Ajattelu meditatiivisuutena

 

Frans Hals: Descartes

Filosofiakahvila21.1./22.1./23.1. Huom. Torre del Marin paikka eri 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Perinteinen paikka Massai Mara Beach Club ON KIINNI, uusi paikka (kokeilu) Restaurante COLONIA, Paseo Maritimo Poniente, vanhasta paikasta Nerjaan päin, majakan ja Massai Maran välissä, rannan puolella (entinen parkki toimii).   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Vaikka en ole erityisen heideggerilainen, totean Martin Heideggerin hengessä, että ajattelu voi olla meditatiivisuutta. Saksalaisajattelija erotti meditatiivisen ajattelun kalkuloivasta, laskevasta, ajattelusta ja totesi, että meditaation harjoittajan vaikuttavan itseensä. Päämäärä ei ole esimerkiksi jokin käsitys käsillä olevasta asiasta, vaan vaikutus subjektissa. Ihminen tavoittaa esimerkiksi mielenrauhan (tai rauhattomuuden).

Puhun  meditaatiosta sanan alkuperäisessä merkityksessä. Sana on latinaa. Roomalaiset filosofit, esimerkiksi stoalaiset, harjoittivat meditaatiota, joka oli yksi itseensä vaikuttamisen tekniikka. Harjoittaja kuvittelee itsensä johonkin tilanteeseen kysyäkseen, testatakseen, miten reagoisi. 

Voisi ajatella, että tällainen ajattelu on pelkkää Heideggerin fantasiointia. Länsimainen filosofía tuntuu tähtäävän varmaan käsitykseen maailmasta, teoriaan, metafyysiseen rakennelmaan, ei vaikutukseen ajattelijassa. On kuitenkin löydettävissä varsin klassisia esimerkkejä, jotka puhuvat muuta.

René Descartes, joka julkaisi 1641 kirjan nimeltä Meditationes de prima philosophia, in qua Dei existentia et animæ immortalitas demonstrantur. Kirjan nimessä oleva sana meditationes, meditaatioita, ei ole turha sana; se on ilmaiseva. Vaikka teos haluaa demonstroida, osoittaa jotain (Jumalan olemassaolon ja sielun kuolemattomuuden), sillä on myös meditatiivinen ulottuvuus: ajattelija vaikuttaa itseensä.

On olemassa tunnettu tekstikatkelma, jossa Ludvig Wittgenstein (kirjoitettu 13.lokakuuta 1931) vertaa filosofia arkkitehtiin. Molemmat tekevät työtä itsensä kanssa. Filosofi vaikuttaa itseensä, muuttaa itseään muuttaen tulkintojaan. Olen  aikaisemmin todennut, että Wittgensteinin Filosofisia tutkimuksia voisi lukea meditaatioina, harjoituksina, jopa sanan stoalaisessa mielessä. Kiinnitin huomiota esimerkiksi siihen, miten usein Wittgenstein kehottaa lukijaansa kuvittelemaan jotain; hän piirtää esiin jonkun tilanteen, näyttämön.

Wittgensteinin ehdottamat ”mediataatiot” vievät meidät outoihin tilanteisiin ja paikkoihin, jossa oudot olennot puhuvat käsittämätöntä kieltä. Hän vie meidät ikään kuin avaruusseikkailuun, jonka jälkeen katsomme omaa toimintaamme, omia tekemisiämme toisin. Wittgenstein esimerkiksi pyytää kuvittelemaan, että muutut kiveksi. Jos muutut kiveksi, tunnetko sitten aistimuksia?

Jos ja kun hyväksymme, että filosofointiin liittyy meditatiivisuus, itseensä vaikuttaminen, voimme kysyä: Kuuntelemmeko tai luemmeko filosofista tekstiä ”oikein”, jos kysymme, millaiseen teoriaan se tähtää? Entä jos kysyisimme, mitä puhuja yrittää itselleen tehdä? Voisimme myös pohtia, miksi hän puhuu ääneen tai on kirjoittanut sanansa paperille. Ehkä hän kutsuu meitä johonkin.

Esimerkiksi voisimme katsoa yllä olevia sanoja tästä näkökulmasta. Ehkä kyseessä ei ole pelkästään oppinut käsitys tai sivistynyt puhe meditatiivuudesta. Samalla kun puhun muille, puhun myös itselleni. Jos ei muuta, muistutan itseäni siitä, että itselleen voi puhua, itseäänkin voi kutsua...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hämmennys ja epävarmuus IV: Miten valmentaa itseään?

Merleau-Ponty

Espanjassa vallitsee Estado de alarma (hätätila). Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Toivottavasti voimme jatkaa ainakin syksyllä. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä on sarjan kolmas osa.

Vaikka haluaisimmekin kultivoida epävarmuuden etiikkaa, siihen ei riitä vain halu tai päätös. On tehtävä töitä. On valmennettava itseään. On kysyttävä, miten valmentaa itseään.

Kysyminen. Olemme jo saaneet vihjeitä. Täytyy kysyä, kysyä jatkuvasti, avata sen avulla horisonttia. Olemme saaneet vihjeen myös kysymisen tavasta. Ei tarvitse etsiä olemusta, kysyä ”mikä on (se ja se)”. Hedelmällisempää voi olla kysyä, missä ja miten eli etsiä olosuhteita tai etsiä mahdollisuutta muuttaa tilannetta.

Joku tahtoo nousta omille jaloilleen ja rakentaa elämäänsä. Täytyy nähdä vaiva, täytyy nousta ja uskaltaa. Silloin ei ole hyvä kysyä, mikä kauhea katastrofi odottaa kulman takana. On hyvä analysoida konkreettista tilannetta ja katsoa mikä siinä estää rakentamasta elämää, katsoa mikä siinä lukitsee mahdollisuuksia.

Jos ymmärrämme kysymisen merkityksen, se tarkoittaa, että myönnämme tiedon ja ymmärryksen merkityksen. Jos meidän tarvitsee kuunnella muita, etsiä toisten sanoista tukea ja välineitä ymmärryksen tueksi, kysymme, ketä kannattaa kuunnella. Vastatessamme tähän kysymykseen emme tee eroa vain tietävän ja ei-tietävän välillä. Katsomme kuka valehtelee. Monet puhujat pelottelevat tarkoituksenaan petkuttaa. Poliittinen johtaja tai intellektuelli sanoo: ”Tämä maa on francolainen diktatuuri.” Kuulijan pitää kuulla petos näissä sanoissa.

Todellisten ja konkreettisten tilanteiden todellinen kauhistattavuus kuulostaa erilaiselta ja ymmärrämme, että puhujalla ei ole säkkiä, jonne työntää rahaa tai pallia, jolle istua. Jos maa olisi francolainen diktatuuri, ihmiset eivät eläisi tiedostamatta sitä, tuntematta sitä. Todellinen vaara, jonka puhuja tuo esiin, kauhistuttaa toisella tavalla. Naiset jotka osoittavat mieltään kadulla, heidän iskulause: ”En halua olla rohkea, haluan olla vapaa.” Tällainen lause tekee rauhattomammaksi, koska sen tietää olevan totta. Sanoja ei petkuta.

Itselle puhuminen. Toinen keino, jonka avulla voi valmentaa itseään on itselleen puhuminen, josta mainitsin stoalaista Epiktetosta lainatessani. Miten puhua itselleen niin että se on hedelmällistä? Ei esimerkiksi ole välttämättä erityisen hedelmällistä moittia itseään, toistaa itselleen omista virheistään, ruokkia omaa syyllisyyttään. Oman rajoittuneisuuden, kyvyttömyyden, sanominen passivoi. On hyödyllisempää muistuttaa itseään siitä, mihin pystyy.

Ei ole silti myöskään hyvä asia tuudittaa itseään uneen tai valheelliseen hyvään omaantuntoon – hyvään omaantuntoon, joka kollektiivinen ja sokea. Moraalista ja moralisoivaa kieltä käyttääkseni tällainen hyvä omatunto voi olla turmiollinen. Emme näe – emme halua nähdä – missä olemme osallisena. Itselleen puhuminen ei valmenna, jos se vain rauhoittaa ja tyynnyttää. Täytyy häiritä itseään.

Meditaatio. Puhuin stoalaisten yhteydessä myös meditaatiosta, yhdestä erityisestä harjoituksesta. Roomalaiset käänsivät kreikan sanan melete käyttäen sanaa meditatio, joka on meille tuttu, vaikka käytämme sitä toisella tavalla. Meditaatio oli harjoitus, jossa ihminen keskustelee itsensä kanssa ja ennakoi ajatuksissaan tulevan, todellisen tilanteen. Itsensä harjoittaja kuvittelee itsensä johonkin tilanteeseen ja tutkii, millaisia olisivat hänen reaktionsa, sanansa tai tekonsa, tuossa tilanteessa.

Meditaatio on siis valmentautumista ja valmistautumista, esimerkillinen esimerkki siitä. Siihen liittyy selvästi vanha, ikivanha, koettelemisen idea. Kuvittelen itseni johonkin tilanteeseen ja yritän mitata missä määrin reaktioni, vastaukseni, on se minkä sen haluavan olevan. Voin haluta, että sen tiettyjen periaatteiden mukainen. Tästä syystä meditaatio palautuu takaisin ensimmäiseen harjoitukseen, itselleen puhumiseen: On muistutettava itseään periaatteista.

Minkälaisista periaatteista on siis hyvä itseään muistuttaa, jos tahtoo rakentaa itsestään epävarmuuden etiikan ruumiillistumaa? Muistamme vanhat ateenalaiset. ”Särje mielipiteen varmuus”, he sanoivat. Maurice Merleau-Pontyn 1950-luvulla kirjoittamia sanoja mukaillen: ”On syytä olla suostumatta mukavuuteen, olla olematta mukavasti omien olettamustensa kanssa.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hämmennys ja epävarmuus II: Stoalaisuus

Epiktetos

Estado de alarma (hätätila) kestää Espanjassa ainakin 15 päivää, todennäköisesti kauemmin. Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä stoalaisuutta käsittelevä osa on sarjan toinen.

Otan esimerkiksi filosofisen koulukunnan, joka oli vastaus epävarmuuteen: stoalaisuus. Tämä ainakin on yleinen historioitsijoiden tekemä tulkinta. Stoalaisuus syntyi kriisistä, poliksen, kaupunkivaltion hajoamisesta. Kun kaupunkivaltiot katosivat, yksilö jäi ilman turvaa. Hän oli yksin. Hän keskusteli itsensä kanssa, ei toisten samanarvoisten kansalaisten kanssa.

Pintapuolinen, nopea vilkaisu stoalaiseen ajatteluun näyttää, millä tavalla se vastasi epävarmuuteen. Hellenistisen ajalla syntyneen ja Rooman valtakunnan tärkeimmän koulukunnan tavoitteena oli ataraksia, mielenrauha. Ihmisen oli hyvä tavoitella hyveellisyyttä, jotta voisi tehdä oikeanlaisia arvostelmia. Virheellisten arvostelmien ajateltiin johtavan intohimoisiin tunteisiin (pathos), sellaisiin kuin viha, pelko tai halu. Mielenrauha merkitsi itsenäisyyttä, riippumattomuutta ulkomaailman tapahtumista. Suurena tavoitteena oli olla heilahtamasta ulkomaailman vaikutuksista.

Stoalaisten etiikassa oli yksi helposti väärinymmärretty käsite: apatheia. Tunteettomaan tilaan, tunteiden puuttumiseen pyrkiminen ei kuulosta haluttavalta, ja apatia merkitsee meille muuta kuin hyvää asiaa. Se merkitsi itsensä hallitsemista ja itsenäisyyttä, mielenrauhan taetta.  Sille annettiin aivan toisenlainen merkitys varhaiskristittyjen keskuudessa. Se merkitsi tietenkin tunteiden, intohimojen, karkottamista, mutta tavoite oli toinen: totteleminen. Kreikkalainenkin saattoi hetkellisesti, väliaikaisesti, alistaa tahtonsa esimerkiksi lääkärin neuvomana, mutta sillä oli tietty tarkoitus: tervehtyminen. Kristityt keksivät tottelemisen tottelemisen vuoksi. Apatheia merkitsi egoistisen oman tahdon kitkemistä. Merkitys oli siis tietyllä tavalla päinvastainen. Kun stoalainen pyrki apatiaan, hän pyrki siihen, ettei ole passiivinen. Kristitty tähtäsi oman tahdon alistamiseen toisen tahtoon.

Pieni lainaus Epiktetoksen Käsikirjasta, yhdestä stoalaisesta klassikosta, auttaa ymmärtämään sekä ajatusta mielenrauhasta että apatiasta ja niiden yhteyden ideaan riippumattomuudesta:

”Öljysi on valunut maahan, viinisi varastettu; sano itsellesi: Tämä on sisäisen tyyneyden (apatheia) ja mielenrauhan (ataraksia) hinta. Mitään ei saa ilmaiseksi.”

Tämä pieni katkelma on opettavainen myös siksi, että näemme, miten  tähän päämäärään pyrittiin. Ulkoiset asiat (öljyn valuminen maahan, viinin katoaminen), jotka potentiaalisesti voisivat liikuttaa mieltä, otetaan eräänlaisena kokeena, mahdollisuutena harjoittaa sisäistä tyyneyttä ja mielenrauhaa. Siksi stoalainen puhuu itselleen, kehottaa itseään, muistuttaa itseään. Itselleen puhuminen oli tekniikka, jonka avulla hän vaikutti itseensä, lujitti mieltään.

Jopa stoalaisten tietoteoreettiset näkemykset olivat kytköksissä näihin tekniikoihin. Me saamme aistien kautta aistimuksia, jotka jättävät jäljen mieleen. Tämä jäljen nimi oli fantasia, joka on käännetty eri teksteissä esimerkiksi vaikutelmaksi tai mielikuvaksi, teknisemmissä käännöksissä representaatioksi. Mielellä on kyky tehdä arvostelmia eli hyväksyä tai hylätä vaikutelma ja täten päätyä oikeaan käsitykseen todellisuudesta. Epiktetos käytti portinvartijametaforaa. Sinun oltava vaikutelmia (fantasia) suhteen kuin portinvartija, joka pysäyttää ja kysyy: ”Kuka sinä olet?” Tällä pyrkimyksellä pyritään oikeaan käsitykseen todellisuudesta, mutta myös mielenrauhaan. Usein siteerattu Epiktetoksen lausahdus: ”Meitä ei häiritse se mitä on, vaan se, mikä on käsityksemme siitä.”

Stoalaisten yksi tapa vasta epävarmuuteen oli erottaa se mihin voi vaikuttaa ja mihin ei. He katsoivat, että yleensä voi vaikuttaa itseensä, ei ulkoisiin asioihin (varkaisiin, sairauksiin jne.). Heillä oli myös erityinen, kuuluisa ja aika epämiellyttävä tekniikka, jonka avulla oli tarkoitus valmistautua ja valmentautua tuleviin tapahtumiin, mahdollisiin koetuksiin.  Sen nimi oli praemediatio malorum. Kirjaimellisesti se merkitsee pahojen asioiden ennalta-ajattelemista.

Se on meditaatiota, toisin sanoen mielikuvituksen käyttöä itsensä kehittämisessä. Idea ei ole kuvitella tulevaisuus, joka vaikuttaisi todennäköiseltä, vaan kuvitella kaikkein pahin mahdollinen tilanne. Kuvitella se vaikkei se olisi todennäköinen. Jotta meditaatio olisi tehokas, ei ajateltu tätä pahinta mahdollista tilannetta ajallisen etäisyyden päässä tulevaksi, vaan jo tapahtuneeksi: Ei esimerkiksi kuviteltu, että jonain kaukaisena ajankohtana joutuu maanpakoon, vaan kuviteltiin se jo tapahtuneeksi.

Toiset koulukunnat (esimerkiksi epukurolaiset) pitivät tätä harjoitusta turhana. Stoalaiset eivät kuitenkaan pyrkineet lisäämään kärsimyksiään, vaan vakuuttamaan itsensä siitä, että nämä pahat asiat (maanpako tai kuolema) eivät todellisuudessa olleet mitään (pahoja asioita). Samalla se oli todellakin valmistautumista väistämättä tuleviin vastoinkäymisiin. Muistettakoon, että stoalaiset todella elivät turvattomassa maailmassa, jossa ihmisen asema ja tilanne oli aina epävarma. Monet heistä todellakin joutuivat maanpakoon ja toiset teloitettiin.

Stoalaiset halusivat auttaa ihmisiä pois stultitian tilasta. Stultitia, tyhmyys, ei ollut älyn heikkoutta, vaan tahdon ja luonteen heikkoutta. Se ilmeni huolestumisena, pelkona ja epävakautena tapahtumien edessä. Monet stoalaisten – myös epikurolaisten – harjoitukset näyttävät pyrkivän ihan erilaiseen asiaan kuin  praemediatio malorum . Ne pyrkivät siihen, että ajattelija yritti vetää ajatuksensa pois tulevaisuudesta, epävarmasta tulevaisuudesta, joka kiihottaa mieltä, tekee siitä levottoman, huolestuneen.

Ero hallitsijoiden ”mahdollisen tapahtuman” ja filosofien ”tapahtuman” välillä ei ole tapahtuman  luonteessa: molemmissa tapauksissa se voi olla varkaus tai elintarvikkeen häviäminen, kriisi tai katastrofi. Stoalaiset esimerkkinä tuovat esiin kuitenkin varsin suuren eron. Heidän asenne tai strategia ei ollut poliittinen ohjelma, jonka tarkoitus on taata viljavarastot tulevaisuudessa. Se ei ollut yritys vaikuttaa mahdollisiin tapahtumiin tai niiden vaikutuksiin maailmassa. Stoalaisuus oli yritys vaikuttaa itseensä tapahtumien vastaanottajana, yritys säilyttää tyyneys tapahtui mitä tapahtui. Se oli epävarmuuden etiikka, täysin toisenlainen vastaus ja tapa ottaa vastaan tapahtuma. Mahdolliseen ikävään, kauheaan, pahaan tapahtumaan valmistauduttiin meditaation, ei strategisen suunnitelman avulla. Siltä otettiin voima. Toisaalta kiinnityttiin nykyhetkeen, käsillä oleviin asioihin, käännettiin katse pois mahdollisista tapahtumista, niiden levottomaksi tekevältä vaikutukselta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Miten käyttää Wittgensteinia?

(Ludwig Wittgenstein)

Miten käyttää jotain filosofia? Otan esimerkiksi Ludwig Wittgensteinin. Hän on tietysti käytetty, paljon luettu filosofi. Siinä mielessä hyvä esimerkki: on erilaisia käyttöjä, joita verrata. En silti vertaile erilaisia käyttötapoja; ehdotan vain yhtä tapaa.

Jos tarttuu esimerkiksi Wittgensteinin Filosofisiin tutkimuksiin, joutuu toteamaan, että siinä käsitellään aika teknisiä kysymyksiä, sellaisia jotka kiinnostavat ”ammattilaisia”.  Se ei vaikuta yhtä viehättävältä ja ymmärrettävältä kuin Sokrateen puheet oikeudenmukaisuudesta, rakkaudesta tai rohkeudesta. Silti kirja ei ole tyypillinen akateeminen teos, enemmän tai vähemmän systemaattinen esitys käsillä olevista aiheista. Filosofisia tutkimuksia on filosofian harjoittamista in situ.

Kiinnitän huomiota esimerkiksi siihen, miten usein Wittgenstein kehottaa lukijaansa kuvittelemaan jotain; hän piirtää esiin jonkun tilanteen, näyttämön. Tämä on harvinainen menettelytapa, mutta sille on selitys. Kirjoittaja ei pyydä meitä ajattelemaan, vaan katsomaan asioita. Jotkut ovat sanoneet, että Wittgenstein halusi opettaa katsomaan asioita ja ihmisiä toisella tavalla.

Tätä käsitystä voi tukea monilla Wittgensteinin omilla huomioilla.  Kun Wittgenstein pyytää kuvittelemaan jotain, hän kehottaa harjoittamaan filosofiaa; hän ei kirjoita meille valmiiksi tractatusta, filosofista esitelmää, vaan panee meidät harjoittamaan sitä. Filosofointi ei ollut hänelle vain teoretisointia tai järkeilemistä, vaan työtä itsensä kanssa, itseensä vaikuttamista. Tunnettu tekstikatkelma, jossa Wittgenstein puhuu (kirjoitettu 13.lokakuuta 1931) tästä, vertaa filosofia arkkitehtiin. Molemmat tekevät työtä itsensä kanssa. Filosofi vaikuttaa itseensä, muuttaa itseään muuttaen tulkintojaan.

Kieltämättä välillä vaikuttaa kuin lukisi kirjaa nimeltä Liisa Ihmemaassa. Wittgenstein pyytää lukijaa katsomaan kiveä ja kuvittelemaan sitten, että sillä on aistimuksia. Hän toteaa, että silloin helposti sanoo itselleen, että miten niin voi tehdä; pitäisi voida ajatella, että eloton objekti on kyvykäs tuntemaan aistimuksia – yhtä hyvin voisi ajatella, että numerolla on aistimuksia. Sitten Wittgenstein pyytää katsomaan räpyttelevää kärpästä: ongelma katoaa. (Vaikka Wittgenstein toteaa, että kärpänen on ongelmallinen esimerkki. Hän ei ole aina niin varma niin sanottujen alempien eläinten tuntemuksista viitaten siihen mahdollisuuteen, ettemme aina tiedä, olemmeko julmia.)

Itsensä kuvitteleminen johonkin tilanteeseen on meditaatiota sanan alkuperäisessä merkityksessä; sen harjoittaja nimenomaan kuvitteli itsensä johonkin tilanteeseen kysyäkseen, testatakseen, miten reagoisi. Wittgensteinin ehdottamat ”mediataatiot” vievät meidät outoihin tilanteisiin, outoihin paikkoihin, jossa oudot olennot puhuvat käsittämätöntä kieltä. Hän vie meidät ikään kuin avaruusseikkailuun, jonka jälkeen katsomme omaa toimintaamme, omia tekemisiämme toisin. Wittgenstein esimerkiksi pyytää kuvittelemaan, että muutut kiveksi. Jos muutut kiveksi, tunnetko sitten aistimuksia?

Mutta miksi näin erikoisia harjoituksia? Miksi kuvitella itsensä muuttumassa kiveksi, jos tahdon oppia tuntemaan itseni, muuttaa itseäni, tulkintojani? Taustalla on selvästikin epäluottamus introspektioon, Descartes´n tapaa ”meditoida”. Esimerkiksi, jos haluaa tietää mitä on mielikuvitus, ei kannata tarkastella itseään kuvittelemassa asioita, vaan katsoa miten sanaa mielikuvitus käytetään (370).

Suurimmassa osassa tapauksia – näin kuvittelen – Wittgenstein pyytää kuvittelemaan jonkunlaisen kielen, vaikka sellaisen, joka muodostuu pelkistä käskyistä. Tälle on muukin syy kuin puhtaan teoreettinen; hän sanoo, että kuvitella kieli on kuvitella elämänmuoto. Näin, epäsuorasti, saamme esiin asioita siitä miten elämme; kohtaamme oman elämänmuotomme rajat, opimme voisiko tuon tai tämän kuvitellun skenaarion hyväksyä.

Liisa seikkailut Ihmemaassa ja Liisa seikkailut peilimaailmassa. Filosofisissa tutkimuksissa on peilejä peilien sisällä, mise en abyme –kohtauksia .  Wittgenstein kehottaa kuvittelemaan kuvan nyrkkeilijästä tietyssä asennossa. Hän toteaa, että tätä kuvaa voidaan käyttää eri tavoilla, esimerkiksi näyttämään jollekin minkälainen asento hänen pitää ottaa tai päinvastoin miten hänen ei pitäisi seistä. Tai sitä voidaan käyttää näyttämään, miten joku tietyssä tilanteessa seisoi.  Ehkä voisi ajatella, että Wittgensteinin ”meditaatiot” ovat tällaisia: niille voi keksiä monia käyttöjä, mahdollisesti uusia käyttöjä.

Ehdotukseni on jokatapauksessa käyttää Wittgensteinin tekstejä meditaatioina, kuvitteluharjoituksina. Toinen, tärkeämpi ehdotukseni, josta halusin tässä antaa vain esimerkin, on ylipäätään se, että käyttäisimme filosofeja, emme vain kommentoisi tai tulkitsisi...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila