Sympatian ja empatian käsitteistä ja niiden historiasta

(Giordano Bruno)

Sana sympatia tulee kreikan sanasta sympatheia, joka koostuu osista syn (kokoontuminen, yhdistyminen) ja pathos (tuntemus, tuska, kärsimys). Sanaa käytettiin eri tavoin. Esimerkiksi tarkoittamaan mielen ja kehon yhteistä tuskaa, kun koetaan myötätuntoa. Toisaalta se vastaa nykyistä termiä resonanssia, sillä puhuttiin ”jousien värähtelyn sympatiasta”. Latinankieleen sana kääntyi suoraan, mutta latinassa on myös toinen, vastaava sana compassio, josta myöhempien kielien sana myötäntunto juontuu. Yleensä sanan sympatia alkuperäiseksi merkitykseksi ja suoraksi käännökseksi tarjotaan ilmaisua ”tuntea yhdessä”.

Filosofit ovat käyttäneet sanaa monella tavalla. Useimmiten se liitetään moraalifilosofisiin pohdiskeluihin, erityisesti siihen miten ihmiset suhtautuvat toisiinsa. Stoalaisille se oli kuitenkin ennen kaikkea kosminen käsite; se liittyi kaiken harmonisuuteen, ja he puhuivat universaalista sympatiasta. Poseidonios puolusti näkemystä, että maailman kaikki komponentit ovat orgaanisesti yhteydessä toisiinsa; tästä oli kyse sympatiassa. Kaikkea yhdisti stoalaisen käsityksen mukaan pneuma, jota ei voi käsittää hengeksi; se on materiaalinen asia tai energia, samantapainen kuin kiinalaisten qi. Sympatia on ymmärrettävä stoalaisten kosmologiassa pneuman ilmaisuksi, sen virtuaaliseksi ilmentymäksi.

Epäsuorasti, mutta eri tavalla kuin myöhemmät sanan käyttäjät, stoalaisetkin liittivät sympatian eettisyyteen; he ajattelivat, että ihmisen sisäisen harmonian piti samastua maailman harmoniaan. Myöhemmin esimerkiksi renesanssiajan ajattelijoilla – esimerkiksi Giordano Brunolla ja Giovanni Battista della Portalla - voi nähdä sanan sympatia samantapaista käyttöä. Renessanssin aikana tällä sympatian näkemisellä kaikkialla oli oma erityinen merkityksensä; se liittyi keskiaikaisen maailmankuvan katoamiseen, mahdollisuuteen tuoda erillään pidetyt asiat yhteen, uudenlaisen tason, ajallisen muotoutumisen tavoittamiseen. Jälkikaikuja tästä sympatian kosmisuudesta voi aavistella myös lukiessaan Gilles Deleuze´n tekstejä. Hän olikin stoalaisten tuntija ja sympatisoija, vaikka tosin tunsi myös toisen, empiristien perinteen hyvin.

Skotlantilaiset moralistit alkoivat 1700-luvulla puhua sympatiasta käyttäen sitä moraalisena käsitteenä; se oli tärkeä sana muun muassa Adam Fergusonille, empiristi David Humelle ja Adam Smithille. Monien tulkitsijoiden mukaan monessa yhteydessä Hume tai Smith käyttävät sanaa sympatia sellaisella tavalla, että se pitää sisällään myös sen mistä myöhemmin on puhuttu empatiana.

Esimerkkinä Hume. Yleensä sanotaan, että hänelle moraali perustuu tunteeseen, ei järkeen. Tämä on totta, mutta asia on hiukan monimutkaisempi. Kun Hume tekee sympatiasta moraalin perustan, kyse ei ole jostakin erityisestä tunteesta, myötätunnosta tai säälistä, vaan pikemminkin eräänlaisesta yleisestä toiminnosta, joka tekee tunteista kommunikoitavia. Hänelle sympatia oli ”idean muuttumista vaikutelmaksi (impression) mielikuvituksen kautta”. Tämän operaation seurauksena kokee toisen tunteen jäljen, samankaltaisen tunteen laadun, vaikkei yhtä voimakkaana. Hän erottaa sympatian siitä mistä hän käyttää termiä ”emotional contagion” (emotionaalinen tartunta). Sympatiassa ymmärtää ja tunnistaa toisen tunteen lähteeksi.

Hume ilmeisesti itsekin aavisti, että moraali on näin heikoilla jäillä. Se mikä ei ole lähellä, lähipiirissä, ei herätä sympatiaa niin paljon ja silti hän ajatteli moraalisen velvollisuuden koskevan myös etäisiä, kaukaisia ihmisiä. Termi alkaakin väistyä hänen kirjoituksistaan myöhemmin, ja hän puhuu enemmän myötätunnosta ja mausta (moraalinen maku).

Empatia on täysin erilainen käsite, vaikka se on liitetty sympatiaan, asetettu sitä vastaankin. Se ei ole koskaan ollut kosmologinen käsite eikä oikeastaan kovin paljon eettinenkään. Saksalaiset filosofit ja psykologit alkoivat 1800-luvulla käyttää Einfühlungs. Se oli saksannos kreikan sanasta empatheia ja alunperin se liitettiin estetiikan ongelmiin; samasta ilmiöstä käytettiin joskus myös ilmaisua ”esteettinen sympatia”. Kirjaimellisesti Einfühlungs merkitsee ”sisään tuntemista” (eng. Feel into) Englantilainen psykologi Edward B.Titchener käänsi sanan vuonna 1909 käyttäen sanaa empathy.

Sana ei alunperinkään liittynyt moraalisiin, pikemminkin esteettisiin kysymyksiin ja myöhemmin – erilaisista merkityksistä ja merkityseroista huolimatta – se on yhä liittynyt enemmän kysymykseen ymmärtämisestä. Empatian ajatellaan olevan kyky, jonka avulla voi ymmärtää toisen tunteita, asettua toisen asemaan. Sen takia se on liitetty kuvittelukykyyn ja viime aikoina siitä on alettu puhua älykkyytenä tai sen muotona. Estetiikka ja taidefilosofia on unohtanut nämä käsitteet; ongelmat ovat toiset. Empatia on ennen kaikkea psykologiassa käytetty käsite, vaikka jotkut ovat tehneet siitä eräänlaisen moraalisen kriteerin.

Miten näitä sanoja nykyisin käytetään? Jos sanon: ”X on sympaattinen” tai ”X on empaattinen” ero tulee selväksi. Jos sanon jotain sympaattiseksi, ilmaisen jonkun herättävän jotain. Kun puhun jostakin ihmisestä empaattisena, väitän hänellä olevan erityisiä kykyjä. Kun tapaan jonkun sympaattisen ihmisen, haluan tehdä hänen kanssaan asioita, vaikka hänellä ei olisi mitään tekemistä kanssani. Kun odotan jonkun olevan empaattinen, oletan hänen ymmärtävän minua, asettuvan paikalleni. Sympaattinen liikuttaa minut paikaltani, empaattinen asettuu paikalleni. Empaattinen samastuu minuun, sympaattinen on myötäntuntoa herättävä, miellyttävä.

Empatia on emotionaalinen, älyllinen ja kuvitteellinen  prosessi, jossa joku osallistuu toisen mielen sisältöihin, ymmärtää niitä. Sympatia on pikemminkin symbioosi, yhteiselämää: kaksi hyvinkin erilaista oliota luovat läheisen yhdyselämän hyötyen toisistaan eikä näiden olentojen tarvitse ymmärtää toisiaan, tuntea toisen tunteita.

Yksinkertainen huomioni on siis tämä: Jos näitä sanoja käyttää puhuttaessa etiikan kysymyksistä, ongelma ei ole sama. Olennaista olisi siis tietää, mikä on todellinen ongelma. Monet niin sanotut moraaliset tunteet – esimerkiksi syyllisyys, häpeä, sääli – voivat olla epäilyttäviä. Ovatko sympatia ja empatia hyviä sanoja? Haluammeko siirtyä paikaltamme, mennä toisen paikalle? Millä oikeudella teemme sen? Entä kunnioitus ja itsekunnioitus?