Ei enää ajattelua

Jotkut tilanteet ja tarkemmin sanottuna jotkut voimat noissa tilanteissa tekevät meidät aseettomiksi. Muistot eivätkä tavat anna meille vastauksia. Me emme tiedä miten toimia ja mitä ajatella. Henri Michaux viittasi tällaisiin kokemuksiin ja mahdollisuuteemme ”löytää itsemme” todeten, että meitä ei auta metafyysikkojen korrekti ajattelu, vaan ennakkoaavistukset, unet, ekstaasi ja tuska, se ettemme enää osaa ajatella.

Kun emme enää osaa ajatella, kun menemme sellaiselle alueelle, missä ei ole enää ajattelua, vaan tuskaa, ekstaasia, aavistuksia, me olemme menossa jonnekin muualle, uuteen paikkaan. Minua kiinnostaa filosofiassa elämäntapana juuri tämä meneminen. Se voi olla vaikeaa, koska se edellyttää luopumista turvallisesta satamasta, hienoista ajatuksista ja hyvistä neuvoista. Filosofiaan liittyy tällainen paradoksi, jota ei haluta kohdata: ajattelua syntyy siellä, missä se on muuttunut mahdottomaksi tai ainakin epäortodoksiseksi.

Me tulemme yllätetyiksi, alamme ihmetellä. Vasta sitten ajattelemme. Vasta sitten ajattelu alkaa olla muutakin kuin metafyysikkojen korrektia ajattelua, abstraktia pohdintaa... Mutta minua kiinnostaa nyt tämä piste, jossa emme osaa enää ajatella eikä se mitä teemme ole enää ajattelua. Mitä tämä tarkoittaa? Mitä meille tapahtuu?

Gilles Deleuze puhui ajattelun kuvasta ja sen muuttumisesta. Perinteisen – mm. Aristoteleen tai Kantin – ajattelu perustuu ajattelun kuvaan, jonka mukaan ajattelu on ongelmatonta, systemaattista ja metodista laskentaa. Deleuze ajatteli, että tämä ajattelun kuva on rikottava, paljastettava aitoon ajatteluun liittyvä väkivaltaisuus: väkivaltaisessa kohtaamisessa todellisuuden kanssa meidän vakiintuneet kategoriat särkyvät.

Ajattelun kuva on ennakko-oletuksia ja –edellytyksiä, sellaisia kategorioita kuin identiteetti tai sellaisia käsitteitä kuin ”terve järki” tai ”hyvä tahto”, usko vastakkaisuuksiin jne. Mutta voiko olla ajattelua ilman ajattelun kuvaa, esifilosofista tasoa? Deleuze ilmeisesti halusi ensin luoda ajattelua ilman ajattelun kuvaa, alkoi sitten ajatella, että kuvaa pitää muuttaa... Millaiseksi hän halusi sitä muuttaa? Sellaiseksi, että ajattelu tavoittaa asioiden ja identiteettien epävakauden...

Takertumatta enempää tähän, voimme sanoa käyttäen tätä käsitettä, että tuossa kriisissä, missä emme enää ajattele, meidän ajattelun kuva murtuu. Nimenomaan siksi se on niin hyödyllinen kriisi. En voi toivoa vetäväni teitä tällaiseen kriisiin, mutta tämä tekee ymmärrettävämmäksi, miksi ajattelen kokemuksen käsitteen olevan merkityksellinen. Tarkoitan transformaatiokokemusta, kokemusta, jonka jälkeen emme ole enää samoja. Kokemuksen käsitteen kautta pääsen hahmottamaan ehkä toisenlaista ajattelun kuvaa. Sellaista jossa elämä ja ajattelu käyvät enemmän käsi kädessä.

Ilmaisen siis lopuksi oman lähtökohtani. Ihmettely, yllätys, on ajatuksen liikkeellepanija, mutta se on myös intohimo, joka yhdistää elämän ja ajattelun. Kaunista on vain tämä yhteys, side, harmonia joka syntyy.

Lopetan René Charin sanoihin (viittasin Chariin jo syksyn ensimmäisellä kerralla): ”Vapaus suojelee hiljaisuutta, sanaa ja rakkautta. Kun ne himmentyvät, vapaus sytyttää ne uudelleen eikä koskaan niitä likaa.”

Mitä teille tulee mieleen? Millaiset kokemukset ovat jotain särkeneet ja samalla jotain luoneet? Mihin suuntaan pitäisi mennä?