Itsekritiikin merkityksestä

(Michel Foucault)

Kritiikki ei ole vian etsimistä tai moittimista. Kysymys ei ole, mikä vika tai kenen vika, vaan pikemminkin tämä: Voiko ajatella toisin? Tarkoitus on tuoda ajatus esiin ja tutkia mahdollisuutta muuttaa sitä, näyttää ettei itsestään selvä ole sitä. Kritiikin seurauksena se mikä on hyväksytty itsestään selvänä, ei enää ole hyväksyttyä. Oletuksiin tartutaan ja niiltä viedään pohja – sitä on kritiikki.

Esimerkiksi Immanuel Kant kysyi kriittisesti, mikä tekee tietämisen mahdolliseksi. Hän päätyi ajattelemaan tietämisen rajoja, mutta samalla tämä mahdollisuuden ajatteleminen avasi uusia, toisenlaisia, hänelle vieraita teitä, kysymyksen siitä miten rajojen yli voi mennä. Mielenkiintoista on, että Kant ei liittänyt kritiikkiä arvoarvostelman tekoon, vaan päinvastoin pidättäytymiseen arvoarvostelmasta. Arvoarvostelma, tuomio, perustuu johonkin valmiiseen kategoriaan, ja kritiikki on nimenomaan kategorioiden purkamista.

Sama pätee itsekriitiikkiin. Itsensä moittiminen ja itsensä asettaminen tuomarin katseen alle on katumuksen herättämistä ja rankaisemista. Hedelmällinen itsekritiikki on omien olettamustensa arvioimista ja muutoksen tekemistä mahdolliseksi. Jos tahdon kehittää itseäni, katson millaisella pohjalla olen ja tutkin pohjan kestävyyttä. Pidättäydyn arvoarvostelmasta, jotta voin ymmärtää omia tekemisiäni toisin, mahdollistan toisenlaisten arvojen näkemisen.

Tällä tavalla ymmärrettynä itsekritiikki on eettistä; se on eettinen asenne, joka vaikuttaa myös siihen, miten kohtaan ja tunnustan toisen ihmisen. En ennalta poissulje toisenlaisia, erilaisia ideaaleja tai arvoja. Ennen kaikkea toinen tulee tunnustetuksi toisena; en yritä sulauttaa häntä johonkin systeemiin tai sulkea luokitusteni sisään.

Teemme koko ajan valintoja ja päätöksiä. Jokainen valinta sisältää erilaisten impulssien, halujen ja rationaalisuuksien erotteluja, siis kritiikkiä. Elämä on itsekritiikkiä ja siksi itsekritiikistä täytyy tulla elämäntapa. Näin ainakin minun tapauksessani. Muuten en osaa uusille vesille.

Otan aiheeseen sopivan esimerkin: itseni. Minun olisi toki helppo moittia itseäni, löytää vikoja ja puutteita. Olen kuitenkin huomannut, että tällainen itsensä moittiminen ei auta ulos tilanteesta, vaan päinvastoin passivoi, antaa jopa jotain salaista nautintoa. Minun on sanottava itselleni pahempia totuuksia.

Yksi koko ajan mukana olevia kysymyksiäni on tämä: Miten tulla kuulluksi? Minua ovat kiinnostaneet monet historialliset ja legendaariset hahmot, jotka ovat yrittäneet saada sanansa kuulluksi. Olosuhteet ovat monesti vaikeat ja ne ovat tehneet osasta hulluja tai ainakin huutajia. Osa on tapettu. Pitkään oletin, että huutaminen on vaihtoehto, jotakin välttämätöntä. Ajattelin huudon olevan muoto, jonka totuus saa, jos sitä ei kuunnella. Näin maan alle ajettujen sanojen muuttuvan mustiksi ja näin mustuudessa voimaa.

Aloin kysellä tähän liittyviä olettamuksia. Kaikki ei ollut erehdystä, mutta huomasin, että asiaa voi lähestyä toisesta kulmasta. Olin tavallani uskonut dramaattisiin keinoihin ja romanttiseen kapinalliseen. Entä jos vaikeita olosuhteita muuttaisi pienin, melkein huomaamattomin keinoin? Entä jos ilmapiiriä muuttaisi pehmeästi, tekisi siitä hengitettävämmän, vapaamman? Nämä itsekriittiset huomiot ja kysymykset panivat minut esittämään uusia kysymyksiä.

Kun asioita vääristellään ja ympäristöstä tehdään siten tukahduttavaa, huuto ei välttämättä ole paras lääke. Joskus hiljaisuus on paras vastarinnan muoto ja osallistumattomuus paras keino muuttaa tilannetta. Näin varsinkin silloin, kun asioita vääristää nimenomaan jatkuva polemiikki, erilaisten mielipiteiden sota. Tämä oli varmasti se syy, miksi imperatiiveja kaihtanut Michel Foucault antoi itselleen ehdottoman, kategorisen imperatiivin: ”Älä osallistu polemiikkiin.”