Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 13.11. ja Fuengirolassa 14.11.
Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Paikka 13.11. ja 20.11. poikkeuksellisesti Restaurante Carmen, Paseo Maritimo Poniente (Playa Tropical) eli rantakadulla, länsipäässä
Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.
Harjoitukset, joiden avulla ihminen vaikuttaa itseensä, ovat moninaisia ja muuttuvia. Pierre Hadot puhui henkisistä harjoituksista (exercices spirituels), Foucault käytti ilmaisuja technique de soi tai techonologies de soi (kömpelö ja tekninen käännös voisi olla ”itseen vaikuttamisen tekniikat”, toinen vähän harhaanjohtava voisi olla ”minätekniikat”). Foucault'n termit ovat historiallisesti oikeutettuja, sillä kreikkalaiset käyttivät tekhne, tekniikka tai taito, myös omaan itseen tai elämäänsä vaikuttavista keinoista.
Kun joku ohjaa toista ihmistä, yrittää saada
hänet toimimaan haluamallaan tavalla, hänen keinonsa ei ole (välttämättä)
pelkkä pakottaminen. Hän voi esimerkiksi yllyttää ja kannustaa ihmistä
käyttämään itseensä tietynlaista tekniikkaa, oman itsen ohjaamiseen vaikuttavaa
keinoa tai taitoa. Tästä seuraa, että jos tahdomme olla vapaampia tai
itsenäisempiä, meidän ongelmamme voi olla tekniikat, niiden muuttaminen tai
vaihtaminen. Meidän on syytä katsoa ja arvioida, millaisia tekniikoita käytämme
vaikuttaessamme itseemme, muokatessa itseämme. Niin kuin Stanislav Jercy Lec
tiesi: Jos kerrot unesi, psykonanalyytikot voivat päästä valtaan.
Moni on tunnustanut ja halunnut tunnustaa,
jotta voisi olla toinen ihminen, tulla paremmaksi – jopa monet filosofit,
esimerkiksi L. Wittgenstein. ”Tunnustuksen täytyy olla osa uutta elämää”, hän
kirjoitti. Hänelle itsensä muuttaminen oli filosofian tehtävä, sen ydin ja se
merkitsi tahtoon kohdistuvaa toimintaa.
Kyky nähdä ja kyky nähdä toisin ei ollut
hänelle kytköksissä niinkään älyyn kuin tahtoon. Sokeus ei ollut hänelle älyn
puutetta, vaan tahdon heikkoutta – sitä ettei tahdo katsoa, ei halua nähdä.
Wittgenstein oli (ehkä) väärässä, kun yritti kasvattaa tahtoaan tunnustuksen kautta,
sillä tunnustus on historiallisesti ollut luopumista tahdosta, antautumista
rippi-isän ohjaukseen.
Meidän siis kiinnittää kriittinen huomio
tekniikoihin ja kysyä, muuttaako tämä tai tuo tekniikka meitä haluamallamme
tavalla. On syytä kysyä, miten ja mihin se vaikuttaa, onko se tehokas vai ei. Meidän
ei silti tarvitse nähdä kritiikkiä, joka alkuperäisesti merkitsi
arvostelutaitoa (sana kritike on
syönyt sanan tekhne), pelkästään
metatekniikkana, ts. tekniikoiden arvioimisena; sen voi nähdä myös henkisenä
harjoituksena.
Miten kritiikki toimii henkisenä
harjoituksena tai minätekniikkana? Jos kritiikki kohdistuu vakaumuksiin,
olettamuksiin, se auttaa harjoittajaansa vapauttamaan näkökulmaansa,
ajattelemaan itsenäisemmin. Me olemme kiinni perinteessä – ja myös
auktoriteeteissa – kun pysymme kiinni uskomuksissamme. Katseestamme tulee
toisenlainen, uteliaampi. Herkkyytemme
on erilainen. Emme tunne enää samanlaista painoa itsessämme, koska kritiikin
kautta muistutamme itseämme siitä, että voisi olla toisin. ”Uskoja ei kuulu
itselleen”, Nietzsche sanoi.
Väitettä, että kritiikki on (tai voi olla)
itseen vaikuttava tekniikkaa, voi perustella myös historiallisesti.
Hellenistisellä kaudella ja Rooman valtakunnan aikana filosofit, erityisesti
stoalaiset, liittivät vallitseviin arvoihin ja ympäröivään kulttuuriin
kohdistuvan kritiikin itsestä huolehtimiseen (epimeleia heautou, cura sui). Oli tavallista, että arvosteltiin
esimerkiksi varhaiskasvatusta. Ihmisen, joka yritti tehdä itsestään parempaa
tai hyveellisempää, piti oppia pois opitusta, äidinmaidosta imetyistä tavoista
ja tottumuksista. Itsensä kehittämiseen ja sen muotoihin liittyi kriittinen
tehtävä.
Kasvatus ja siihen liittyvät ongelmat olivat toki olleet filosofien
huolenaihe filosofian aamuhämärästä, Sokrateen ja kumppaneiden, ajoista
lähtien. Nyt huomio kiinnittyi kuitenkin toisella tavalla siihen, miten perhe
ohjaa tai pakottaa tiettyyn suuntaan. Seneca sanoo kirjeissään Luciliukselle,
että hän haluaa opastettavalleen eri asioita kuin hänen perheensä tahtoo.
Historiallinen
esimerkkini ei vain tue väitettä, että kritiikki voi olla osa henkisiä
harjoituksia. Se muistuttaa käytäntöjen historiallisuudesta, niiden
muuttuvuudesta. Kritiikki ei ole aina samalla tavalla osa itseen kohdistuvia
tekniikoita. Kun kolmannen vuosisadan munkkioppilas tunnusti ajatuksensa
vanhimmalleen, hän ei vaikuttanut itseensä kritiikin kautta (jos katumusta ei
katsota jonkinlaiseksi itsekritiikin muodoksi).
Kritiikki tulee minätekniikaksi erityisesti silloin, kun itsensä harjoittaja luo itseensä poliittista suhdetta. Meitä ohjaava puhe – papin, mainoksen, johtajan – ei ole vain väitteitä asiantilasta. Jos joku haluaa kuulua itselleen ja ajatella itse, hän ei tarkista vain väitteiden todenmukaisuutta. Edessä on kuva, mainos, joka vain väitä tuotteen parantavan elämää; se näyttää mitä pitäisi rakastaa. Kriitikko kysyy: ”Mikä sinä olet minua ohjaamaan, tulkitsemaan haluani, määräämään mitä teen tai mitä puhun?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti