Todellisuus tieteessä

Auguste Comte, yksi positivismin isä

Tämä on filosofiakahvilan aiheena Torre del Marissa 12.syyskuuta, paikka Con Corazónmari, C/El Copo, klo 11.00

Tiede tutkii todellisuutta. Jo tämä lause ilmaisee, mitä todellisuus on tieteessä: se on tutkimuksen kohde. Itse todellisuuden käsite ei tunnu yleensä vaikealta tai ongelmalliselta. Sillä tarkoitetaan sitä mitä on. Ei ole erityisen vaikea hahmottaa mitä todellisuus on tieteessä, vaikka olemassaolosta ei olisikaan yksimielistä määritelmää. Tiede tutkii ilmiöitä, joita esiintyy maailmassa. Lähtökohta on yleensä empiristinen. Tieteessä korostuu reaalimaailman havainnot ja kokeet.

Tiede tutkii todellisuutta, yrittää selvittää ilmiöitä ja niiden välisiä suhteita. Siksi ongelma on usein metodia, menetelmää, koskeva. Menetelmäänsä epäilevä tutkija ei tee mitää muuta kuin omaa työtään tarkoituksenaan päästä parempiin tai tarkempiin tuloksiin. Tästä ei seuraa ongelmia suhteessa todellisuuteen, ainakaan yleensä.

Todellisuus ei ole ongelmallinen käsite, mutta tieteen suhde todellisuuteen voi olla ongelmallinen. Se voi kehittyä vaikeaksi. Se kehittyy vaikeaksi tutkimuksessa. Ottakaamme brutaaleja ja yksinkertaisia esimerkkejä – ei ilkeyden, vaan helppouden takia.

Jos tutkija on kunnon positivisti ja ajattelee, että todellista tietoa on vain tieteellinen tieto, hän ei vahingoita metodin merkittävyyden periaatetta, vaan kaventaa edessään olevaa todellisuutta. Onpa sanottu, että positivismin ahkera pyrkimys hylätä metafysiikka johtaa jopa ilmiöiden syiden unohtamiseen. 1800-luvun positivistit kuvasivat metafysiikan nimenomaan sellaiseksi pohdinnaksi, joka etsi ilmiöiden taustalla olevaa todellisuutta. Äärimmäisyyteen menevä positivisti pitäytyy ilmiöissä ja faktoissa; häntä ei enää kiinnosta ”todellisuus”, joka haiskahtaa liian metafyysiseltä.

Positivismiin ja samansukuisiin suuntauksiin (ja niissä syntyviin tutkimustilanteisiin) liittyy toinen esimerkki: reduktionismi. Taustalla on ajatus, että kokonaisuus on palautettavissa eli redusoitavissa osiinsa. Tieto-opillisesti ilmaistuna: redusointi on välttämätöntä ja riittävää tietynlaisten tietämiseen liittyvien ongelmien ratkaisemissa. Esimerkiksi mielenliikkeet voidaan palauttaa kemiallisiksi tapahtumiksi. Tällaisen reduktion ei tarvitse olla ongelmallista ja se voi olla hyödyllistä. Voi olla, että todellisuus – vaikka se olisi vain ilmiöitä ilman takana olevaa todellisuutta – kuitenkin kärsii tässä operaatiossa. Todellisuus tieteessä on tutkimuksen kohde ja muuttuessaan kohteeksi sille tapahtuu asioita.

Varomattomasti voisimme epäillä, että tutkimus tekee tutkimuskohteen ja se siitä syystä olisi keinotekoinen – kohteena ei olisi luonnollinen luokka tai luonnollinen laji (natural kind). Hiukkasfysiikan kvarkit on varmaankin luonnollinen luokka. Se että tutkimuksen kohteelle tapahtuu asioita, ei merkitse konstruktivismia. Se merkitsee, että jokin maailmassa, todellisuudessa, muodostuu objektiksi, tutkimuksen kohteeksi ja samalla osa todellisuudesta ei enää ole samalla tavalla relevanttia.  Hilary Putnam esimerkiksi sanoo, että omena ei ole luonnollinen luokka fysiikassa, mutta biologiassa sen sijaan on. Vaikka jokin objekti on kompleksinen ja se ei ole relevantti fysiikalle, siitä ei seuraa, ettei se olisi ”todellinen”. Toinen kysymys on, seuraako tästä, että sellaiset universaalit kuin omenuus (applehood) ovat todellisia niin kuin Putnam väittää. Olennaista ei ole kuitenkaan nyt alleviivata tällaisiin väittelyihin liittyviä kysymyksiä. Olennaista on huomata, että kohteelle tapahtuu jotain muuttuessaan kohteeksi eikä tieteellinen menetelmä ota sitä mitenkään huomioon; menetelmän käyttäjälle tämä muutos on tiedostamatonta, jotakin ajattelun ulkopuolelle jäävää.

Pahimmillaan tämä ongelma on silloin, kun luonnollisen luokan asema sellaisena on epäilyttävä. Tutkija pitää tutkittavaa kohdetta luonnollisena luokkana eikä huomaa, ettei se sitä ole tai ei ole sitä kokonaan. Monet ovat kirjoittaneet esimerkiksi sairauksien luonteesta, niiden diagnosoimisen vaikeudesta ja osanneet epäillä. Sairauksiin voi liittyä kategorioita, joita vastaa jokin todellisuudessa – jokin luonnollinen luokka. Diagnoosia tehdessä käytetään kuitenkin kategorioita, jotka ovat konstruktioita.

Lääketieteen hämäryydestä pääsee tietysti eroon toteamalla, ettei siitä pitänyt puhua, koska se ei ole tiede. Tämä poissulkeminen ei silti muuta oikean tiedemiehen realismia täysin ongelmattomaksi. Mitä on realismi? Sitä että ajattelee: On olemassa mielestä riippumaton todellisuus, jolla on oma, meidän käsitteistämme riippumaton rakenne. Yleensä tämä kääntyy tutkijan toiminnassa ideaksi faktoista, jotka ovat valmiina tuolla ulkona ja ovat siellä riippumatta siitä miten kuvaamme maailmaa. Tämä on vielä suhteellisen ongelmaton väite, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että tämä positivistienkin jakama käsitys on metafyysinen väite. Realistinen todellisuuskäsitys ja idea faktoista kiinnittyy yleensä myös epistemologiseen ajatukseen siitä, että voimme saada tietoa näistä faktoista ja sitä kautta päästä käsiksi todellisuuden sisäsyntyiseen rakenteeseen.

En siis sano mitään metodista enkä puhu siitä, ovatko tutkimuksen tulokset oikeita tai virheellisiä. Kysymykseni on, mitä todellisuus on tieteessä. Kysymyksen voi muotoilla toisinkin: Mitä todellisuus on tieteelle? Vastaukseni – jo alussa annettu: tutkimuksen kohde. Muodostuessaan tutkimuksen kohteeksi tutkijan ja todellisuuden välinen suhde voi muuttua vaikeaksi, jopa ongelmalliseksi. Tämä ei ole arvostelua. On hedelmällistä, että suhde on vaikea. Olen vakuuttunut modernin kokeellisen tieteen saavutuksista ja ansioista. Se ei silti tarkoita, ettei tieteen ”todellisuudessa” olisi mukana aimo annos metafysiikkaa ja olettamuksia – jotakin jota ei ajatella tutkittaessa maailmaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila