Hämmennys ja epävarmuus IV: Miten valmentaa itseään?

Merleau-Ponty

Espanjassa vallitsee Estado de alarma (hätätila). Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Toivottavasti voimme jatkaa ainakin syksyllä. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä on sarjan kolmas osa.

Vaikka haluaisimmekin kultivoida epävarmuuden etiikkaa, siihen ei riitä vain halu tai päätös. On tehtävä töitä. On valmennettava itseään. On kysyttävä, miten valmentaa itseään.

Kysyminen. Olemme jo saaneet vihjeitä. Täytyy kysyä, kysyä jatkuvasti, avata sen avulla horisonttia. Olemme saaneet vihjeen myös kysymisen tavasta. Ei tarvitse etsiä olemusta, kysyä ”mikä on (se ja se)”. Hedelmällisempää voi olla kysyä, missä ja miten eli etsiä olosuhteita tai etsiä mahdollisuutta muuttaa tilannetta.

Joku tahtoo nousta omille jaloilleen ja rakentaa elämäänsä. Täytyy nähdä vaiva, täytyy nousta ja uskaltaa. Silloin ei ole hyvä kysyä, mikä kauhea katastrofi odottaa kulman takana. On hyvä analysoida konkreettista tilannetta ja katsoa mikä siinä estää rakentamasta elämää, katsoa mikä siinä lukitsee mahdollisuuksia.

Jos ymmärrämme kysymisen merkityksen, se tarkoittaa, että myönnämme tiedon ja ymmärryksen merkityksen. Jos meidän tarvitsee kuunnella muita, etsiä toisten sanoista tukea ja välineitä ymmärryksen tueksi, kysymme, ketä kannattaa kuunnella. Vastatessamme tähän kysymykseen emme tee eroa vain tietävän ja ei-tietävän välillä. Katsomme kuka valehtelee. Monet puhujat pelottelevat tarkoituksenaan petkuttaa. Poliittinen johtaja tai intellektuelli sanoo: ”Tämä maa on francolainen diktatuuri.” Kuulijan pitää kuulla petos näissä sanoissa.

Todellisten ja konkreettisten tilanteiden todellinen kauhistattavuus kuulostaa erilaiselta ja ymmärrämme, että puhujalla ei ole säkkiä, jonne työntää rahaa tai pallia, jolle istua. Jos maa olisi francolainen diktatuuri, ihmiset eivät eläisi tiedostamatta sitä, tuntematta sitä. Todellinen vaara, jonka puhuja tuo esiin, kauhistuttaa toisella tavalla. Naiset jotka osoittavat mieltään kadulla, heidän iskulause: ”En halua olla rohkea, haluan olla vapaa.” Tällainen lause tekee rauhattomammaksi, koska sen tietää olevan totta. Sanoja ei petkuta.

Itselle puhuminen. Toinen keino, jonka avulla voi valmentaa itseään on itselleen puhuminen, josta mainitsin stoalaista Epiktetosta lainatessani. Miten puhua itselleen niin että se on hedelmällistä? Ei esimerkiksi ole välttämättä erityisen hedelmällistä moittia itseään, toistaa itselleen omista virheistään, ruokkia omaa syyllisyyttään. Oman rajoittuneisuuden, kyvyttömyyden, sanominen passivoi. On hyödyllisempää muistuttaa itseään siitä, mihin pystyy.

Ei ole silti myöskään hyvä asia tuudittaa itseään uneen tai valheelliseen hyvään omaantuntoon – hyvään omaantuntoon, joka kollektiivinen ja sokea. Moraalista ja moralisoivaa kieltä käyttääkseni tällainen hyvä omatunto voi olla turmiollinen. Emme näe – emme halua nähdä – missä olemme osallisena. Itselleen puhuminen ei valmenna, jos se vain rauhoittaa ja tyynnyttää. Täytyy häiritä itseään.

Meditaatio. Puhuin stoalaisten yhteydessä myös meditaatiosta, yhdestä erityisestä harjoituksesta. Roomalaiset käänsivät kreikan sanan melete käyttäen sanaa meditatio, joka on meille tuttu, vaikka käytämme sitä toisella tavalla. Meditaatio oli harjoitus, jossa ihminen keskustelee itsensä kanssa ja ennakoi ajatuksissaan tulevan, todellisen tilanteen. Itsensä harjoittaja kuvittelee itsensä johonkin tilanteeseen ja tutkii, millaisia olisivat hänen reaktionsa, sanansa tai tekonsa, tuossa tilanteessa.

Meditaatio on siis valmentautumista ja valmistautumista, esimerkillinen esimerkki siitä. Siihen liittyy selvästi vanha, ikivanha, koettelemisen idea. Kuvittelen itseni johonkin tilanteeseen ja yritän mitata missä määrin reaktioni, vastaukseni, on se minkä sen haluavan olevan. Voin haluta, että sen tiettyjen periaatteiden mukainen. Tästä syystä meditaatio palautuu takaisin ensimmäiseen harjoitukseen, itselleen puhumiseen: On muistutettava itseään periaatteista.

Minkälaisista periaatteista on siis hyvä itseään muistuttaa, jos tahtoo rakentaa itsestään epävarmuuden etiikan ruumiillistumaa? Muistamme vanhat ateenalaiset. ”Särje mielipiteen varmuus”, he sanoivat. Maurice Merleau-Pontyn 1950-luvulla kirjoittamia sanoja mukaillen: ”On syytä olla suostumatta mukavuuteen, olla olematta mukavasti omien olettamustensa kanssa.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila