämä: Filosofia pitää auki uudenlaisten problematisointien mahdollisuuden. Filosofia ei neuvo tiedettä. Se kysyy siltä: ”Mihin olet menossa?”

On ymmärrettävää, että tämän päivän filosofi kysyy jotakin tieteestä ja esittää kysymyksiä tieteentekijöille. Tiede ja tekniikka ovat osa elämäämme – isosti. Tieteen olemusta pohtiva ihmettelee, mitä on tiede. Hän ihmettelee sitä, koska tieteentekijät eivät vastaa.

Jos kukaan muu kuin ammattifilosofi ei lue filosofin teoksia ja artikkeleita, se ei johdu pelkästään siitä, että hänen työnsä ei hyödytä. Osaltaan siihen vaikuttaa filosofisen kulttuurin puute, kyvyttömyys saada irti filosofiasta. Osaltaan siihen vaikuttaa pelokkuus. Monet tietävät vaistomaisesti, ettei filosofia vain auta ajattelemaan; se häiritsee ajatustottumuksia.

En harjoita tiedettä enkä ammattimaisesti myöskään tieteenfilosofiaa. Silti sen lukeminen voi olla hedelmällistä. Otan esimerkiksi  Gaston Bachelardin ja hänen tieteen filosofiansa, erityisesti yhden käsitteen: epistelemologisen esteen (obstacle épistémologique).

Pinnallisesti katsottuna kyse oli vain psykologisista piirteistä, jotka haittaavat tai estävät pääsyä tieteelliseen tietoon tai kykyä omaksua tieteen uusia, vallankumouksellisia käsitteitä. Käsite antoi mahdollisuuden kirjoittaa uudenlaista tieteenhistoriaa. Hän ei nähnyt vain kumulatiivisuutta tai tasaista etenemistä; hän näki vallankumouksia ja halkeamia. Käsite mahdollisti myös uudenlaisen huomion tieteelliseen henkeen (l´esprit scientifique). Tieteellisen hengen täytyy voittaa este itsessään. Este on eräänlainen vaisto, pyrkimys säilyttää valmis ajatus, halu vastauksiin ja kysymysten vierastaminen.

Epistelemologinen este on tietyssä määrin sukua Francis Baconin idolille. Baconilla oli teoria idoleista, huonoista ajatustottumuksista. Idoli, aavekuva, saa ihmisen erehtymään. Hän luetteli neljä erilaista idolityyppiä: suvun idolit (ihmislajin ominaisuuksista juontuvat virhekäsitykset), luolan idolit (yksilön subjektiivisesta näkökulmasta juontuvat virhekäsitykset), torin idolit (kielen käytöstä johtuvat virhekäsitykset) ja teatterin idolit (auktoriteettien iskostamat harhaluulot).  Bachleardin ajattelussa epistemologiset esteet pakottavat työhön itsensä kanssa. Huomion kiinnittäminen tieteellisen henkeen, eetokseen, johtaa erityiseen asenteeseen ja eleeseen suhteessa tieteeseen. Kyse on enemmän inspiroimisesta kuin lamaannuttavasta tuomitsemisesta. Bachelardin ele on kutsu uusiin mahdollisuuksiin, yritys pitää kysymys hengissä: ”Entä jos...”

Bachelardin ajattelussa kuvitelma filosofista neuvomassa tieteentekijää on kuollut jo alussa. Hänen teksteissään filosofin hahmo, hyvin karikatyyrimäinen, on usein pysähtynyt hahmo: joku joka vielä uskoo metodiinsa ja sen pysyvyyteen. Filosofi on ihminen luolassaan. Fyysikko sen sijaan on uudistanut järkensä ja uusiutunut itse. Bachelard pyrki pikemminkin häiritsemään filosofeja kuin neuvomaan fyysikkoja.

Gaston Bachelard sanoi Tulen psykonalyysi –nimisen kirjan johdannossa, että on hävitettävä vakaumukset ja totutut tavat. Hän sanoi tätä kritiikin harjoittamista itselleen nauramiseksi. Miksi lukea tieteenfilosofiaa? Jotta kykenisi suurempaan vapauteen, jotta kehittäisi itsessään jotain, jotta tekisi älystään purevamman...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Todellisuus tieteessä

Auguste Comte, yksi positivismin isä

Tämä on filosofiakahvilan aiheena Torre del Marissa 12.syyskuuta, paikka Con Corazónmari, C/El Copo, klo 11.00

Tiede tutkii todellisuutta. Jo tämä lause ilmaisee, mitä todellisuus on tieteessä: se on tutkimuksen kohde. Itse todellisuuden käsite ei tunnu yleensä vaikealta tai ongelmalliselta. Sillä tarkoitetaan sitä mitä on. Ei ole erityisen vaikea hahmottaa mitä todellisuus on tieteessä, vaikka olemassaolosta ei olisikaan yksimielistä määritelmää. Tiede tutkii ilmiöitä, joita esiintyy maailmassa. Lähtökohta on yleensä empiristinen. Tieteessä korostuu reaalimaailman havainnot ja kokeet.

Tiede tutkii todellisuutta, yrittää selvittää ilmiöitä ja niiden välisiä suhteita. Siksi ongelma on usein metodia, menetelmää, koskeva. Menetelmäänsä epäilevä tutkija ei tee mitää muuta kuin omaa työtään tarkoituksenaan päästä parempiin tai tarkempiin tuloksiin. Tästä ei seuraa ongelmia suhteessa todellisuuteen, ainakaan yleensä.

Todellisuus ei ole ongelmallinen käsite, mutta tieteen suhde todellisuuteen voi olla ongelmallinen. Se voi kehittyä vaikeaksi. Se kehittyy vaikeaksi tutkimuksessa. Ottakaamme brutaaleja ja yksinkertaisia esimerkkejä – ei ilkeyden, vaan helppouden takia.

Jos tutkija on kunnon positivisti ja ajattelee, että todellista tietoa on vain tieteellinen tieto, hän ei vahingoita metodin merkittävyyden periaatetta, vaan kaventaa edessään olevaa todellisuutta. Onpa sanottu, että positivismin ahkera pyrkimys hylätä metafysiikka johtaa jopa ilmiöiden syiden unohtamiseen. 1800-luvun positivistit kuvasivat metafysiikan nimenomaan sellaiseksi pohdinnaksi, joka etsi ilmiöiden taustalla olevaa todellisuutta. Äärimmäisyyteen menevä positivisti pitäytyy ilmiöissä ja faktoissa; häntä ei enää kiinnosta ”todellisuus”, joka haiskahtaa liian metafyysiseltä.

Positivismiin ja samansukuisiin suuntauksiin (ja niissä syntyviin tutkimustilanteisiin) liittyy toinen esimerkki: reduktionismi. Taustalla on ajatus, että kokonaisuus on palautettavissa eli redusoitavissa osiinsa. Tieto-opillisesti ilmaistuna: redusointi on välttämätöntä ja riittävää tietynlaisten tietämiseen liittyvien ongelmien ratkaisemissa. Esimerkiksi mielenliikkeet voidaan palauttaa kemiallisiksi tapahtumiksi. Tällaisen reduktion ei tarvitse olla ongelmallista ja se voi olla hyödyllistä. Voi olla, että todellisuus – vaikka se olisi vain ilmiöitä ilman takana olevaa todellisuutta – kuitenkin kärsii tässä operaatiossa. Todellisuus tieteessä on tutkimuksen kohde ja muuttuessaan kohteeksi sille tapahtuu asioita.

Varomattomasti voisimme epäillä, että tutkimus tekee tutkimuskohteen ja se siitä syystä olisi keinotekoinen – kohteena ei olisi luonnollinen luokka tai luonnollinen laji (natural kind). Hiukkasfysiikan kvarkit on varmaankin luonnollinen luokka. Se että tutkimuksen kohteelle tapahtuu asioita, ei merkitse konstruktivismia. Se merkitsee, että jokin maailmassa, todellisuudessa, muodostuu objektiksi, tutkimuksen kohteeksi ja samalla osa todellisuudesta ei enää ole samalla tavalla relevanttia.  Hilary Putnam esimerkiksi sanoo, että omena ei ole luonnollinen luokka fysiikassa, mutta biologiassa sen sijaan on. Vaikka jokin objekti on kompleksinen ja se ei ole relevantti fysiikalle, siitä ei seuraa, ettei se olisi ”todellinen”. Toinen kysymys on, seuraako tästä, että sellaiset universaalit kuin omenuus (applehood) ovat todellisia niin kuin Putnam väittää. Olennaista ei ole kuitenkaan nyt alleviivata tällaisiin väittelyihin liittyviä kysymyksiä. Olennaista on huomata, että kohteelle tapahtuu jotain muuttuessaan kohteeksi eikä tieteellinen menetelmä ota sitä mitenkään huomioon; menetelmän käyttäjälle tämä muutos on tiedostamatonta, jotakin ajattelun ulkopuolelle jäävää.

Pahimmillaan tämä ongelma on silloin, kun luonnollisen luokan asema sellaisena on epäilyttävä. Tutkija pitää tutkittavaa kohdetta luonnollisena luokkana eikä huomaa, ettei se sitä ole tai ei ole sitä kokonaan. Monet ovat kirjoittaneet esimerkiksi sairauksien luonteesta, niiden diagnosoimisen vaikeudesta ja osanneet epäillä. Sairauksiin voi liittyä kategorioita, joita vastaa jokin todellisuudessa – jokin luonnollinen luokka. Diagnoosia tehdessä käytetään kuitenkin kategorioita, jotka ovat konstruktioita.

Lääketieteen hämäryydestä pääsee tietysti eroon toteamalla, ettei siitä pitänyt puhua, koska se ei ole tiede. Tämä poissulkeminen ei silti muuta oikean tiedemiehen realismia täysin ongelmattomaksi. Mitä on realismi? Sitä että ajattelee: On olemassa mielestä riippumaton todellisuus, jolla on oma, meidän käsitteistämme riippumaton rakenne. Yleensä tämä kääntyy tutkijan toiminnassa ideaksi faktoista, jotka ovat valmiina tuolla ulkona ja ovat siellä riippumatta siitä miten kuvaamme maailmaa. Tämä on vielä suhteellisen ongelmaton väite, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että tämä positivistienkin jakama käsitys on metafyysinen väite. Realistinen todellisuuskäsitys ja idea faktoista kiinnittyy yleensä myös epistemologiseen ajatukseen siitä, että voimme saada tietoa näistä faktoista ja sitä kautta päästä käsiksi todellisuuden sisäsyntyiseen rakenteeseen.

En siis sano mitään metodista enkä puhu siitä, ovatko tutkimuksen tulokset oikeita tai virheellisiä. Kysymykseni on, mitä todellisuus on tieteessä. Kysymyksen voi muotoilla toisinkin: Mitä todellisuus on tieteelle? Vastaukseni – jo alussa annettu: tutkimuksen kohde. Muodostuessaan tutkimuksen kohteeksi tutkijan ja todellisuuden välinen suhde voi muuttua vaikeaksi, jopa ongelmalliseksi. Tämä ei ole arvostelua. On hedelmällistä, että suhde on vaikea. Olen vakuuttunut modernin kokeellisen tieteen saavutuksista ja ansioista. Se ei silti tarkoita, ettei tieteen ”todellisuudessa” olisi mukana aimo annos metafysiikkaa ja olettamuksia – jotakin jota ei ajatella tutkittaessa maailmaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila