Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä
pasifarm@yahoo.es
Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)
Tässä linkki tapaamiseen:
Tämä aiheena 19. maaliskuuta:
Yorgos Lánthimosin (1973) elokuva Kynódontas
(Kulmahammas, 2009) kertoo perheestä, joka asuu muurin ympäröimässä paikassa.
Talo ja puutarha ovat isoja. Puutarhassa on uima-allas. Selvästi varakkaalla
perheellä on kolme lasta, poika ja kaksi tytärtä, kaikki aikuisuuden
kynnyksellä. Onnellinen, rikas ja etuoikeutettu perhe. Elokuvan katsoja
hämmentyy, koska kaiken järjestyksen sisällä on jotain erilaista, jotain vinoa.
Selvästi hyvin infantiiliset lapset käyttävät arkisista esineistä tai asioista
vääriä sanoja. Esimerkiksi suola on puhelin. Zombien he uskovat olevan pieni
keltainen kukka. Pillu on tietynlainen kattolamppu.
Vähitellen katsoja
tajuaa, että lapset elävät vanhempien eristämässä maailmassa. He uskovat, että
he kuolisivat, jos poistuisivat ulkomaailmaan. Jotta voisi mennä vaaratta
ulkomaailmaan, täytyy heidän käsityksensä mukaan olla aikuinen. Aikuinen on
sitten, kun lapsen kulmahammas irtoaa ja kun sen tilalle kasvaa uusi. Lasten
kuva maailmasta on vanhempien luomus. He uskovat lentokoneiden olevan leluja.
Joskus sellainen putoaa puutarhaan, ja löytäjä saa pitää.
Ainoa ulkopuolinen
ihminen, joka säännöllisesti vierailee talossa, on isän työpaikalla työskentelevä
Christina, jonka hän on palkannut antamaan seksuaalisia palveluita pojalleen. Nainen
keksii pyytää palveluita myös itselleen vanhemmalta tyttäreltä. Tyttö ei suostu
hiusgeelipalkkioon, mutta tyytyy kahteen elokuvaan (Rocky IV ja Tappajahai).
Hän katsoo elokuvat salaa yöllä. Tämä on käännekohta, joka johtaa dramaattisiin
ja väkivaltaisiin käänteisiin.
Elokuva tuntuu
surrealistiselta, ajoittain tulee mieleen Luis Buñuelin teokset. Häiritsevää on
silti jokin muukin kuin tapahtumat (kissan tappaminen puutarhasaksilla, insesti
etc.). Paljon inhottavampaa ja hauskempaa on tuttuus. Lánthimosin kuvaama perhe
on totta. Näin lapsia kasvatetaan. Näin maailma piirretään kansalaisen eteen.
1.Jokainen vanhempi
haluaa suojella lastaan ”huonoilta vaikutuksilta”. 2.Lapset oppivat sanojen
merkitykset vanhempien selityksistä. 3.Lapset oppivat, että maailma on täynnä
kauhistuttavia uhkia (esim. kissat). 4.Lapset oppivat ehdottomia dikotomioita
(kissat ovat pahoja, koirat hyviä). 5.Vanhemmat suunnittelevat lasten elämän.
Kun huomaa, että
elokuvassa on paljon tuttua ja yleistä, ei ylläty alkuidean lähteestä. Lánthimos
sai idean keskustellessaan ikäistensä ystävien kanssa heidän perustaessaan
perheitä. Jos ja kun Lánthimos kysyi, haluavatko he todella lapsia, ystävät
kokivat kysymyksen uhkaksi ja hyökkäykseksi heidän perhettään ja suunnitelmiaan
vastaan. Ohjaaja kysyi, millainen voisi olla yhteiskunta ilman sen selkärankaa,
perhettä. Hän kysyi myös, mihin äärimmäisyyksiin ihmiset voisivat mennä
puolustaakseen tätä instituutiota.
Elokuvan lähtökohta
ei ole tehdä satiiria, mutta se on suora hyökkäys perhettä vastaan. Se on tarina
perheestä, mutta perheeseen luodut käytännöt ja siihen luotu järjestys
muistuttaa myös muualla maailmassa tehdyistä asioista (propaganda tuntemattoman
uhkaavuudesta, ryhmän harjoittama dominointi jne.). Mieleen nousee
kielifilosofisia kysymyksiä (esim. Wittgenstein pohdinnat yksityisen kielen
mahdollisuudesta), mutta myös tapa, jolla auktoriteetit manipuloivat ja
perversoivat kielenkäytön ja sanojen semantiikan.
Kun katson Lánthimosin
elokuvaa ja käännän katseeni maailmaan, katson toisin silmin, olen levottomampi
ja näen paljon mustaa komediaa. Katse kääntyy myös itseen ja välittömään
ympäristöön. Emmekö elä laatikossa? Emmekö vahingoita itseämme niin kuin
häkkiin pistetyt eläimet? Emmekö halua kapinaa ja emmekö halua ulos, vaikka
meille sanotaan, että siellä kissat raatelevat meidät?
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti