Tyyli

 

Filosofiakahvilan aihe 24.10./25.10./26.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Søren Kierkegaard (1813-1855) käytti naamioita ja julkaisi monia teoksiaan käyttäen pseudonyymejä. Yksi hänen alter egonsa ja pseudonyyminsä Johannes Climacus sanoi: “Omata tyyli on tulemisen tila.” Kömpelö ja hiukan tekninen käännös, mutta tämä on minulle erityisen mielenkiintoinen lause, filosofisesti melkein paradoksaalinen.

Lause on mielenkiintoinen, koska se puhuu tyylistä ja se on mielenkiintoinen, liian unohdettu käsite tai liikaa pukeutumiseen ja koristeisiin liitetty. Nietzsche puhui siitä, että luonteeseen täytyy luoda tyyliä. Vaatimus on haastava. Kyse ei ole vain ilmaisemisen tavasta, vaan olemisen tavasta, ajatuksesta että ihmisen ethos on muokkaamisen kohde.

 Kierkegaardin lause on ehkä outo, koska se puhuu tulemisesta. Puhuin 2014 totuudesta tehtävänä. Yhtenä lähtökohtanani oli Utrechtin yliopistossa, Alankomaissa, opettavan Kathrin Thielen artikkeli Ethics of (In)capacity: Becoming. Pidin tätä tekstiä lähtökohtana, koska siinä Nietzschen, Deleuze´n ja muiden ajattelijoiden tulemisen käsitettä (becoming, esp.devenir) lähestytään tehtävänä.

Kirjoitin: ”Tulemisen käsite on vanha, peräisin Herakleitokselta, joka ajatteli, että kaikki muuttuu; mikään ei ole, vaan kaikki tulee: kaikki virtaa. Thiele kirjoittaa, että tuleminen ei ole sanan tavanmukaisessa ontologisessa mielessä, mutta se ei tarkoita, ettei se olisi mitään; se on liikettä ja muutosta. Olisi epäonnistunutta kysyä ”mitä” se on, koska se ei ilmaise olemusta, vaan liikkeen. Siksi kysymys ”mitä” (what is) korvaantuu kysymykselle ”miten” (how to). Näin kysymys ei asetu yläpuolelle tuomitsemaan, vaan seuraa sitä mitä etsitään tai harjoittaa sitä. Thielen kysymys on siis: How to become? Kysymys tulemisesta muuttuu tehtäväksi, käytännöksi ja kutsuksi (call).”

 Puhuminen tulemisen tilasta on jo sinänsä outoa. Tuleminen on prosessi, ei tila. Puhuminen tyylistä tulemisena, tuntuu oudolta, koska olemme tottuneet ajattelemaan tyyliä hahmotettavina piirteinä, jonain joka on tai ei ole. Emme ajattele sitä virtauksena, prosessina tai muutoksena. Ajattelemme asioita liikaa substansseina. Olisi mielenkiintoista tutkia suhteita, prosseseja, tapahtumia.

Ehkä tyyliäkin voisi tarkastella prosessina ja suhteena – esimerkiksi puhujan ja aiheen välisen suhteen ilmentymänä. Käyttääkseni kierkegaaridlaista esimerkkiä voisi puhua ironiasta tyylinä. Se on selvästikin suhde tai suhteita. Puhuja ottaa etäisyyttä aiheeseen, hänen sanansa viittoilevat hymyilevästi tai nauraen toisille, vakavaville puhujille.

Friedrich Nietzschen Iloisen tieteen fragmentti 290 on otsikoitu näin: Vain yksi asia on tarpeellista. Otsikko on viittaus Luukkaan evankeliumiin (10.luku, jae 42).  Nietzsche kirjoittaa tyylin luomisesta tai antamisesta omalle luonteelleen. Tässä harvinaisessa taiteessa ihminen ottaa omat vahvuutena ja heikkoutensa, alistaa ne taiteelliselle suunnitelmalle; ihminen muokkaa itseään, veistää itseään. Jos tätä ajattelee Kierkegaardin ajatuksen valossa tai päinvastoin, ymmärrämme, ettei luonteen tyylin tarvitse olla veistoksen eleganssia. Se voi olla tanssia, liikettä, muutosta.

 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuva joka minulla on seinällä

Kuva: Kirsti Jantunen

Minulla on seinällä kuva. Se on työpisteeni edessä, jotta voin välillä pysähtyä, meditoida, tehdä pienen matkan, etsiä inspiraatiota.Valokuvaaja on  Kirsti Jantunen.

Kuvassa on pudonnut banaanin lehti. Siinä on läsnä hajoaminen ja kuolema, mutta myös muodonmuutos. Välillä se ei ole silmissäni banaanin lehti, vaan muinainen merieläin. Sillä on suu, joka puhuu vedenalaista kieltä. Tämä on kuvan yksi oudoimmista vaikutuksista. Ulkoisesti se kuvaa kuivuutta, mutta on kuin olisimme vedessä. 

Kuvan voima on suunnaton. Valokuva pysäyttää ajan, mutta tässä tapauksessa sen sisässä on ajan kulku. Kuva puhuu prosessista. Se muistuttaa jatkuvasta liikkeestä, virtauksesta, tulemisesta. 

Toisinaan ajattelen kuvan edessä, että pitäisi palata estetiikkaan. Ei välttämättä taidefilosofiaan, vaan kysymykseen kauneudesta. Vaikka nykytaide ole enää mitään kauneuden kulttia, tämä valokuva auttaa minua näkemään kauneutta siellä mistä sitä ei yleensä etsitä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kun totuus on tehtävä

(Marcus Aurelius)

Onko hullua kysyä, mitä on syytä pitää mielessään? Jotkut eivät halua pitää mitään mielessään, koska se on raskasta tai koska mielessä pysyvät asiat, kuvat, ajatukset, ovat pelkästään tuskaa aiheuttavia. Ihmiset tekevät monenlaisia temppuja nimenomaan karkottaakseen asioita mielestään: juovat viinaa, meditoivat, juoksevat. Jotkut, varsinkin jotkut filosofit, ovat kuin toiselta planeetalta ja sanovat, että on jotain mikä on syytä pitää mielessään.

Esimerkiksi Marcus Aurelius. Hänelle oli jotain mikä oli syytä pitää mielessään tai silmiensä edessä. Useissa käännöksissä tästä asiasta käytetään nimitystä sääntö, ohje tai määräys. Marcus Aurelius, joka kirjoitti muistiinpanojaan kreikaksi käytti sanaa parastēmata. Kyseessä on ilmaus tai lause, joka ilmaisee samanaikaisesti tärkeän totuuden että käyttäytymisen periaatteen.

Marcus Aureliukselle tällaisia totuuksia ja periaatteita, jotka on pidettävä mielessään on esimerkiksi vapautta koskeva parastēmata: Todellisuudessa ihminen on vapaa, ja me olemme koko ajan vapaita muodostamaan oman käsityksemme eikä mikään valta voi viedä meiltä tätä vapautta. Toinen parastēmata: Ihmiselle, kokijalle, eläjälle on olemassa vain yksi todellisuuden taso tai ulottuvuus ja se on nykyhetki. 

Kun kysymme, mitä olisi syytä pitää mielessään ja otamme esimerkiksi Marcus Aureliuksen ja hänen käsitteensä parastēmata, olemme erityisen monimutkaisessa tilanteessa. Monimutkaisuus tai vaikeus johtuu siitä, että meillä ei ole enää tätä totuuden ja käytösperiaatteen erottamattomuutta omassa ajattelussamme. Voimme silti kokeilla, voiko ne joissakin tapauksissa yhdistää, tuoda yhteen.

Lähtökohdaksi otan Utrechtin yliopistossa, Alankomaissa, opettavan Kathrin Thielen artikkelin Ethics of (In)capacity: Becoming. Pidän tätä tekstiä mielenkiintoisena lähtökohtana, koska siinä Nietzschen, Deleuze´n ja muiden ajattelijoiden tulemisen käsitettä (becoming, esp.devenir) lähestytään tehtävänä.

Tulemisen käsite on vanha, peräisin Herakleitokselta, joka ajatteli, että kaikki muuttuu; mikään ei ole, vaan kaikki tulee: kaikki virtaa. Thiele kirjoittaa, että tuleminen ei ole sanan tavanmukaisessa ontologisessa mielessä, mutta se ei tarkoita, ettei se olisi mitään; se on liikettä ja muutosta. Olisi epäonnistunutta kysyä ”mitä” se on, koska se ei ilmaise olemusta, vaan liikkeen. Siksi kysymys ”mitä” (what is) korvaantuu kysymykselle ”miten” (how to). Näin kysymys ei asetu yläpuolelle tuomitsemaan, vaan seuraa sitä mitä etsitään tai harjoittaa sitä. Thielen kysymys on siis: How to become? Kysymys tulemisesta muuttuu tehtäväksi, käytännöksi ja kutsuksi (call).

En analysoi enkä esittele Thielen vahvaa ja käsitteellisesti täsmällistä artikkelia enempää. Totean vain, että tekemällä kysymyksestä harjoituksen, muuttamalla kysymystä, hän tekee maailmaa koskevasta väittämästä (”kaikki virtaa”) tehtävän ja kutsun tehden näin tulemisesta jotakin samantapaista kuin Marcus Aureliuksen parastēmata.  

Voisiko tuleminen olla jotain mitä meidän olisi hyvä pitää mielessä? Pitää mielessä muutos? Jokin on koko ajan liikkeessä, maailmassa ja meissä. Mitä merkitsee pitää tämä mielessään? Antaa sen liikkeen tapahtua, olla pysäyttämättä sitä, antaa sille tilaisuus. Voidaan silti sanoa niin kuin Thiele: Tuleminen ei ole ratkaisu, vaan ongelma; se ei ratkaise filosofian tai käytännön ongelmia ja se voidaan nähdä näiden kysymysten uudistumisena ja uudistamisena.

Mutta tämähän ei haittaa meitä. Olemme tottuneet elämään ongelmien kanssa, kysymään aina uudestaan, kävelemään liikkuvalla alustalla, olemaan juurettomia... Siis on syytä pitää mielessään nämä varoituksen sanat: Mikään ei tule pysymään paikallaan.


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysymyksistä ja niiden muotoilusta

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Joku kysyy: ”Miten minun (meidän) pitäisi elää?” Ei ole merkityksetöntä, miten muotoilee kysymyksensä. Tämä kysymys, jota jotkut pitävät jollakin tavalla ”alkuperäisenä” filosofisena kysymyksenä, ei ole sama kuin joidenkin toistama: ”Miten minun pitäisi toimia?” Etsintä on eri suunnassa, kuljetut polut erilaisia.

On mielenkiintoista kiinnittää huomiota sanaan ”miten”.  Etsinnän tai keksinnän kohde ei ole jokin esine, vaan modus, tapa. Tämä ”miten” ei ole olennainen vain tällaisissa ikivanhoissa eettisissä pohdinnoissa. Joskus kysytään ”miksi”, sillä monet kaipaavat selityksiä, mutta ”miten” saattaa olla strategisesti mielenkiintoisempi kysymys, sillä kun tiedämme miten jokin asia on tehty, tiedämme paremmin, miten se voidaan purkaa.

Monta kertaa filosofit ovat kysyneet, mitä on kauneus tai mitä on oikeudenmukaisuus. Kun muotoilu on tällainen, halutaan etsiä olemusta, jotakin ikuista. Tässä on mukana kovin paljon oletuksia, erityisellä tavalla metafyysisiä oletuksia: halutaan ajatella, että on jotakin pysyvää olemista, olemuksia, identiteettejä. Jos esimerkiksi kysymys alkaa sanoilla ”missä” tai ”milloin” kiinnitetään huomiota enemmän olosuhteisiin, tapahtumiin, prosesseihin – tai niin kuin filosofit saattaisivat sanoa tulemiseen...

Joku kysyy: ”Miten minun (meidän) pitäisi elää?” Voimme kiinnittää huomiomme myös sanaan ”pitää” ja pohtia, onko se kaikissa tapauksissa oikea sana, onko se mahdollinen sana. Se että joku tuntee, että täytyy (pitää) tehdä jotain, on mielenkiintoista. Sellainen tunne on tunne välttämättömyydestä. Kuitenkin etiikka on mahdollista vain vapaudessa.

Se joka kysyy, miten pitäisi elää, on maailmassa, keskellä kaikkea, yhteydessä kaikkeen. Epäilemättä hän tuntee välillä, ettei kysymyksellä ole väliä, sillä hän elää niin kuin voi. Näinä epäilyksen ja tuskan hetkinä hän saattaa kysyä myös: ”Miten voisin elää?” Tämä saattaa olla parempi kysymys, tärkeämpi: kysymys mahdollisuudesta ja mahdollistamisesta.

Ei ole merkityksetöntä, miten muotoilee kysymyksensä. Kysymys vie meitä paikkoihin ja mihin se vie, on seurausta siitä miten on muotoillut kysymyksensä. On siis syytä tarkistaa, miten kysyy, miten muotoilee kysymyksensä. Se vaikuttaa siihen, missä olemme, minne joudumme. On myös niin, että joitakin kysymyksiä voi esittää vain tietynlaiset ihmiset, tietyllä tavalla olevat olennot. Siksi voi kysyä ja on syytä kysyä: ”Kuka kysyy?”

Ideoista, ajatusrakennelmista ja teorioista keskusteltaessa kiinnitetään yleensä huomiota sisältöön. Tämä on sekä ymmärrettävää että tarpeellista, mutta silloin keskustelu muotoutuu usein opilliseksi ja poleemiseksi. Huolen aihe on se, onko teoriassa joku ristiriitaisuus tai onko joku opin kannattaja oikeaoppinen. Kyse on sodasta ja kuulustelusta. ”Oletko sinä oikea marxilainen?” kysytään. Todellinen arvo ja merkitys ideasta tulee esiin kuitenkin vasta, kun tulee esiin modus, tapa. Merkityksellistä ei ole marxilaisuus tai kantilaisuus sinänsä, vaan se, miten on marxilainen tai kantilainen.

Filosofien pakkomielle on totuus. Totuus tai idea, joka on hyvä, ristiriidaton ja kaunis, ei sinänsä takaa mitään. Olennaista on se, millainen on suhteemme totuuteen. On mahdollista, että teemme totuudesta jotain, joka kiinnittää ja jämähdyttää maailman tai voi olla, että teemme totuudesta voiman, joka muuttaa meitä. Jos joku kysyy, miten hänen pitäisi elää, hän luo samalla suhdetta totuuteen. Se mitä hän tietää todeksi, vaikuttaa siihen, miten hän ajattelee oikeasta elämästä. Filosofien pakkomielle on siis oikeutettu. Mutta on tutkittava, millaisen muodon pakkomielle saa.

Oma itse: prosessi

(Pindaro)

”Tule siksi mikä olet.” Jotkut ovat ottaneet tämän lauseen motokseen. Monet ovat sitä kommentoineet. Nämä sanat (enoi enoi oios essi) ovat Pindaron (n.520-440 eaa) oodista. Todellisuudessa on kyse puutteellisesta tai osittaisesta käännöksestä. Toisenlainen, tosin tulkinnanvarainen käännös olisi: ”Tule siksi mikä olet oppinut olemaan.”

Kun filosofi tarttuu näihin sanoihin, hän näkee heti epäloogisuuden. ”Miten voi tulla siksi, mitä jo on?” Tämä on ristiriitaista, tässä on paradoksi, sanoo filosofi. Vaikka kukaan ei halua tulla siksi mitä ei ole, ristiriita jää. Ristiriidan jäämiseen, sen sinnikkyyteen, on syynä se, että logiikkamme on sama kuin Aristoteleellä: joku asia joko on tai ei ole. Tämä oli syynä siihen, miksei Aristoteles voinut käsittää Herakleitosta, jolle kaikki oli tulemista. Mahdottomuus ymmärtää lausetta loogisena johtuu länsimaisen ajattelun tavasta sotkeentua sanaan ”olla”.

Lausetta ja sen sanomaa voi lähestyä toisinkin ja kysyä, mikä on se ”oma itse”, joka puhuteltu jo on ja joksi hänen pitäisi tulla. Jos oma itse on telos, päämäärä, lause näyttäytyy yhä paradoksaalisena. Päämäärä on jotain, joka on ajallisen etäisyyden päässä. Miksi minun pitäisi kulkea kohti päämäärää, jos olen jo siellä – eli olen jo se mikä olen? Oma itse koetaan intuitiivisesti päämääräksi, keksittäväksi asiaksi, koska oletetaan, että se substanssi - jonkinlainen olio, jotain jolla on olemus. Jos nähdään, ettei oma itse ole jotain annettua, valmis olio ja olemus, se näyttäytyy prosessina.

Jos oma itse on prosessi, ei annettu, se pitää luoda. Oma itse muotoutuu suhteessa itseensä, ja oma itse, johon olemme suhteessa, on suhde itse. Silloin oma itse ei ole substanssi, vaan muoto, sillä muodon voi ymmärtää ja määritellä suhteeksi. Mitä Pindaron sanat nyt sanovat? Ihminen ei todellisuudessa voi olla oma itsensä, ellei hän tule omaksi itsekseen, sillä oma itse ei ole valmiina. Olemme aina tulemisen tilassa, olemme prosessi.

Eivätkö sitten Pindaron sanat implikoi, että on jokin todellinen itse, josta ihminen tulemisen prosessissa voi harhaantua? Ei, koska oma itse ei ole valmiina, mutta ilmaisu varoittaa silti jostakin: voi tulla joksikin muuksi kuin omaksi itseksi. Mitä se voisi tarkoittaa?

Se voisi tarkoittaa esimerkiksi, että jos prosessi ei etene, jos se ei käynnisty, jäät tulemasta itseksi: silloin olet kuollut, olemassaolematon. Pitäisi tehdä tekoja, pitäisi toimia. Esimerkiksi jos lahjakas viulisti ei soita, hän ei ole se mikä hän on, ei tule siksi mikä hän on: lahjakas viulisti.

”Joksikin muuksi tuleminen” voi merkitä myös laiskaa, mukautuvaa asennetta. Ihminen hukkaa itsensä, koska sopeutuu, mukautuu, tekee niin kuin kaikki muut. Silloin hän on kuka tahansa. Olla oma itsensä – tulla omaksi itsekseen – merkitsee sitä, että on vertaamaton. Friedrich Nietzsche, yksi joka tahtoi lihallistaa Pindaron sanat, puhuttekeekin Iloisessa tieteessä niitä, jotka elävät tullakseen omaksi itsekseen ja sanoo heitä vertaamattomiksi; he ovat niitä ”jotka luovat omat lakinsa, luovat itsensä”.

Nietzschenkin huomautus alleviivaa sitä, että omaksi itseksi tulemisen prosessi on itsensä luomista. Tulla itsekseen on luoda itseään, ja itsensä luominen on kuoleman estämistä.