Filosofia alkaa ihmettelystä, se johtaa hämmennykseen ja tähtää rauhaan.
Hannah Arendt puhuu vanhasta rakkaudestaan, Martin Heideggerista, puhuen ihmettelystä. Näkemättä ihmettelyn merkitystä Heideggerille ei voi tietää, kuka hän oli. Heidegger tosiaan puhui ”ihmettelystä yksinkertaisten asioiden edessä” samalla tavalla kuin siitä puhui Platon. Ihmettelyssä on ajattelun alku ja filosofian sitoutuminen mysteeriin. Ihmettely on avoimuutta sille, joka pakenee selityksiä ja luokituksia. Ihmettely on itsensä hämmentämistä, sillä se on luopumista varmuudesta ja valmiista käsityksistä.
Hämmennyksen ja neuvottomuuden ei tarvitse merkitä kielteistä asiaa. Varmana ja tietäen meidän ei tarvitsisi ajatella eikä keksiä mitään. Ajattelu ja luominen tapahtuvat epävarmuudessa, joka on sekä tuskallista että nautinnollista. Hämmennys ei siis merkitse välttämättä rauhattomuutta, mielenrauhan menettämistä, vaan mahdollisuutta.
Mielenrauha ei vaadi varmaa tietoa, jonkun asian tietämistä ennalta. Se vaatii enemmän: kuoleman edessä olemista. Hämmennyksen keskelläkin tiedämme varmasti, että kuolemme. Tämä tuo rauhan. Ei siksi, että ajatus pääsemisestä pois olisi lohduttava. Se antaa rauhan, koska se pakottaa tekemään kaiken mahdollisen, kaiken tärkeän.
Kuoleman edessä tietää mikä on tärkeää. Kuoleman edessä ollaan eläviä, pakotettuja kysymään mitä olemme tekemässä. Levottomuutta ei aiheuta se, ettei voi enää uskoa maailmasta luomaansa kuvaan eikä liikkumattoman ajatusrakennelman puute. Filosofian paradoksi on siinä, ettei rauhaa tuo vastaus, vaan kysymys.
Jos voi kysyä, maailma avautuu eteemme keskeneräisenä. Sietämätöntä on liikkumattomuus, maailman kivettyminen. Ihmettely palauttaa maailman muuttuvuuden ja johtaa neuvottomuuteen, koska valmiit kaavat eivät enää päde, mutta tähtää rauhaan, koska se on taistelua sietämätöntä vastaan.
Ajatteleminen ei ole maailman tekemistä siedettäväksi, vaan siedetyn ihmettelemistä, sietämättömän näkemistä, jotta jokin voisi muuttua. Kun kivettynyt voi jälleen muuttua, voimme jälleen hengittää, olla rauhassa.
Kun Arendt puhuu Heideggerin ihmettelystä, hän huomauttaa Heideggerin tehneen lisäyksen Platonin huomioihin; saksalaiselle ajattelijalle ihmettelystä tuli positio, paikka. Tämä ihmettelyn paikka, ajattelijan paikka tuo rauhan: se on ”rauhallisuuden paikka”. Rauhallisuuden paikka on yksinäinen. Siinä ihminen on onnistunut irtaantumaan ihmisten maailmasta – mielipiteistä, huhuista, odotuksista. Totuudet tulevat omiksi. On vain omia totuuksia.
Ystävyyskin on mahdollista ja sekin tuo rauhan, jos se ei ole pakottamista yhteisiin totuuksiin, vaan inspiroitumista ja menemistä omalle tielleen, omaan totuuteen.
René Char kirjoittaa Hypnoksen lehdissä siitä, miten hänen vastarintakumppaninsa jättävät ennakkoluulonsa ja harhansa, tulevat vahvoiksi, mutta myös kevyemmiksi, myös vakuuttuneemmiksi, varmasti rauhallisemmiksi, kun ”tietyssä pisteessä omaksuttujen ajatusten merkitykset muuttuvat suhteellisiksi”. Metsissä, irtaantuneina tavallisista huolista, kuoleman edessä, he löytävät rauhan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti