Ajatteleminen, tunteminen ja elämäkerta

Ajatukset ja tunteet eivät ole vastakkaisia ja vielä tarkemmin sanottuna ne eivät ole erillisiä; ne eivät synny erillisinä. Ei ole mitään ”järkeä”, joka voisi hallita tunteita tai intohimoja. Tunteet, intohimot, affektit käyttävät järkeä – niillä on joskus oma järki, oma logiikka. Ajatukset syntyvät intohimojen keskinäisestä sodasta. Mutta silti, oireellisesti, ajatus ja tunne erotetaan toisistaan. Ne pidetään erillisinä. On keksitty kaksi sanaa – ajatus ja tunne – vaikka pitäisi puhua ajatustunteesta tai tunneajatuksesta.

Tämä fiktio ja tahto erottaa johtaa siihen, että ihmiset kokevat ne erillisinä, jopa vihollisina. Puhutaan jopa sydämen ja pään ristiriidasta.

Kun ajattelemme teoreettisesti, abstraktisti, se ei todellakaan ole tuntemista. Mutta ajatteleminen voi olla muuta. Joskus ajattelija uskoo siihen mitä sanoo. Silloin ihminen ei vain ajattele ajatuksia, vaan tuntee ne. Ajattelijan sanat eivät ole enää abstraktioita, kylmiä laskelmia. Ajatukset ja elämä palaavat yhteen.

Olen halunnut sanoa kaiken tämän johdattaakseni eräänlaisen metodologiseen huomautukseen. Kun luemme jotain filosofista teosta, kun kuuntelemme jotain ajattelijaa, meidän on syytä kysyä: Kuka sanoo, kuka puhuu, kuka ajattelee? Ymmärtääksemme ajattelijaa pyrimme näkemään tai kuulemaan, mikä on ajattelijan ongelma. Ymmärtämistä ja arvioimista auttaa ei niinkään empatia, vaan yritys nähdä teos elämäkerrallisena, ”sielun elämäkertana” niin kuin sanoo Leslie Paul Thiele.

Otan esimerkin (itselleni läheisen ja tutun). Michel Foucault sanoi, että hänen teoksensa ovat ”fragmentteja hänen elämäkerrastaan”. Väite voi tuntua jopa yllättävältä. Foucault´n teokset ovat historian kirjoja: niissä puhutaan vankilan historiasta, psykiatrian syntymisestä, ihmistieteiden kehittymisestä ja muusta vastaavasta, ei tekijän elämästä tai edes hänen oman aikansa kokemuksista. Silti ne ovat syntyneet tekijän omista kokemuksista, siitä mitä hän on nähnyt ja se on tarkoitettu puhumaan omalle ajallensa, olemaan ajankohtaisia.

Esimerkiksi Hulluuden historian taustalla on se, että Foucault oli koulutukseltaan paitsi filosofi myös psykologi ja hän työskenteli mielisairaalassa liikkuen potilaiden ja henkilökunnan kanssa ilman täsmällistä roolia. Hän alkoi esittämään outoja kysymyksiä hulluuden ja järjen välisistä suhteista. Voidaan ajatella, että tähän vaikutti myös Foucault´n oma ”hulluus”; hän oli tunnetusti kärsinyt mielenterveydellisistä ongelmista opiskeluaikoina, tehnyt myös pari itsemurhayritystä. –70-luvulla Foucault perusti ryhmän, jonka tarkoitus oli informoida vankilassa olevien tilanteesta ja heidän kokemuksistaan, asettaa kysymyksiä vankilasta. Nämä kokemukset johtivat hänet tutkimaan vankilalaitosta, sen tapaa järjestää tilaa sellaiseksi, että ihmistä on helppo valvoa ja kontrolloida. Näin syntyi Tarkailla ja rangaista.

Näiden kirjojen tarkoitus ei ollut olla pelkästään oppineita esityksiä, akateemisia historiallisia tulkintoja; ne tahtoivat mahdollistaa kokemuksen, jonka jälkeen emme osaa enää ajatella samalla tavalla. Foucault ei halunnut vaikuttaa mielipiteisiin, synnyttää mielipidevaikutuksia, vaan tietovaikutuksia, mutta näihin tietovaikutuksiin sisältyy voimakkaita tunteita.

Idea on tämä: Kun joku sanoo jotain, ilmaisee ajatuksensa, voimme lukea sitä merkkinä tai oireena hänen intohimojensa järjestyksestä, hänessä vaikuttavista voimista ja niiden järjestyksestä. Mikä tahansa ilmaus tai ajatus ilmaisee ihmisen ”olemisen tavan” (hänen ”moduksen” tai hänen ”ethoksen”). Oletetaan, että joku sanoo: ”Se on sinun syytäsi, että...” Nietzsche tekisi tästä heti diagnoosin, että sanoja on kaunainen, siis kielteinen, elämään vihamielisesti suhtautuva. Jotkut ilmaisut ja ajatukset ovat mahdollisia vain ja ainoastaan kaunaisille. Tätä diagnoosia voi soveltaa myös filosofeihin. Mitä voimme sanoa sellaisesta ajattelijasta, joka sanoo: ”Meillä ei ole enää jäljellä mitään aloittamisen mahdollisuutta.” (George Steiner)

Jos ajatus ja tunne muodostavat yhteisen komposition, yhdistelmän, yhden kimpun, joudumme muuttamaan ”taktiikkaa”. Jos ja kun haluamme ajatella uudestaan, toisin, toisella tavalla, meidän täytyy oppia myös tuntemaan toisella tavalla...

En halua sanoa enempää, arvioida tämän jo aikaisemmin tehdyn (muiden tekemän) huomion latautuneisuutta, sen koko painoarvoa, sen kaikkia seurauksia. Varsinkin koska en halua hämmentää kenenkään mieliä, vaan keskustella. Mitä merkitsee tunteminen, mitä ajatteleminen? Miten tässä esitetyt huomiot auttaisivat tekemään arvioita maailmasta, ajattelijoista, asioiden sanojista? Miten voisimme oppia tuntemaan toisin? Millä tavalla toisin meidän pitäisi oppia tuntemaan?