Hämmennys ja epävarmuus II: Stoalaisuus

Epiktetos

Estado de alarma (hätätila) kestää Espanjassa ainakin 15 päivää, todennäköisesti kauemmin. Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä stoalaisuutta käsittelevä osa on sarjan toinen.

Otan esimerkiksi filosofisen koulukunnan, joka oli vastaus epävarmuuteen: stoalaisuus. Tämä ainakin on yleinen historioitsijoiden tekemä tulkinta. Stoalaisuus syntyi kriisistä, poliksen, kaupunkivaltion hajoamisesta. Kun kaupunkivaltiot katosivat, yksilö jäi ilman turvaa. Hän oli yksin. Hän keskusteli itsensä kanssa, ei toisten samanarvoisten kansalaisten kanssa.

Pintapuolinen, nopea vilkaisu stoalaiseen ajatteluun näyttää, millä tavalla se vastasi epävarmuuteen. Hellenistisen ajalla syntyneen ja Rooman valtakunnan tärkeimmän koulukunnan tavoitteena oli ataraksia, mielenrauha. Ihmisen oli hyvä tavoitella hyveellisyyttä, jotta voisi tehdä oikeanlaisia arvostelmia. Virheellisten arvostelmien ajateltiin johtavan intohimoisiin tunteisiin (pathos), sellaisiin kuin viha, pelko tai halu. Mielenrauha merkitsi itsenäisyyttä, riippumattomuutta ulkomaailman tapahtumista. Suurena tavoitteena oli olla heilahtamasta ulkomaailman vaikutuksista.

Stoalaisten etiikassa oli yksi helposti väärinymmärretty käsite: apatheia. Tunteettomaan tilaan, tunteiden puuttumiseen pyrkiminen ei kuulosta haluttavalta, ja apatia merkitsee meille muuta kuin hyvää asiaa. Se merkitsi itsensä hallitsemista ja itsenäisyyttä, mielenrauhan taetta.  Sille annettiin aivan toisenlainen merkitys varhaiskristittyjen keskuudessa. Se merkitsi tietenkin tunteiden, intohimojen, karkottamista, mutta tavoite oli toinen: totteleminen. Kreikkalainenkin saattoi hetkellisesti, väliaikaisesti, alistaa tahtonsa esimerkiksi lääkärin neuvomana, mutta sillä oli tietty tarkoitus: tervehtyminen. Kristityt keksivät tottelemisen tottelemisen vuoksi. Apatheia merkitsi egoistisen oman tahdon kitkemistä. Merkitys oli siis tietyllä tavalla päinvastainen. Kun stoalainen pyrki apatiaan, hän pyrki siihen, ettei ole passiivinen. Kristitty tähtäsi oman tahdon alistamiseen toisen tahtoon.

Pieni lainaus Epiktetoksen Käsikirjasta, yhdestä stoalaisesta klassikosta, auttaa ymmärtämään sekä ajatusta mielenrauhasta että apatiasta ja niiden yhteyden ideaan riippumattomuudesta:

”Öljysi on valunut maahan, viinisi varastettu; sano itsellesi: Tämä on sisäisen tyyneyden (apatheia) ja mielenrauhan (ataraksia) hinta. Mitään ei saa ilmaiseksi.”

Tämä pieni katkelma on opettavainen myös siksi, että näemme, miten  tähän päämäärään pyrittiin. Ulkoiset asiat (öljyn valuminen maahan, viinin katoaminen), jotka potentiaalisesti voisivat liikuttaa mieltä, otetaan eräänlaisena kokeena, mahdollisuutena harjoittaa sisäistä tyyneyttä ja mielenrauhaa. Siksi stoalainen puhuu itselleen, kehottaa itseään, muistuttaa itseään. Itselleen puhuminen oli tekniikka, jonka avulla hän vaikutti itseensä, lujitti mieltään.

Jopa stoalaisten tietoteoreettiset näkemykset olivat kytköksissä näihin tekniikoihin. Me saamme aistien kautta aistimuksia, jotka jättävät jäljen mieleen. Tämä jäljen nimi oli fantasia, joka on käännetty eri teksteissä esimerkiksi vaikutelmaksi tai mielikuvaksi, teknisemmissä käännöksissä representaatioksi. Mielellä on kyky tehdä arvostelmia eli hyväksyä tai hylätä vaikutelma ja täten päätyä oikeaan käsitykseen todellisuudesta. Epiktetos käytti portinvartijametaforaa. Sinun oltava vaikutelmia (fantasia) suhteen kuin portinvartija, joka pysäyttää ja kysyy: ”Kuka sinä olet?” Tällä pyrkimyksellä pyritään oikeaan käsitykseen todellisuudesta, mutta myös mielenrauhaan. Usein siteerattu Epiktetoksen lausahdus: ”Meitä ei häiritse se mitä on, vaan se, mikä on käsityksemme siitä.”

Stoalaisten yksi tapa vasta epävarmuuteen oli erottaa se mihin voi vaikuttaa ja mihin ei. He katsoivat, että yleensä voi vaikuttaa itseensä, ei ulkoisiin asioihin (varkaisiin, sairauksiin jne.). Heillä oli myös erityinen, kuuluisa ja aika epämiellyttävä tekniikka, jonka avulla oli tarkoitus valmistautua ja valmentautua tuleviin tapahtumiin, mahdollisiin koetuksiin.  Sen nimi oli praemediatio malorum. Kirjaimellisesti se merkitsee pahojen asioiden ennalta-ajattelemista.

Se on meditaatiota, toisin sanoen mielikuvituksen käyttöä itsensä kehittämisessä. Idea ei ole kuvitella tulevaisuus, joka vaikuttaisi todennäköiseltä, vaan kuvitella kaikkein pahin mahdollinen tilanne. Kuvitella se vaikkei se olisi todennäköinen. Jotta meditaatio olisi tehokas, ei ajateltu tätä pahinta mahdollista tilannetta ajallisen etäisyyden päässä tulevaksi, vaan jo tapahtuneeksi: Ei esimerkiksi kuviteltu, että jonain kaukaisena ajankohtana joutuu maanpakoon, vaan kuviteltiin se jo tapahtuneeksi.

Toiset koulukunnat (esimerkiksi epukurolaiset) pitivät tätä harjoitusta turhana. Stoalaiset eivät kuitenkaan pyrkineet lisäämään kärsimyksiään, vaan vakuuttamaan itsensä siitä, että nämä pahat asiat (maanpako tai kuolema) eivät todellisuudessa olleet mitään (pahoja asioita). Samalla se oli todellakin valmistautumista väistämättä tuleviin vastoinkäymisiin. Muistettakoon, että stoalaiset todella elivät turvattomassa maailmassa, jossa ihmisen asema ja tilanne oli aina epävarma. Monet heistä todellakin joutuivat maanpakoon ja toiset teloitettiin.

Stoalaiset halusivat auttaa ihmisiä pois stultitian tilasta. Stultitia, tyhmyys, ei ollut älyn heikkoutta, vaan tahdon ja luonteen heikkoutta. Se ilmeni huolestumisena, pelkona ja epävakautena tapahtumien edessä. Monet stoalaisten – myös epikurolaisten – harjoitukset näyttävät pyrkivän ihan erilaiseen asiaan kuin  praemediatio malorum . Ne pyrkivät siihen, että ajattelija yritti vetää ajatuksensa pois tulevaisuudesta, epävarmasta tulevaisuudesta, joka kiihottaa mieltä, tekee siitä levottoman, huolestuneen.

Ero hallitsijoiden ”mahdollisen tapahtuman” ja filosofien ”tapahtuman” välillä ei ole tapahtuman  luonteessa: molemmissa tapauksissa se voi olla varkaus tai elintarvikkeen häviäminen, kriisi tai katastrofi. Stoalaiset esimerkkinä tuovat esiin kuitenkin varsin suuren eron. Heidän asenne tai strategia ei ollut poliittinen ohjelma, jonka tarkoitus on taata viljavarastot tulevaisuudessa. Se ei ollut yritys vaikuttaa mahdollisiin tapahtumiin tai niiden vaikutuksiin maailmassa. Stoalaisuus oli yritys vaikuttaa itseensä tapahtumien vastaanottajana, yritys säilyttää tyyneys tapahtui mitä tapahtui. Se oli epävarmuuden etiikka, täysin toisenlainen vastaus ja tapa ottaa vastaan tapahtuma. Mahdolliseen ikävään, kauheaan, pahaan tapahtumaan valmistauduttiin meditaation, ei strategisen suunnitelman avulla. Siltä otettiin voima. Toisaalta kiinnityttiin nykyhetkeen, käsillä oleviin asioihin, käännettiin katse pois mahdollisista tapahtumista, niiden levottomaksi tekevältä vaikutukselta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hämmennys ja epävarmuus I: Aporia

François Châtelet

Estado de alarma (hätätila) kestää Espanjassa ainakin 15 päivää, todennäköisesti kauemmin. Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta.

Jo varhaisilla filosofeilla oli kokemus filosofian hämmentävyydestä, vaikka se pyrkikin asioiden selvittämiseen  ja selkeyttämiseen. Haluttiin selvyyttä kaikkiin mahdollisiin hämmentyneisiin ja sekaviin käsityksiin, jotka olivat kasvualustana ennakkoluuloille ja taikauskolle. Keskustelijat, selvyyten pyrkijät, ajautuivat silti umpikujaan, neuvottomuuteen. Kreikkalaiset käyttivät tästä sanaa aporia. Sanan etuliitteenä  on kieltävä  a. Jälkimmäinen osa, poria, tulee sanasta poros, polku, tie. Aporia on siis umpikuja. Se merkitsee neuvottomuutta ja vaikeutta.

Kreikkalaiset eivät nähneet tätä neuvottomuutta pelkästään kielteisenä asiana. Dialogissa nimeltään Theaitetos Sokrates sanoo: ”Olen täydellisen hämmentävä (aporos) enkä usko muuhun kuin hämmennykseen (aporia). ” Vaikka Sokrateen hahmoa on usein verrattu Jeesukseen, hän ei sanonut: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Hän sanoi: ”Olen hämmentävä.” Sokrates sanoi olevansa atopos, kirjaimellisesti ilman toposta, paikkaa: outo, hämmentävä, paikaltaan nyrjäyttävä.

Oli toisaalta kokemus neuvottomuudesta, joka pakotti aloittamaan alusta, ajattelemaan uudelleen ja toisaalta huono kokemus varmuudesta tai varmuuksista. He huomasivat, että mielipide on kovin varma itsestään. Kun varma mielipide kohtaa toisen samanlaisen, niiden välillä ei ole dialogia: on kaksi monologia. Mielipide pysyy sulkeutuneena itseensä, kuurona toiselle. Kreikkalaiset ajattelivat, kokivat, että tämä täytyy jotenkin särkeä.

François Châtelet sanoi tästä pyrkimyksestä särkeä mielipiteen varmuus, sulkeutuminen itseensä: ”Täytyi psykoanalysoida mielipide.” Sanoja kirjoitti 1900-luvun merkittävimpiä filosofian historiaa käsitteleviä tekstejä ja käytti anakronistista sanaa ”psykonanalysoida”. Vekkuleita nuo filosofit. Châtelet tarkoitti, että mielipiteeltä kysyttiin sen perustaa, sitä miten se perustelee itsensä. Kyseessä oli vastaus, jopa hyökkäys, jonka tavoitteena oli, ettei varmana esiintyvä mielipide voisi tehdä sitä enää niin helposti. Filosofia ilmaantui maailmaan tehden asioista vaikeampia.  Olla atopos ei ole vastuuttomuutta, vaan sitä, että sanoo: ”Teidän on kysyttävä mihin vakaumuksenne perustuvat.”

Filosofian ja hämmennyksen ja filosofian ja epävarmuuden suhde ei ole katkennut, ainakaan kokonaan, vaikka toisina aikoina filosofia on melkein samastunut varmuuden etsintään. En osaa paljon muuta kuin arvailla syytä tähän varmuuden tahtomiseen. Yksi syy on se, että filosofian keskustelukumppani, filosofisen puheen konteksti 1600-luvulla ei ollut enää polis, kaupunki, poliittinen maailma. Maailma, josta ongelmat nousivat esiin ja jolle filosofia esitti kysymyksiä, oli toinen: se oli tiede. Erityisesti uusi, nouseva tiede: Kopernikuksen tähtitiede  ja Galileon fysiikka olivat Descartesin ajattelun sydämessä. Varmuus, jota etsittiin, ei ollut turvallisuutta; sen etsiminen ei ollut turvattomuuden, pelon aiheuttamaa. Se oli pikemminkin tarpeellinen, melkein välttämätön seuralainen jatkuvalle ja systemaattiselle epäilylle.

Filosofia ja epävarmuus ovat silti jatkaneet yhdessä. Niiden väliseen suhteeseen on tullut oma lisäväri nimenomaan uuden ajan uusien kysymysten kautta. Tiedon rooli ja järjen paikka maailmassa vaikuttavat tähän suhteeseen, ovat mukana siinä. Espanjalainen filosofi, Coinissa (Malagassa) syntynyt (1936)  Javier Muguerza puhui hämmennyksen (perplejidad) merkityksestä ja arvosta teoksessaan Desde la perplejidad (1990).  Hän sanoi, ettei hänen kirjaltaan voi odottaa paljon vastauksia ja vielä vähemmän odottaa, että ne olisivat systemaattisesti artikuloituja, koska tekijän ainoa systeemi on hämmennyksen (perplejidad) systeemi.  Luulen että hän siteeraa Gilbert Keith Chestertonia tai Jorge Luis Borgesia – tai molempia.

Filosofille tämä hämmennys, neuvottomuus, on tietoisuutta järjen rajoista. Mutta kyse on muustakin: ajattelijasta mausta ja taipumuksesta, valmiudesta olla sulkematta systeemin sisään. Murguerzan omien sanojen mukaan on mausta, sellaisesta joka ei ole vielä menettänyt halua dilemmojen epävarmuuteen. Kyse ei ole edes pelkästään skeptisyydestä. Skeptisyys johtaa rauhaan; hämmennys pysyy jännityksessä, jännittyneessä suhteessa asioihin. Hän ymmärtää ja määrittelee hämmennyksen näin; se on estado de tensión.

Eri paikoista otettujen esimerkkien avulla näemme, että epävarmuus filosofiassa ei merkitse samaa asiaa kuin epävarmuus ja turvattomuus yhteiskunnallisessa ajattelussa, joka valmistelee strategiaa mahdollisten vaarojen edessä. Turvattomuus ja epävarmuus eivät silti ole täysin eri asioita. Hallitsijan strategian turvattomuus on enemmän ulkoinen asia, filosofin epävarmuus enemmän sisäinen. Niillä on yhteinen tekijä: molemmat ovat tapahtumia ajatuksissa. Molemmissa tapauksissa maailman hämmentävyys kääntyy ihmisen päässä tarpeeksi vastata sille. Se voi muodostua yritykseksi kehittää strategiaa turvallisuuden lisäämiseksi. Se voi muodostua yritykseksi luoda varmuutta.

Filosofia on ainakin osittain vastannut täysin toisenlaisella tavalla; se on rikkonut varman mielipiteen varmuutta.   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puistofilosofiaa Fuengirolassa (19.11.)

Puistofilosofiaa Fuengirolassa

Hämmennyksen filosofia, epävarmuuden etiikka

Aika: Tiistaina 19. marraskuuta klo 13.00

Paikka: Parque Yacimiento Romano, Fuengirola

(Av. Nuestro Padre Jesús Cautivo 49/Junakatu 49, Jazzie-baarin vieressä)

Hinta: 10 euroa

Kohtaamispaikka: puiston sisääntulo

Alustus kestää noin tunnin. Keskustelua voi jatkaa tapasten tai kahvien merkeissä Jazzie-baarissa, puiston vieressä.

Näyttää siltä, että ilmat sallivat tapahtuman. Sää ei tule olemaan hyvä eikä huono. 

Sateen sattuessa tapahtuma joudutaan perumaan

(Puistofilosofia-tapahtuma tulossa myös Vélez-Málagaan. Ilmoitus tulee myöhemmin.)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puistofilosofiaa Fuengirolassa

(Kuva ei ole paikalta)

Puistofilosofiaa Fuengirolassa

Hämmennyksen filosofia, epävarmuuden etiikka

Aika: Tiistaina 19. marraskuuta klo 13.00

Paikka: Parque Yacimiento Romano, Fuengirola

(Av. Nuestro Padre Jesús Cautivo 49/Junakatu 49, Jazzie-baarin vieressä)

Hinta: 10 euroa

Kohtaamispaikka: puiston sisääntulo

Alustus kestää noin tunnin. Keskustelua voi jatkaa tapasten tai kahvien merkeissä Jazzie-baarissa, puiston vieressä.

Sateen sattuessa tapahtuma joudutaan perumaan

(Puistofilosofia-tapahtuma tulossa myös Vélez-Málagaan. Ilmoitus tulee myöhemmin.)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ihmettely, hämmennys, rauha

(Hannah Arendt)

Filosofia alkaa ihmettelystä, se johtaa hämmennykseen ja tähtää rauhaan.

Hannah Arendt puhuu vanhasta rakkaudestaan, Martin Heideggerista, puhuen ihmettelystä. Näkemättä ihmettelyn merkitystä Heideggerille ei voi tietää, kuka hän oli. Heidegger tosiaan puhui ”ihmettelystä yksinkertaisten asioiden edessä” samalla tavalla kuin siitä puhui Platon. Ihmettelyssä on ajattelun alku ja filosofian sitoutuminen mysteeriin. Ihmettely on avoimuutta sille, joka pakenee selityksiä ja luokituksia. Ihmettely on itsensä hämmentämistä, sillä se on luopumista varmuudesta ja valmiista käsityksistä.

Hämmennyksen ja neuvottomuuden ei tarvitse merkitä kielteistä asiaa. Varmana ja tietäen meidän ei tarvitsisi ajatella eikä keksiä mitään. Ajattelu ja luominen tapahtuvat epävarmuudessa, joka on sekä tuskallista että nautinnollista. Hämmennys ei siis merkitse välttämättä rauhattomuutta, mielenrauhan menettämistä, vaan mahdollisuutta.

Mielenrauha ei vaadi varmaa tietoa, jonkun asian tietämistä ennalta. Se vaatii enemmän: kuoleman edessä olemista. Hämmennyksen keskelläkin tiedämme varmasti, että kuolemme. Tämä tuo rauhan. Ei siksi, että ajatus pääsemisestä pois olisi lohduttava. Se antaa rauhan, koska se pakottaa tekemään kaiken mahdollisen, kaiken tärkeän.

Kuoleman edessä tietää mikä on tärkeää. Kuoleman edessä ollaan eläviä, pakotettuja kysymään mitä olemme tekemässä. Levottomuutta ei aiheuta se, ettei voi enää uskoa maailmasta luomaansa kuvaan eikä liikkumattoman ajatusrakennelman puute. Filosofian paradoksi on siinä, ettei rauhaa tuo vastaus, vaan kysymys.

Jos voi kysyä, maailma avautuu eteemme keskeneräisenä. Sietämätöntä on liikkumattomuus, maailman kivettyminen. Ihmettely palauttaa maailman muuttuvuuden ja johtaa neuvottomuuteen, koska valmiit kaavat eivät enää päde, mutta tähtää rauhaan, koska se on taistelua sietämätöntä vastaan.

Ajatteleminen ei ole maailman tekemistä siedettäväksi, vaan siedetyn ihmettelemistä, sietämättömän näkemistä, jotta jokin voisi muuttua. Kun kivettynyt voi jälleen muuttua, voimme jälleen hengittää, olla rauhassa.

Kun Arendt puhuu Heideggerin ihmettelystä, hän huomauttaa Heideggerin tehneen lisäyksen Platonin huomioihin; saksalaiselle ajattelijalle ihmettelystä tuli positio, paikka. Tämä ihmettelyn paikka, ajattelijan paikka tuo rauhan: se on ”rauhallisuuden paikka”. Rauhallisuuden paikka on yksinäinen. Siinä ihminen on onnistunut irtaantumaan ihmisten maailmasta – mielipiteistä, huhuista, odotuksista. Totuudet tulevat omiksi. On vain omia totuuksia.

Ystävyyskin on mahdollista ja sekin tuo rauhan, jos se ei ole pakottamista yhteisiin totuuksiin, vaan inspiroitumista ja menemistä omalle tielleen, omaan totuuteen.

René Char kirjoittaa Hypnoksen lehdissä siitä, miten hänen vastarintakumppaninsa jättävät ennakkoluulonsa ja harhansa, tulevat vahvoiksi, mutta myös kevyemmiksi, myös vakuuttuneemmiksi, varmasti rauhallisemmiksi, kun ”tietyssä pisteessä omaksuttujen ajatusten merkitykset muuttuvat suhteellisiksi”. Metsissä, irtaantuneina tavallisista huolista, kuoleman edessä, he löytävät rauhan.