Muutos, yllätys, kysymys

Asioille ja asioiden tilalle halutaan antaa lopullinen, kivettynyt, muuttumaton ja koskematon luonne. Tämä koskemattomuus täytyy hylätä ja rikkoa, jos haluamme palauttaa muuttuvuuden, mahdollisuuden muuttua. Kun haluamme elää mahdollisuutemme, se merkitsee, että meidän täytyy mennä uusiin paikkoihin, tuntemattomiin tilanteisiin, kokeilla uutta; meidän täytyy olla uteliaita, yllättää itsemme, löytää maailmasta yllätyksellisyys – todiste siitä että jotain tapahtuu, sillä yllätys on elävyyttä.

Tehdäkseni muutoksen mahdolliseksi, poistaakseni tilanteiden välttämättömyyden, maailman valheellisen lopullisuuden, yllättyäkseni, yllättääkseni itseni kysyn kysymyksiä, rakastan kysymyksiä. Kysyä on avata uusi, erilainen tila, mahdollisuus; kysyminen on uudelleen aloittamista. Vastaus on sulkemista, lukitsemista. Ángel Gabilondo sanoo, että pidämme monia asioita luonnollisina, välttämättöminä, lopullisina. Kaikki tämä ”realismin nimissä”. Olla konservatiivi, Gabilondo sanoo, merkitsee sitä, että kaventaa tilaa tai mahdollisuutta olla toisella tavalla. On laitettava liikkeeseen se mikä näyttää liikkumattomalta, hän sanoo.

Minua johdattavat siis nämä kolme arvoa: muutos, yllätys ja kysymys. Miksi nämä arvot? Jotta emme tukehtuisi liian ahtaisiin määritelmiin ja tulkintoihin. Meidän täytyy luoda tilaa, ja arkkitehdin tehtävä on luoda tila, jossa ihminen voi olla ilman määritelmää. On oltava melkein sankari voidakseen olla oma itsensä, siis vapauttaakseen omat mahdollisuutensa, muuttuakseen omalla tavallaan, omaan tahtiinsa. Tämä sankaruus ei ole syöksymistä kohti tulta, vaan työtä itsensä ja muiden kanssa: dialogia, askeesia, siis harjoitusta.

Mikä meitä siis auttaisi elämään näiden arvojen mukaan? Vaikka työ saattaa olla kovaa, siinä on silti omat hauskat ja nautinnollitset puolet. Olen nimittäin huomannut, että hautautuminen kirjastoihin ja sulkeutuminen omaan luolaan eivät ole ainoat vaihtoehdot. Nauru tekee työtä puolestamme. Naurulla, huumorilla ja komedialla on kyky rikkoa esteet, jotka pitävät asiat ja esineet etäisyyden päässä, koskemattomuuden suojaamina. Nauru on pelottomuutta, joka tuo maailman, esineet, asiat lähelle; se mahdollistaa niiden kääntelyn ja vapaan tutkimisen.

Mitä muutos, yllätys ja kysymys vaativat. Hiljaisuutta. Hiljaisuus on muutakin kuin vaikenemista, melun eliminoimista; se on kääntymistä itseen, huomion kiinnittämistä, siis suhteen luomista itseen. Muutos ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta, koska hiljaisuus on valmistautumista, valmentautumista. Yllätys ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta. Jokainen ihminen on mysteeri; jokainen sisältää määrittelemöttömän, ennalta-arvaamattoman puolen ja sitä pitää kunnioittaa hiljaisuudella, koska sanat, määritelmät, tappavat. Stanislav Jerzy Lec sanoi: “Selvänäkeminen on mustamaalaamista.” Lisäisin: Sanominen on kohtalokasta. Kysymys ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta, koska hiljaisuus merkitsee valmiiden vastausten, noiden päässä olevien meluisien äänien, vaikenemista. Vain hiljaisuus valmistelee kysymystä.

En rakenna hiljaisuuden uskontoa, en ihan, mutta jonkinlaista hiljaisuuden filosofiaa kyllä. Hiljaisuus voi olla epämukavaa, häiritsevää. On kuin hiljaisuus vaatisi meiltä vastauksia, mutta täytyy päästä eteenpäin, ymmärtää, ettei se vaadi vastausta, vaan hiljaisuutta, kykyä ja voimaa elää ilman vastausta.

Muutos, yllätys ja kysymys ovat siis johtotähdet, arvot jotka tekevät elämän elämisen arvoiseksi minulle. Ei välttämättä kaikille. Voi myös kysyä, mistä muutoksesta puhun. On helppoa todeta, että on epämiellyttäviä yllätyksiä. Epäilemättä on tyhmiä kysymyksiä, huonosti asetettuja kysymyksiä... Minunkin kysymykseni voisi olla. Mutta ikävät asiat, kärsimyskään, ei ole vasta-argumentti. Muutos, yllätys ja kysymys ovat elämää, elämän elävyyttä. Tarkoitus on oppia elämän iloa. Se merkitsee sitä, että elämästä tehdään voitokasta. Se voittaa kärsimyksen. En voi muuttaa kaikkea, mutta voin kysyä, mitä voin muuttaa ja millä tavalla. Voin kysyä, millaisen yllätyksen, uutuuden, voisin tuoda elämään.

Missä yllätykset tapahtuvat? Kohtaamisissa. Kun kohtaamme jotain tai jonkun. ”Kohtaaminen on tapahtuma, odottamaton, yllätys”, sanoo Jean Luc Nancy kirjoituksessaan Tapahtuman yllätys.

Kohtaaminen ei ole hyvä tai huono a priori. Eikä ole keinoa tietää etukäteen. Miten siis varmistaa, että yllätykset hyviä? Ei ole reseptiä eikä metodia... Kun kohtaamme jotain, joudumme valitsemaan, myös meissä itsessämme. Silloin kun kohtaamme ikävää, meidän täytyy silti minimoida ikävän vaikutus. Siinä kaikki.

Mistä siis haluan keskustella? Näistä ja muista arvoista... Mutta ennen kaikkea odottamattoman ilmaantumisesta, sen tärkeydestä. Voisi kysyä, pirut mielessä: Kuka ei tahdo, että odottamaton ilmaantuu?