(Walter Benjamin)Walter Benjamin sanoi, että menneisyyttä ei tarvitse pelastaa niinkään unohdukselta kuin tietynlaiselta perinteen muodolta. Mielestäni merkittävä ajatus, jonka painoarvoa pitäisi aikamme osata mitata. Traditio tekee menneisyydestä perinnön ja se muodostuu velvollisuudeksi.
1900-luvun alkupuolella oli Euroopassa ajattelua, joka yritti tehdä biologiasta, biologisesta perimästä kohtalon ja tehtävän, historiallisen velvollisuuden. Tämä ajattelu ja liikehdintä on tunnettu myöhemmin nimellä natsismi. Kun perinnöstä, siitä mikä on annettu, tehdään tehtävä, operaatio on hiukan samantapainen kuin silloin kun välttämättömyydestä tehdään hyve. Idean luonne ei silti tule esiin tällaisen kevyen vertauksen avulla.
Usein tähän perinnön pyhittämiseen ja perimän tekemiseen tehtäväksi liittyy menneisyyteen kohdistuva idealisoiva katse. Alkuperä, koti, on jotain johon halutaan palata. Koti ei ole vain paikka, jossa ollaan. Se ei ole edes pelkästään suoja; koti on perusta, kiinteä ja vakaa.
Jos menneisyys näyttäytyy meille komediallisena esityksenä – niin kuin Hegel totesi – siihen on hyvät syyt: näin onnistumme irrottautumaan menneisyydestä, tekemään pesäeron (sanoisin mukaillen Hegelin kriitikon ajatusta). Olisi osattava luoda tällaista irtaantuvaa ajattelua. Ajattelu, joka irtaantuu eikä ota perintöä tehtäväksi ja velvollisuudeksi, on vapauden luomista.
Vapautta luova ajattelu lähtee annetun kyseenalaistamisesta. Vastaukset muodostuvat liian usein luonnollisiksi, itsestään selviksi. Pesäero ei tapahdu hetkessä. Se vaatii hidasta etenemistä.
Kriittisyys ymmärrettynä tottelemattomuudeksi, ei syyttämiseksi ja moittimiseksi, on osa tätä työtä; se on vapautta luovan asenne. Olen sanonut tämän: Haluan, että elämäni on provokaatio suhteessa annettuun maailmaan. Tätä on minun kriittisyyteni. Mitä filosofian pitäisi olla? Pesäero, repeämä, välirikko konventioiden ja tapojen kanssa.
On tietenkin mukavaa, kun on koti. On turvallinen olo, kun tietää saaneensa perinnön. Ongelma on se, että perintö määrittelee sen mistä minun pitää huolehtia ja mistä väistämättä huolehdin. Mistä me välitämme, mistä huolehdille? Tämä kysymys testaa kulttuureja. Italiassa, Firenzessä, 1400-luvulla, luotiin huimia taideteoksia, rakennettiin kauniita rakennuksia ja pohdittiin kysymyksiä rakkaudesta. Jäljet, jotka he jättivät – perintö, jonka he jättivät – ovat näkyvillä, mutta niitä ei ole otettu vastaan. Meitä huolettaa enemmän rasvat ja vitamiinit. Tässä huolessa ruoasta on mukana perintö. Jo ennen kristillistä perinnettä oli paljon ajattelua, joka huolehti siitä mitä suuhun pannaan, vähemmän siitä mitä suusta tulee ulos. Emme huolehdi itsestämme, vaan siitä, kuka huolehtisi meistä.
Perinne, joka muodostuu perinnöksi, välitetään retoriikan kautta. Millaista retoriikkaa löytyy? Perintöpuheen ensimmäiset sanat ovat: ”Sanotaan että...” Joku tuntematon, selän takaa tuleva, sanoo jotain. Jostain syystä kasvottomilla, menneisyydestä tulevilla sanoilla on arvovaltaa. Tekisi mieli kurkistaa verhon taakse, katsoa puhujan naamaa. Silloin sanat voivat menettää voimaansa.
Voisimme ottaa etäisyyttä meille annettuun perintöön ja päättää, otammeko sen vastaan. Irtaantuva ajattelu on verhon vetämistä pois. Mikä verho se on? Kuka laittoi verhon menneisyyden eteen? Ei se joku joka tahtoi unohtaa, vaan joku joka halusi tehdä tutkimattomaksi perustan, jolla seisomme. Miksi? Koska perustaa ei ollut, kaikki oli tyhjän päällä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti