Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä
pasifarm@yahoo.es
Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)
Tässä linkki tapaamiseen:
Tämä aiheena 12. maaliskuuta:
Ben Salomo (Jonathan Kalmanovich)
on Israelin syntynyt juutalainen rap-artisti, joka asuu Berliinissä. Hänellä on
kappale He sanovat minulle (Sie sagen mir), jossa hän rappaa näin: ”He sanovat, totu siihen että natsit jälleen
marssivat.”
Laulu tarttuu
johonkin mitä nyt tapahtuu, onnistuu tuomaan esiin mielettömyyttä näennäisen
järkevissä, realistisina esiintyvissä sanoissa. Ongelma ei ole pelkästään se,
että natsit marssivat, vaan se, että me totumme siihen ja jopa käskemme tottua
siihen. Näistä marsseista ei tule vain yleisempiä, vaan myös hyväksytympiä.
Vaikka mikään ei toistu, tässä on jotain samanlaista kuin siinä, mihin Hannah
Arendt viittasi haastattelussa -60-luvun alussa: ”Ongelma ei ollut se, mitä
viholliset tekevät, vaan se mitä ystävät tekevät.”
Ben Salomon laulu
herättää myös toisen kysymyksen ja huolenaiheen. Se nousee tästä ilmaisusta ”he sanovat”. Kyse ei ole yksittäisestä
heitosta tai yhden ihmisen ohimennen tehdystä kommentista. Puhujia on monta. Se
on puhetta, joka tulee joka paikasta. Ajatus on ilmassa, se leijailee päidemme
päällä, ei lähde minnekään. Ongelma ei ole vain marssit. Ongelma on puheet.
Natseja voidaan osoittaa sormella, mutta kukaan ei kuuntele, mitä itse sanoo.
Kolmas vakava
kysymys, jonka laulu herättää, koskee tottumista. Entä jos Ben Salomo ja me
kaikki todella tottuisimme? Mitä se
merkitsee? Olisiko se toivottavaa? Eikö yksi vaarallisimpia asioita maailmassa
ole tottuminen siihen, että asiat ovat vinossa tai siihen että olemme menossa
rotkoon?
Ben Salomonin laulu
herättää myös toivoa tai ainakin jonkinlaisen tyytyväisyyden siitä, että
epämukavat kysymykset saavat ilmauksen. Toisenlaisissa olosuhteissa, kun edes
lahjakkaat eivät osaa ilmaista tuskan tai epämukavan olon syytä, tilanne on
toinen. On myös mahdollista, ettei ole mitään kanavaa, lehteä tai
musiikkigenreä, jonka kautta tuska saisi ilmauksensa tai kysymys pääsisi
ilmoille.
Toisen maailmansodan
jälkeen monet ajattelevat nuoret, niin sanotut intellektuellit, tunsivat
tuskallisesti, ettei maailma voisi palata entiselleen. Sota todisti, että
länsimaisessa kulttuurissa oli pimeä puoli. Lupaukset ja haaveet, joihin se oli
tukeutunut, johtivat hirviömäisyyksiin. Ylpeyden aihe, rationaalisuus ja
kehitys, näyttivät toisenlaisilta Hiroshiman jälkeen. Erityisen vaikea ja
epämukava olo oli ranskalaisilla nuorilla. Maa oli ollut miehitetty ja pääsy ulos,
vapautuminen, ei tapahtunut täydellisellä tavalla. Se mihin päästiin oli
pettymys ja nuorten edessä oli kasvot, jotka muistuttivat siitä koko ajan: De
Gaullen kasvot.
He eivät halunneet
samaa eikä paluuta porvarilliseen elämänmuotoon. He halusivat muuttaa itseään,
karata uralta ja muuttaa maailman. Siksi monet liittyivät kommunistiseen
puolueeseen. Ei ollut muuta tai he eivät löytäneet muuta. Puolue osoittautui
pettymykseksi, toisille hyvin nopeasti. Koronakriisin loppua odotellessa monet
ihmiset tuntevat olonsa epämukavaksi. He olivat ehkä odottaneet maailman
muuttuvan paremmaksi. Toiset olisivat halunneet uskoa, ettei maailma olisi sama kuin
ennen. Se ei ole sama, mutta meidät valtaa epämääräinen pettymyksen tunne, epämukava olo ilman ilmaisua, ilman
sanastoa.
Puhetta silti
riittää. He sanovat, he sanovat. Jos
emme pidä varaamme, meidän kehotetaan tottuvan johonkin, hyväksyvän jotain.
Koska elämme ilman sanoja, ilman kirkasta kuvaa pahan olomme luonteesta, meille
tarjotaan varmasti myös ratkaisua. Oltava valpas ja nähtävä Ben Salomon sanojen
arvo. Se ei ole poliittisessa ohjelmassa, moraalisessa auktoriteetissa, ei edes
aseissa. Arvo on asenteessa, eleessä, jota kuvastaa sana (le) refus. Ranskan sana merkitsee
hylkäämistä, torjumista, kieltäytymistä. Maurice Blanchot käytti sanaa
ilmaistaakseen olennaisen poliittisen ajatuksensa tai pikemminkin teki sanan
avulla poliittisen eleen. Algerian sodan aikana, vuonna 1958, juuri Charles de
Gaullen valtaannousun jälkeen, julkaistu kirjoitus (Le Refus) alkaa: ”Tietyllä
hetkellä julkisten tapahtumien edessä tiedämme, että meidän täytyy kieltäytyä
(refuser)...”
À un certain moment, face aux événements publics, nous savons que nous devons refuser. Le refus est absolu, catégorique. - M.Blanchot
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti